Päätän tässä yhteydessä luokitella Paul Oxley's Unitin kotimaiseksi musiikiksi, vaikka laulaja ja kaikkien tämän levyn kappaleiden tekijä Paul Oxley onkin britti. 3/5 bändistä oli suomalaisia, ja se operoi Suomessa ja saavutti menestystä nimenomaan täällä. Nähdäkseni se on vielä astetta enemmän suomalainen ilmiö kuin jokin The Renegades.
Ja sitä menestystähän Paul Oxley's Unitille tuli, hetkellisesti. Tämä esikoisalbumi oli peräti 17 viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä, listalla yhteensä 39 viikkoa, ja on myynyt platinaa. Voi sanoa, että lyhyen hetken ajan POU oli Suomen suosituin bändi. Jos tätä hetkeä koettaisi määritellä rajapyykkiensä kautta, niin sitä ennen oli vuosi 1980, Moottoritie on kuuma, Hassisen Kone, punkin ja uuden aallon täyteen mittaansa kehittynyt kaupallinen potentiaali. Sen jälkeen tulivat Yö ja Dingo ja Eppujen, Popedan ja Juicen koko kansan suomirock.
Living In The Western Worldin isoja listahittejä olivat nimibiisi ja varsinkin Spanish Bars, joka on myös levyn avausraita. Lisäksi muistetaan balladi Terry's Inside, vaikkei se listoille noussutkaan. Näiden kappaleiden suosiota aikanaan ja sittemmin voi koettaa mittailla erilaisilla tavoilla. Nimibiisi menestyi singlelistalla, Spanish Bars sen ohella myös jukeboksisoitossa. Terry's Inside oli 90-luvun alussa yläasteen musiikinkirjassani. (Tällaisia olevinaan koskettavalla ja "tärkeällä" tekstillä varustettuja popbiisejähän niihin siihen aikaan laitettiin.)
Spotify-soittojen tarkastelu paljastaa selvän hierarkian. Lähes 400 000 soiton Spanish Bars voitanee noilla lukemilla luokitella kohtalaisen hyvin asemansa säilyttäneeksi pikkuklassikoksi. Terry's Inside yltää täpärästi sataan tuhanteen, ero näiden välillä yllättävän suuri. Nimibiisi jää aika karusti noin 30 tuhanteen, albumiraitojen lukemat sitten sitäkin pienempiä. Albumiklassikko Living In The Western World ei ole.
Tässä tapauksessa kansan tuomio vaikuttaa sikäli suunnilleen oikealta, että Spanish Bars on kyllä levyn kovin biisi. Se on itse asiassa ihan todella hyvä biisi, joka on toki alusta loppuun omaa aikaansa, mutta ei sellaisella tavalla, joka saisi irvistelemään nykyäänkään. Biisin ilmeiset esikuvat ovat Martha + Muffinsin Echo Beachin tapaisia uuden aallon juustoisemman laidan teoksia, joissa ajanhengen vaatima suorasukaisuus ja nopea tempo on silattu syntikoilla, melankolialla ja äärimmäisen tarttuvilla kertosäkeillä niin, että loppuvaikutelma on jo aikanaan ollut ylisukupolvinen. Spanish Barsin tietyissä rytmijutuissa kuuluu jopa progemaisuutta, ja melodioissa taas, huvittavaa kyllä, iskelmää. Silti tämä on kappale, jota kukaan tuon aikakauden suomalainen biisintekijä tuskin olisi osannut tehdä tai tullut edes ajatelleeksi tehdä. Vertailun vuoksi voi kuunnella samana vuonna ilmestyneen Mistakesin Pidä huolta -biisin, joka sijoittunee väljästi samaan genreen. Kappaleiden välillä on valtava luontevuusero, siltikin vaikka olisi mahdollista kuulla Mistakesin teos ymmärtämättä sen tuskastuttavaa tekstiä.
On Oxleyllä muutama muukin valttikortti. "Kohtalokas" Cathy's Story (Passion) on vielä paremmin etukenossa viiteympäristöönsä nähden kuin muu levy. Biisi kuulostaa Miami Vicelta ja Duran Duranilta ja siinä on aitoja urheiluleffasyntikoita. Koko tämä viitekehys oli kansainvälisestikin vasta oraallaan, joten tässä ollaan kanavoitu ilmavirtauksia kunnioitettavan skarpisti. Kappale ei ollut minulle etukäteen tuttu, ja jos se olisi soitettu minulle sokkotestissä, olisin ilman muuta hyväksynyt sen Rio-aikakauden Duranin b-puoleksi. (Tämän on siis tarkoitus olla vilpitön kehu.) Another Heartbreak ja The Judge & The Jury ovat levyn hyvää peruskamaa, tiivistä, melodista ja vähän melankolista kitarasyntikkapoppia. Tällaisten kohdalla tulee ilmeisimpänä vertauskohtana mieleen The Cars -yhtye, jota Oxleyn jengi onkin varmasti kuunnellut huolella. Toki Blondieta, Costelloa ja näitäkin.
Muista hiteistä Terry's Inside tukehtuu oman paatoksensa alle, eikä herätä mitään tunnereaktioita. Liiankin ilmeinen kuulijatäky, ja ehkä myös viite Boomtown Ratsin niin ikään vähän vaikeaan, mutta sävellyksenä paljon parempaan I Don't Like Mondaysiin. Nimibiisi on ihan tarttuva nykytys, muttei eroa edukseen levyn perustasosta, ja soundit ovat synteettisine kitaranvingutuksineen tällä kertaa vähän hermoillekäypiä.
Kokonaisuutena voinee todeta, että Living In The Western Worldin ongelma tänä päivänä on sen liiankin vaivaton solahtaminen sellaiseen hyvin taajaan viljeltyyn musiikilliseen lokeroon, josta löytyy kasapäin vielä parempaakin musiikkia. Tässä tapauksessa yhtyeen luontainen kansainvälisyys toimii sitä vastaan, miltä ongelmalta suomenkieliset ja suomalaisessa viitekehyksessä operoivat rockbändit aina säästyvät. Ongelma ei kuitenkaan koske levyn parhaita biisejä: en keksi, miksei Spanish Bars olisi voinut olla valtava kansainvälinen hitti, ja jos Cathy's Storyn kaltaisten biisien kohdalla alkaa tarkkaan katsella vuosilukuja, huomaa kappaleen ilmestyneen ennen useimpia niitä, joiden pastissiksi sen voisi vaistonvaraisesti luokitella. Paljon palkitsevampi kuuntelukokemus kuin useimmat levyt tässä sarjassa.
77/100
Albumi Spotifyssa
Spanish Bars Youtubessa
keskiviikko 28. maaliskuuta 2018
maanantai 5. maaliskuuta 2018
Alamaisema: Neon 2: Polku (1992)
Jouluna 1992 olisin halunnut Neon 2 -duon Polku-menestysalbumin lahjaksi. Mutta minulla oli muitakin, fantasiakirjallisuuteen ja roolipeleihin liittyviä toiveita, jotka vanhempani varmaankin aivan oikein arvioivat tärkeämmiksi. Niinpä perheen musiikillisiin lahjoihin varatut resurssit panostettiin siihen, että pikkuveljeni sai haluamansa Bon Jovin Keep The Faith -kasetin. Varsin pian sain huomata olevani tyytyväinen tapausten kulkuun, sillä Keep The Faith oli minustakin hyvä levy, kun taas koko Neon 2 alkoi muutamassa kuukaudessa kuulostaa paskalta.
Sen jälkeen en ole heidän musiikkiinsa pahemmin palannutkaan. Tottakai varsinkin debyyttilevyn kolmea valtavaa hittiä on vuosien varrella saanut kuulla siellä täällä niin säännöllisesti, ettei niiden unohtumisesta ole ollut pelkoa. Koko albumin kuuntelen ensimmäistä kertaa nyt, yli 25 vuotta sen jälkeen, kun olin lähellä päätyä sen omistajaksi. (Jotain nopeasti hiipuneesta Neon 2 -suhteestani kertoo sekin, etten koskaan lainannut levyä edes kirjastosta, vaikka juuri noihin aikoihin aloin löytää sen musiikkivalikoiman oikein rysähdyksellä.)
Hieman samoin kävi koko kansakunnankin Neon 2 -suhteelle. Kuten sanottua, Polku oli suurmenestys: se ylitti tuolloisen 100 000 kpl tuplaplatinarajan. Kolmen kaikkia listaulottuvuuksia hallinneen jättihitin lisäksi siltä irtosi kaksi pienempää. Mutta vain vuoden kuluttua julkaistu Rivien välistä sai jo tyytyä listan nelossijaan ja nopeaan hiipumiseen, ja vaikka duolla riitti radiokannatusta vielä parin levyn ajan, merkittävä levymyynti loppui siihen. Pian loppui yhteinen urakin, eivätkä Jussi Rainio ja Rami Alanko ole sittemmin saavuttaneet yhdessä tai erikseen mitään kovinkaan suurta.
Mutta debyyttilevyn hitit muistetaan. Kemiaa yltää Spotifyssa jopa täpärästi yli miljoonan kuuntelun, Polku ja Tässä talossakin 400 000 molemmin puolin. Varsinkin levyn loppupuolen kappaleiden hädin tuskin viisinumeroiset lukemat kertovat kuitenkin Neon 2 -jälkimaineen pelkistymisestä muutamaan klassikkoon. Albumiklassikkona on tuskin kukaan koskaan Polkua pitänyt. Ihanteellista materiaalia tähän sarjaan siis.
Siinä mielessä kyllä vähemmän ihanteellista, että vähiin jäävät levyn tarjoamat yllätykset, positiiviset tai negatiiviset. Se kuulostaa hyvin pitkälti siltä kuin uumoilin tai tuttujen biisien osalta muistelin. Pieni yllätys on tulla heti alkuun, kun nimibiisin introssa on havaittavissa kevyttä "baleaarista" komppia - kuinka ollakaan, olihan tuo skene vuonna 1992 juuri sopivasti kuivahtanut kelvatakseen turkulaisen iskelmäpopin referenssiksi. Mutta aika vähiin se baleaarisuus jää, kun Rainio pääsee kertosäkeessä kunnolla integroitumaan miehen tunnetuskaan. Tämä jälkikasarimaisen puleeratun pop-paatoksen ylivalta leimaa sitten koko levyä, jonka lähes jokainen biisi tuntuu balladilta, vaikka oikeastaan aika iso osa niistä on lähinnä keskitempoisia.
Se, että levyn käännösbiisiksi on valittu Elton Johnin hinkuballadiosaston prototyyppi Sorry Seems To Be The Hardest Word kertoo paljon musiikillisesta linjasta. Hiteistä Tässä talossa on aika suoraan tätä jatkumoa. Lopulta Polkukin putoaa samaan kategoriaan. Kemiaa on vähän vaikeammin luokiteltava tapaus, ja sen erityisen suuri striimaussuosio antaa lisäaihetta pohdinnalle. Tässä biisissä ei nyyhkytellä, vaan piehtaroidaan imelässä maailmassa, joka on kohtalaisen vieras suomalaiselle rakkauslauluperinteelle. Toki biisissä puhutaan teoreettisesta täydellisestä rakkaudesta, se on ikään kuin kirjoitettu ehtolausein. Tällaiset biisit ovat harvinaisia varsinkin miesten laulamina, ja etenkin suomalaisessa kulttuurissa mies ja ihmissuhde -yhteenlasku tuottaa yleensä jätetyksi tulemisen tilanteen, tai ainakin tilanteen, jossa tätä pelätään. Kemiaa on tässä mielessä vastavirtaa, mikä voi olla yksi selitys biisin muistettavuuteen. Toinen on lyriikan meemiytyvyys, näin anakronistisesti sanottuna - "mannapuuroa ja mansikkaa" -tyyppinen karkkipäiväromantiikkaa tihkuva alkusointu jää helposti elämään vihattuna ja rakastettuna (ja usein samojen ihmisten toimesta).
Jotenkin latistavaa kyllä on ajatella, että täydellinen rakkaus olisi metaforapareiksi miellettynä juuri mannapuuroa ja mansikkaa, siis vain kivoja, makeita ja suloisia asioita. Ristiriitaisempi vastinpari olisi dynaamisempi ja vastaisi paremmin todellisuutta. Itse en myöskään ole koskaan pitänyt mannapuurosta, edes lapsena. Tämä kohta ärsytti jo silloin pentuna, ja sanotaan nyt näin, etten vieläkään viitsisi Kemiaa kovin montaa kertaa kuunnella, vaikka tarttuva kappale onkin hittikolmikon paras sävellys.
Yksi selvä positiivinen yllätys Polulta löytyy. Pikkuhitti Supernova oli hämärästi tuttu tuonaikaisesta radiosoitosta, mutta enpä osannut silloin rekisteröidä, että tässä tavoitellaan näinkin onnistuneesti tuollaista alkuysärin stadionelektro-anthemia, jonka vertailukohdat on haettava jonkun The Farmin, Jesus Jonesin tai (kaikkein todennäköisimmin) Achtung Baby!n aikaisen U2:n suunnalta. Biisin mahtipontinen tähteydentavoittelutekstikin on jotain vähän muuta kuin suurinta osaa levystä leimaavat ihmissuhdetutkielmat. Kova biisi!
Ja kyllä kai räjähtäen tuhoutuva massiivinen tähti oli lopulta aika osuva enne Neon 2:n uralle, vaikkei tällainen astronominen retoriikka oikein soinnukaan yhteen lama-ajan perustunnelman kanssa. Jotain vastaavaa olisi ehkä kannattanut yrittää 90-luvun korskealla loppupuolella, mutta silloin Rainiosta ja Alangosta ei enää ollut rikkomaan kaavaa (tai heidän näkemyksensä siitä, millaista musiikkia he edustavat, oli päässyt ei-toivottavalla tavalla sementoitumaan).
Sanotaan Polusta nyt vielä yleisellä tasolla, että sävellysten taso vaihtelee tylsästä varsin hyvään, tekstit ovat enimmäkseen hieman kömpelöä peruskamaa, joskin yksittäisiä oivalluksia ja nolouden hetkiä löytyy, jälkimmäisiä kai enemmän. Sovituksista kaikki olennainen tuli varmaan jo sanottua; sen voisi vielä lisätä, että mitä "tunteellisemmin" Rainio laulaa, sen raskaammaksi hänen hehkuttelunsa käy. Levy päättyy Viimeinen laulu -nimiseen biisiin - montakohan niitäkin on tehty? Pelkän akustisen kitaran säestämä kappale on erityisen tuskaisa esimerkki Rainion vokaalimaneereista. Supernovan uudelleen löytämisen ansiosta levyn kuuntelusta jäi kuitenkin ihan positiivinen fiilis.
55/100
Supernova Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Sen jälkeen en ole heidän musiikkiinsa pahemmin palannutkaan. Tottakai varsinkin debyyttilevyn kolmea valtavaa hittiä on vuosien varrella saanut kuulla siellä täällä niin säännöllisesti, ettei niiden unohtumisesta ole ollut pelkoa. Koko albumin kuuntelen ensimmäistä kertaa nyt, yli 25 vuotta sen jälkeen, kun olin lähellä päätyä sen omistajaksi. (Jotain nopeasti hiipuneesta Neon 2 -suhteestani kertoo sekin, etten koskaan lainannut levyä edes kirjastosta, vaikka juuri noihin aikoihin aloin löytää sen musiikkivalikoiman oikein rysähdyksellä.)
Hieman samoin kävi koko kansakunnankin Neon 2 -suhteelle. Kuten sanottua, Polku oli suurmenestys: se ylitti tuolloisen 100 000 kpl tuplaplatinarajan. Kolmen kaikkia listaulottuvuuksia hallinneen jättihitin lisäksi siltä irtosi kaksi pienempää. Mutta vain vuoden kuluttua julkaistu Rivien välistä sai jo tyytyä listan nelossijaan ja nopeaan hiipumiseen, ja vaikka duolla riitti radiokannatusta vielä parin levyn ajan, merkittävä levymyynti loppui siihen. Pian loppui yhteinen urakin, eivätkä Jussi Rainio ja Rami Alanko ole sittemmin saavuttaneet yhdessä tai erikseen mitään kovinkaan suurta.
Mutta debyyttilevyn hitit muistetaan. Kemiaa yltää Spotifyssa jopa täpärästi yli miljoonan kuuntelun, Polku ja Tässä talossakin 400 000 molemmin puolin. Varsinkin levyn loppupuolen kappaleiden hädin tuskin viisinumeroiset lukemat kertovat kuitenkin Neon 2 -jälkimaineen pelkistymisestä muutamaan klassikkoon. Albumiklassikkona on tuskin kukaan koskaan Polkua pitänyt. Ihanteellista materiaalia tähän sarjaan siis.
Siinä mielessä kyllä vähemmän ihanteellista, että vähiin jäävät levyn tarjoamat yllätykset, positiiviset tai negatiiviset. Se kuulostaa hyvin pitkälti siltä kuin uumoilin tai tuttujen biisien osalta muistelin. Pieni yllätys on tulla heti alkuun, kun nimibiisin introssa on havaittavissa kevyttä "baleaarista" komppia - kuinka ollakaan, olihan tuo skene vuonna 1992 juuri sopivasti kuivahtanut kelvatakseen turkulaisen iskelmäpopin referenssiksi. Mutta aika vähiin se baleaarisuus jää, kun Rainio pääsee kertosäkeessä kunnolla integroitumaan miehen tunnetuskaan. Tämä jälkikasarimaisen puleeratun pop-paatoksen ylivalta leimaa sitten koko levyä, jonka lähes jokainen biisi tuntuu balladilta, vaikka oikeastaan aika iso osa niistä on lähinnä keskitempoisia.
Se, että levyn käännösbiisiksi on valittu Elton Johnin hinkuballadiosaston prototyyppi Sorry Seems To Be The Hardest Word kertoo paljon musiikillisesta linjasta. Hiteistä Tässä talossa on aika suoraan tätä jatkumoa. Lopulta Polkukin putoaa samaan kategoriaan. Kemiaa on vähän vaikeammin luokiteltava tapaus, ja sen erityisen suuri striimaussuosio antaa lisäaihetta pohdinnalle. Tässä biisissä ei nyyhkytellä, vaan piehtaroidaan imelässä maailmassa, joka on kohtalaisen vieras suomalaiselle rakkauslauluperinteelle. Toki biisissä puhutaan teoreettisesta täydellisestä rakkaudesta, se on ikään kuin kirjoitettu ehtolausein. Tällaiset biisit ovat harvinaisia varsinkin miesten laulamina, ja etenkin suomalaisessa kulttuurissa mies ja ihmissuhde -yhteenlasku tuottaa yleensä jätetyksi tulemisen tilanteen, tai ainakin tilanteen, jossa tätä pelätään. Kemiaa on tässä mielessä vastavirtaa, mikä voi olla yksi selitys biisin muistettavuuteen. Toinen on lyriikan meemiytyvyys, näin anakronistisesti sanottuna - "mannapuuroa ja mansikkaa" -tyyppinen karkkipäiväromantiikkaa tihkuva alkusointu jää helposti elämään vihattuna ja rakastettuna (ja usein samojen ihmisten toimesta).
Jotenkin latistavaa kyllä on ajatella, että täydellinen rakkaus olisi metaforapareiksi miellettynä juuri mannapuuroa ja mansikkaa, siis vain kivoja, makeita ja suloisia asioita. Ristiriitaisempi vastinpari olisi dynaamisempi ja vastaisi paremmin todellisuutta. Itse en myöskään ole koskaan pitänyt mannapuurosta, edes lapsena. Tämä kohta ärsytti jo silloin pentuna, ja sanotaan nyt näin, etten vieläkään viitsisi Kemiaa kovin montaa kertaa kuunnella, vaikka tarttuva kappale onkin hittikolmikon paras sävellys.
Yksi selvä positiivinen yllätys Polulta löytyy. Pikkuhitti Supernova oli hämärästi tuttu tuonaikaisesta radiosoitosta, mutta enpä osannut silloin rekisteröidä, että tässä tavoitellaan näinkin onnistuneesti tuollaista alkuysärin stadionelektro-anthemia, jonka vertailukohdat on haettava jonkun The Farmin, Jesus Jonesin tai (kaikkein todennäköisimmin) Achtung Baby!n aikaisen U2:n suunnalta. Biisin mahtipontinen tähteydentavoittelutekstikin on jotain vähän muuta kuin suurinta osaa levystä leimaavat ihmissuhdetutkielmat. Kova biisi!
Ja kyllä kai räjähtäen tuhoutuva massiivinen tähti oli lopulta aika osuva enne Neon 2:n uralle, vaikkei tällainen astronominen retoriikka oikein soinnukaan yhteen lama-ajan perustunnelman kanssa. Jotain vastaavaa olisi ehkä kannattanut yrittää 90-luvun korskealla loppupuolella, mutta silloin Rainiosta ja Alangosta ei enää ollut rikkomaan kaavaa (tai heidän näkemyksensä siitä, millaista musiikkia he edustavat, oli päässyt ei-toivottavalla tavalla sementoitumaan).
Sanotaan Polusta nyt vielä yleisellä tasolla, että sävellysten taso vaihtelee tylsästä varsin hyvään, tekstit ovat enimmäkseen hieman kömpelöä peruskamaa, joskin yksittäisiä oivalluksia ja nolouden hetkiä löytyy, jälkimmäisiä kai enemmän. Sovituksista kaikki olennainen tuli varmaan jo sanottua; sen voisi vielä lisätä, että mitä "tunteellisemmin" Rainio laulaa, sen raskaammaksi hänen hehkuttelunsa käy. Levy päättyy Viimeinen laulu -nimiseen biisiin - montakohan niitäkin on tehty? Pelkän akustisen kitaran säestämä kappale on erityisen tuskaisa esimerkki Rainion vokaalimaneereista. Supernovan uudelleen löytämisen ansiosta levyn kuuntelusta jäi kuitenkin ihan positiivinen fiilis.
55/100
Supernova Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)