Salamaiseman vuoden suomalainen levy 2018

Salamaiseman vuoden parhaat suomalaiset populaarimusiikkilevyt

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017: Jaettiin neljän levyn kesken: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen 3, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia

Vuosi alkaa olla lopuillaan, uusia hyviä Salamaisema-henkisiä -albumeita tuskin enää ilmestyy, joten on aika myöntää viides Salamaisema-palkinto vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle. Sen palkinnon kriteerithän määrittelen minä itse, mutta toki avaan niitä mielelläni.

Suomessa tehdään joka vuosi paljon todella hyvää musiikkia, mutta hyvän ja tärkeän välillä on kuitenkin olemassa ero. Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välillä on myös olemassa ero. Tänäkin vuonna esimerkiksi Pää kii, Litku Klemetti, Lasten Hautausmaa, Autiomaa, Vuoret, Ultramariini, CMX, Huuto!, Pyhimys, DJ Ibusal, Ydinperhe ja kymmenet muut tekivät tärkeää musiikkia.

Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välinen ero on se viiva vedessä, ja sitäkin tärkeämmän ja kaikkein tärkeimmän välinen ero on vain mielipidekysymys, mutta niin on mikä tahansa vuoden parasta levyä, auringonnousua tai saunomiskertaa koskeva arviokin. Päättäessäni vuoden 2018 parasta suomalaista levyä joudun ottamaan huomioon esimerkiksi sen, että me elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa suuri osa popmusiikista tuntuu laiskalta konformismilta tai vetäytymiseltä sellaisiin puolustusasemiin, jotka kieltämättä koen itsekin omikseni. Kuka oikeastaan edes jaksaa taistella mitään vastaan? Miksi edes pitäisi? Mitä se taisteleminen muka on, miksi pitäisi taistella? Taistelumentaliteetin kaikinpuolinen laimeus käy erityisen selvästi ilmi sisällissodan pyöreänä muistovuonna. Sitä lukee historiaa mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin se on koettu, eikä se onneksi imartele ketään.

Silti tekisi mieli taistella, koska siteeratakseni muuatta tuttavaa, "kaikki on aivan hirveää". Ei tee mieli nostaa nyrkkejään ketään vastaan, mutta ei tee mieli vain antautuakaan.

Salamaiseman vuoden suomalainen levy vuonna 2018 on Jukka Nousiaisen Ei enää kylmää eikä pimeää. Nousiaisen kolmas "varsinainen" soololevy kuvastelee näitä tuntojani ylivoimaisesti parhaiten. Biisimäärältään ja kokonaispituudeltaan tiivis levy on alusta loppuun hallittu ja täydellinen. Kaukana ovat ne neljän vuoden takaiset ajat, jolloin Huonoa seuraa vaikutti joka suuntaan hapsottavalta renttujen epätäydelliseltä helmeltä. Ei enää kylmää eikä pimeää on jo toinen peräkkäinen Nousiais-levy, joka ei todellakaan repsota reunoiltaan. Upean pinkfloydmaisesta Alkusoitosta jokaisen klassisen rocklevyn tehokeinot tappiin asti hyödyntävään katarttiseen nimibiisiin asti se on rock-klassikko, jolle vetää Suomessa vertoja korkeintaan jokin Kahdeksas ihme, paitsi että Ei enää  kylmää eikä pimeää on tunnelataukseltaaan syvempi. Vai olisiko kyse vain siitä, että se istuu tähän aikaan siinä missä Eppujen magnum opus omaansa? Melankolia, ahdistus, aamunkoitto ja voitonvarmuus leimaavat kumpaakin levyä, mutta aivan eri tunnelmin. Nousiaisen kappaleet ovat vähintään yhtä hyviä. Ei ole montaa näin täydellistä suomirocklevyä tehty koskaan.

Ei enää kylmää eikä pimeää Spotifyssa


Suuret unelmat Youtubessa

Salamaiseman ensimmäinen vuoden huonoimmalle suomalaiselle biisille myönnettävä Rikkinäinen prinsessa -palkinto

Salamaisema ei ole viime aikoina ollut aktiivinen, koska olen keskittynyt muihin juttuihin ja typistänyt julkisen musiikista kirjoittamiseni satunnaisiin levyarvosteluihin lähinnä Rumbassa. Mutta vuoden lähestyessä loppuaan on sentään aika myöntää pari palkintoa kotimaisen musiikin tekijöille. Aivan lähiaikoina julkistan jo viidettä kertaa Salamaiseman vuoden parhaan suomalaisen albumin, mutta sitä ennen lanseeraan tässä uuden "palkinnon", jonka tulen tästä eteenpäin "lahjoittamaan" huonoimmalle korviini kuuluneelle kotimaiselle populaarimusiikkiesitykselle.

Pari sanaa palkinnon perusteista: huonous on tottakai subjektiivista siinä kuin hyvyyskin. Maailmassa on paljon musiikkia, jossa esiintyy näin subjektiivisestikin koettuna hyvyyden puutetta, mutta se ei ole vielä kovin vakava ongelma. Voidakseen saada tämän palkinnon on tehtävä kappale, jossa on kaikki väärin. Sekin on varmasti mahdollista toteuttaa monella eri tavalla, mutta todennäköisimpiä tapoja ovat totaalinen musiikillinen ja/tai lyyrinen kädettömyys, vastenmielinen asennemaailma ja kulttuurimme ärsyttävimpien piirteiden yleinen kosiskelu. Jos onnistuu näissä kaikissa, on jo lähellä maalia.

Rikkinäinen prinsessa -palkinnon nimestä voikin jo päätellä, että tämän ensimmäisen palkinnon vuoden 2018 huonoimpana suomalaisena populaarimusiikkikappaleena saa - Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa. Monumenttina tämän kappaleen totaaliselle paskuudelle tulee palkinnon nimi kuitenkin säilymään tulevinakin vuosina samana.

Miksi Rikkinäinen prinsessa sitten on niin kammottava kappale? Tässä tapauksessa arvostelmaa on lähdettävä purkamaan kappaleen ajatusmaailmasta käsin. Kuten laulun nimi kertoo, edustaa se tavallaan samaa biisigenreä kuin vaikkapa Yön muinainen Särkynyt enkeli. Jälkimmäinen on romanttinen fantasia, joka tuntuu nykyään asennemaailmaltaan aika vanhentuneelta, mutta on kuitenkin kasariestetiikkaan sovitettua teinin puhetta teinille.

Nikke Ankaran biisissä taas kertoja asettuu suorastaan halveksuvaan positioon laulunsa kohteeseen nähden. Alkusäkeet "Sun ikioman perheen kaa jouduit jakaan joulukinkun / Ei ne ymmärrä sua ikin ku oot outolintu" ovat myöhäinen kohokohta banaalin suomalaisen lyriikan historiassa. Ankara pilkkaa "prinsessaansa" ilmeisesti edes tajuamatta tekevänsä niin, sellaisissa säkeissä kuten pahamaineinen "jonain päivän viel ikkunan läpi karkaat / siel pakkasessa paleltuu sun nätit varpaat". Kertojan suurin ongelma tuntuu olevan, ettei "prinsessa" kovien koettelemustensa takia luota enää "miehiin", siis esimerkiksi kertojaan, jonka aikeet jäävät hyvin lähelle säkeiden pintatasoa. Toki erikseen mainitaan, että tämä prinsessa on vasta täyttämässä kuusitoista. Ja "sinkun" Spotify-kansikuvassa synkkään metsään pudonneen nuoren enkelin pakaravakoa näkyy juuri sopivasti.

Mitä musiikkiin tulee, Rikkinäinen prinsessa edustaa aivan ihmeellistä iskelmälatinohölkkää, jonka on kai pakko olla Despacitosta innoittunutta, vaikka se kuulostaakin lähinnä Matilta ja Tepolta tulkitsemassa Despacitoa. Tosin he olisivat varmasti tulkinneet sen paremmin, sillä autotunetetulta nilkiltä biisi toisensa jälkeen yhtä uskottavasti vaikuttava Ankara lienee lahjattomimpia suursuosioon koskaan yltäneitä suomalaisia vokaalitaiteilijoita. Hänen typerät riiminsä ja äänenvärittömyytensä hakevat vertaistaan jopa näinä synkkinä aikoina. Luonnollisesti Rikkinäisestä prinsessasta tuli hänen isoin hittinsä.

Rikkinäinen prinsessa Spotifyssa