Salamaisema-palkinto vuoden 2020 parhaalle suomalaiselle levylle

 Tämä blogi pistää erikoisvuoden omalta osaltaan pakettiin myöntämällä kaikkien aikojen seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle.

Aiemmat Salamaisema-palkinnothan ovat saaneet:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund; Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 poikkeuksellisesti neljä levyä: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja
2018: Jukka Nousiainen: Ei kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123

2020 ei ollut palkinnon myöntämisen kannalta helppo vuosi. Hyvää musaa tuli todella paljon ja todella, todella hyvää musaa myös ainakin muutaman levyn verran. Loppumetreille asti tuli pohdittua kolmen tasaveroisen levyn järjestystä. Tämän Salamaisema-palkinnon olisivat aivan hyvin voineet saada Lasten hautausmaan IV tai Rosita Luun Samettisuu. Biisimateriaaliltaan upeita levyjä kumpikin, ja Lasten hautausmaan historiatietoisuus ja Rosita Luun vinksahtanut pop-tietoisuus palkitsivat syvästi tämän omituisen vuoden aikana.

Seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden 2020 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkilevystä saa kuitenkin Musta valo -yhtye albumistaan Tuleville sukupolville.

Haluan antaa palkinnon tasaveroisista ehdokkaista juuri Mustalle valolle siksikin, että yhtye on mielestäni naurettavan aliarvostettu. Tämä maa on pieni leikkikehä, joten tuntuisi odotuksenmukaiselta, että maailmanluokan post punkia edustava levy, joka pureutuu niin eeppisten sävellystensä kuin Lauri-Matti Parppein tekstien kautta aikamme tärkeimpiin ongelmakohtiin - sukupuolirooleihin ja -identiteetteihin, elämäntapavalintoihin, ilmastonmuutokseen - saisi huomiota sinä klassikkona, joka se on. 

Kaiken lisäksi Tuleville sukupolville sattui ilmestymään juuri niinä maaliskuun viikkoina, joina kulkutauti muutti kaiken. Levy sai tästä sellaisia oheismerkityksiä, joita yksikään rockyhtye ei varmasti ole tänä vuonna kaivannut.

Silti, yhtäkkiä, avausraidan manifesti "Kaikki mun ystävät on tulossa tänään" alkoi tuntua ihanalta toiveunelta ja toisen iskusävelmän skenaario "Musta valo soittaa mun talossani" unelmien korkeimmalta täyttymykseltä. Näitä biisejä tuli kuunneltua saatanan kovalla eikä vain haaveiltua ajasta, jolloin voi taas tavata ketä tahansa koska tahansa, vaan analysoitua sitäkin, mikä oma suhde kaveritason sosiaalisuuteen lopulta on. 

Kaikki mun ystävät manaa ehkä alkuperäisen tarkoituksensa mukaan paikalle mielikuvitusystäviä, Musta valo soittaa mun talossani voi niin ikään kuvailla luovan mielen voimaa kansoittaa pääkoppa musiikilla ja ihmisillä, mutta kevään karanteeniaikoina ne saivat kummallisen konkreettisia merkityksiä. Samoin Saariston lapset - pian kävi selväksi zoonoosin yhteys myös kieroutuneeseen luontosuhteeseemme, minkä myötä pandemia alkoi näyttäytyä vain ennakkovaroituksena kaikesta muusta ilmastonmuutoksen mukana tuleville sukupolville koituvasta.

Saariston lapset hahmotteleekin skenaarion, jossa Astrid Lindgrenin mitkään voimavarat tehdä Ruotsista hyvinvoiva Ruotsi eivät vain riittäneet. Ironista kyllä, läntisestä menestyjänaapuristamme tuli keväällä kauhisteltu esimerkki siitä, mitä kulkutauti voi tarkoittaa.

Ja meret nousee.

Tuleville sukupolville Spotifyssa

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2020 huonoimmalle suomalaiselle popbiisille

 Jaan nyt kolmatta kertaa palkintoni vuoden huonoimmalle suomalaiselle popbiisille. Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa -kammotus innoitti vuonna 2018 koko palkinnon ja sai itseoikeutetusti ensimmäisen sellaisen. Viime vuonna palkitsin Stereon ja Etan äänisaasteen Vuosien päästä. 

Huomautan taas, että palkintoa ei voi saada millä tahansa keskinkertaisuudella. On tehtävä jotain aidosti haitallista, elinympäristöämme huonontavaa. Haaveissani on popvuosi, jonka päätteeksi tätä palkintoa ei tarvitsisi edes myöntää. Tänä vuonna se oli itse asiassa melko lähellä. Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei ole mielekästä antaa kappaleelle, joka ei ole iso hitti, koska random-popjulkaisut hukkuvat yleiseen mediahälinään eikä kukaan enää kahden kuukauden päästä muista Herrojen tai Pasin ja Anssin edellistä singleä. 

Vuoden 2020 isoimmista suomihiteistä melkein kaikki olivat aivan siedettävää musiikkia tai jopa hyvää. 

Eivät sentään ihan kaikki. Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2020 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon huonoimmasta suomalaisesta popbiisistä saavat Elastinen ja Jenni Vartiainen kappaleestaan Epäröimättä hetkeekään. 

Heti alkuvuodesta ilmestynyt ja tähän mennessä yli 10,6 miljoonaa Spotify-soittoa kerännyt teos osoitti, että näinä Cheekin jälkeisinä aikoinakin uhriutuvalle patetialle on yhä käyttöä pop-valtavirran siinä osassa, jossa räp ja iskelmä kohtaavat luonnottomassa kulmassa. Siitä asti, kun Cheek breikkasi, on Elastinen ottanut roolia entisen suojattinsa toisen viulun soittajana ja sinä mukavampana "profeettana", joka tekee herkistyneitä kappaleita dysfunktionaalisen miehen eheytymisestä hennon naisenkäden silityksen alla. Elan viime vuosien korkein päämäärä tuntuu olevan soluttautuminen Suomen jokaiselle kesähääsoittolistalle. Projekti pääsi hyvään vauhtiin vuoden 2018 Supervoimii-hirvityksen myötä. Elastinen olisi hyvin voinut saada tämän palkinnon jo tuolloin ja saa kiittää vain Nikke Ankaraa siitä, ettei pystin nimi ole Supervoimii-palkinto. 

No, parempi myöhään jne. Epäröimättä hetkeekään -singlellä pelattiin selvästi varman päälle jo tähtiduettoasetelmasta alkaen. Sen enempää Ela kuin Jenni eivät ole enää niin isoja artisteja kuin vielä viitisen vuotta sitten, mutta epäilemättä yhteistyössä laskettiin olevan magiaa, jos kappale olisi oikea. 

Tämän varmistamiseksi biisiä tekemään haalittiin tavallaan kultasormi kummastakin leiristä, sillä säveltäjistä / tuottajista Antti "Rzy" Riihimäki on puuhastellut mm. Cheekin ja JVG:n materiaalin parissa ja Jukka Immonen tietysti tunnetaan Jenni Vartiaisen suuren läpimurron ajoilta sekä tämän tuottajana että silloisena puolisona. Epäröimättä hetkeekään lähti toki liikkeelle Ela-leirin produktiona, mutta sankarin itsensä mukaan heti alussa tuntui siltä, että Vartiainen lähtisi tähän mukaan ja "allekirjoittaisi tekstiajatuksen", mikä osoittautuikin oikeaksi oletukseksi.

Mikä sitten on Epäröimättä hetkeekään -tekstin ajatus? Se tiivistynee Elan ekan räppisäkeistön alkuriveihin:

Jee, palatseissa vietin yksin öitä 
Se kaikki oli merkityksetöntä
Vasta kun sain jonkun kenen kans sen voisi jakaa
löysin mun onneni sun onnesi takaa

Elastinen toistaa siis täsmälleen samaa eetosta kuin jo Supervoimissakin: ainoastaan toimiva heteroparisuhde tekee epävarmasta ja sekoilevasta (joskin silti erittäin menestyvästä) miehestä kokonaisen ja harmonisen. Lapsia ei mainita yhtälön täydellistymisen erillisinä kriteereinä, mutta artistin haastattelujen perusteella tiedämme niitäkin tarvittavan. 

Elastinen onkin nykyään Cheek 2.0, joka saarnaa entisen profeettakollegansa tyhjäksi jättämällä maaperällä eheytymistä kaikesta siitä rikkinäisyydestä, mitä "Chekkonen" biiseissään koki: timantit ehkä olivat ikuisia, mutta gold diggerit olivat aina vaanimassa eikä maata kiertävän supertähden yksinäinen luksushotellielämä mahdollistanut kestäviä ihmissuhteita. Ela antaa ymmärtää olleensa tämän noidankehän vanki myös, mutta nyt hänellä ei ole enää hätää, koska hänellä on rakastava nainen vierellään.

Epäröimättä hetkeekään on tässä diskurssissa näennäinen edistysaskel, koska siihen on valjastettu tasaveroisena esiteltävä duettokumppani ja "tarina" (kuuluu lainausmerkkeihin) laadittu niin, että Vartiaisen esittämä siippa saa mieheltään kaikkea sitä samaa ehjyyttä ja varmuutta kuin tämä häneltä. Larppauksen onttouden paljastaa kuitenkin jo biisin musiikillinen muoto, kun Vartiaisen rooliksi jää toistaa monistettua kertosäettä kuin jonkinlainen halirobotti. Mitään kemiaa vokalistien välillä ei ole eikä tietenkään voikaan olla, sillä artisti Elastinen on jo vuosia sitten kehittänyt ilmaisunsa siihen oman peilikuvan tarkkailun äärimmäisyyspisteeseen, jossa muuta maailmaa on olemassa vain peilin kautta nähtynä usvaisena projektiona. Häneen verrattuna Knausgård on suuri kanssaihmisen ymmärtäjä. 

Kaiku Entertainmentin tiedotteessa kehutaan, miten "iso tuotanto" Epäröimättä hetkeekään on ja miten se soi peräti "jylhästi". Totta kyllä biisin jäykkä pauhu soikin ammattitaitoisempana paskana kuin samaa sabluunaa toisintaneen Uniikin loppuvuoden hitti Ehjää (feat. Tuuli). Tämä dynamiikalla leppäkeihästä heittävä tuotantotyyli on kuitenkin suomalaisen iskelmän monivaiheisen historian eittämättä nihkein aikalaismuoti. Toisaalta ilmaisutyylinä se sopii jaksuhalirobottien meemimusiikkiin ironisen hyvin. 

Kappaleen ainoa tarkoitus oli striimata yli 10 miljoonaa ja siihen se ylsi. Vittumaisena ihmisenä olen silti nauttinut siitä tosiseikasta, ettei Elastisen muu tänä vuonna julkaistu tuotanto ole hänen omilla mittareillaan kiinnostanut ketään. Jokainen "taiteilija", joka mittaa tekemisiään menestymisen kautta, ansaitsee mahdollisimman paljon epäonnistumisia. 

Epäröimättä hetkeekään Spotifyssa

 

Mummin kullat: No mitä - kategoriattomuuden ylistys ja melodista luomusitruunalimsaa

Osallistun kuukausittain Punk In Finland -keskustelufoorumin "piffiviisuihin" eli eräänlaiseen kymmenien käyttäjien levyraatiin, jolla on aina teema. Tässä kuussa se oli "kotimaan katsaus" ja tehtävänantona oli laittaa viimeisen kymmenen vuoden aikana levytettyjä suomalaisia biisejä.

En koskaan menesty tuossa raadissa, ja välillä sen tulokset ja niiden välittämä keskimääräinen PIF-musiikkimaku ärsyttävätkin. Mutta osallistun sitkeästi silti, koska aina sieltä löytää myös itselle uutta helvetin hienoa musiikkia.

Niin tässäkin kuussa. Turkulaisen Mummin kullat -yhtyeen kappale No mitä on julkaistu jo vuonna 2017, mutta oli minulle ensikosketus heidän musiikkinsa ylipäätään. Lumouduin täysin ja annoin tälle ilmeiselle tulevalle klassikolle täydet pisteeni. Laulu tuntuu niin merkittävältä, että siitä on kirjoitettava vähän lisääkin.

Laulu ja video. Tutustuin niihin samalla kertaa, ja nyt tuntuu vajavaiselta vain kuunnella biisiä, sillä Milja-Maaria Terhon video kuvittaa ilmeisyydet välttäen sen tunnetilat ja peruspointit ihan jäännöksettömän hyvin. Sen täytyy olla yksi parhaista suomalaisista musiikkivideoista ikinä.

Kappaleen nimi on siis No mitä. Se on suunnilleen mahdollisimman epämääräinen ja epänarratiivinen nimi poplaululle. Rohkea ratkaisu, sillä eihän noin nimetty biisi jää suorilta kenenkään mieleen. Mutta maaliinsa osuva ratkaisu, sillä samanlaista epämääräisyyttä ja vaiheilua ja niiden viimekätistä ihanuutta kappaleen tekstikin välittää.

Mummin kullat kutsuu itseään indie folk -yhtyeeksi, mutta tässä biisissä mennään aika vahvasti synapopin puolelle. Ei varmaan ole myöskään väärin manata Gösta Sundqvistin haamua irvistelemään tähän kohtaan. Konepop-taustan päällä kolmen vokalistin laulumelodiat ja stemmat etenevät niin virtaviivaisesti, ettei vastaavalle löydy suomipopista muitakaan esikuvia. Yhteistä Göstan kanssa on sekin, että kun luuli kappaleen jo saavuttaneen tarttuvuushuippunsa, varsinainen kertosäe vasta alkaa.

Nerokas popmusiikki aiheuttaa ihan melodiatasolla hyvän olon tunteita, ja No mitä on juuri tässä mielessä nerokas. Sitä tekee mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen. Se on - hienostunutta musiikkia. En keksi parempaakaan ilmausta. Vähän niin kuin joisi oikein hyvää, oikeasti sitruunalta maistuvaa luomusitruunalimsaa.

Tässä koukuttavuudessa on juurikin ainekset siihen upeaan ristiriitaan tekstin kanssa. Sanoitus ei ole yksiselitteinen, mutta miksi olisikaan, koska se selvästi kertoo kategorioiden ahtaudesta, niihin sullomisen ja sulloutumisen typeryydestä ja ahdistavuudesta. No mitä on protestilaulu, mutta se pitää tajuta itse. Video auttaa siinä kyllä. Asioita - tauluja ja pehmokissaeläimiä - yritetään asettaa paikkoihin, joissa ne eivät pysy tai joihin ne eivät mahdu.

Kuvia vaan, ei ne mitään todista / missä ohjelmassa ne pakeni omasta kodista? 

Melodioiden, sanojen ja kuvien kädenlyönti toimii kaikkien elementtien eduksi. Kappale ja video luistelevat tiukasta otteesta aivan samaan tyyliin, mutta jäävät huutelemaan alitajunnan reunamille ja muistuttamaan siitä, että juuri tähän taiteeseen taipuvaisen ihmisyksilön pitikin pystyä, kliseiden sijaan.

No mitä on ilmeisellä tavalla myös feministinen kappale, mutta tässä on huomattava, että rooliodotukset ja helpot kategorisoinnit painavat kaikkia meitä alaspäin. Muutaman päivän aikana olen kuunnellut tämän laulun varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa, ja koko ajan selvemmin se on tuntunut teokselta, joka osaltaan kuljettaa minua melkein tähtiin asti, joka tapauksessa jonnekin, missä kaikki on juuri niin monimutkaista ja määritelmistä vapaata kuin kaiken kuuluukin olla.

No mitä -video Youtubessa

Cavallini & Shrty: 16v - 2020-luvun Westside ja Suuri illusioni

Näinä sosiaalisen eristäytymisen viikkoina on ollut tavallistakin enemmän aikaa kuunnella popmusiikkia, ja yksi voimasoittooni tehokkaimmin jumittuneista tämän vuoden biiseistä on räppiduo Cavallini & Shrtyn 16v. Afrohelsinkiläistaustaiset nuorukaiset ovat ilmeisesti olleet ensin Soundcloudin kautta ja sitten jo PME Recordsin levyartisteinakin nosteessa jo muutaman vuoden, mutta minun tietoisuuteeni he tulivat tämän kahden miljoonan Spotify-striimauksia lähentelevän hittinsä myötä. Myös jätkien uusi minialbumi 10/10 on kokonaisuudessaan hyvää kamaa ja juuri sellaista räppiä, jota tähän hetkeen tarvittiin, kun Ibeltäkään ei vähään aikaan olla saatu kuin yksi aika löysä singlehitti (Luota muhun).

Vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, ettei tämä hiphopin nykyinen laiska, aneeminen tyylisuunta ole oikeastaan millään lailla hyvä asia, mutta ainakin Suomessa nuoret tekijät ovat kaapanneet tämänkin soundin ja käyttäneet sitä musiikkiin, jossa on kaipaamaani terhakkuutta ja aitoa ilmaisuvoimaa eikä vain jotain Post Malonen itsesääliä tai muuta post-millenniaalista ahdistusta. Tällä en nyt tarkoita, etteikö räppi saisi heijastella tekijöidensä todellisia elämänkokemuksia - oikeastaan nimenomaan olen kaivannut todellisuudentuntua 2020-luvun suomiräppiin, kun tuossa välissä ehti olla ajanjakso, jolloin stadionille asti päästiin täysin feikeiltä vaikuttavan uhriutumisen siivin ja kaikki oli periaatteessa aivan sitä samaa kuin paskimmassa suomalaisessa kaljanlanttausiskelmässä aina, mitä nyt eteen laitettiin hästäg. Ikään kuin Alexander Stubbin hampaat olisivat pudonneet Irwinin kaljalasiin.

Nyt tilanne vaikuttaa paljon paremmalta. PME Recordsilla vaikuttaa olevan siinä merkittävä rooli. Vaikka JVG on viimeistään Ikuisen vapun myötä uusi Eppu Normaali (ja sellaistakin tarvitaan), niin firmalla on noin muuten pelisilmää nostaa uusia tekijöitä, jotka eivät tähtää ensimmäiseksi Vain elämäähän. Gettomasan suursuosio on siitä voittoisa esimerkki, ja kuinka ollakaan, hän vetää 16v:lläkin versen, jossa muistuttaa meitä taas kerran siitä, että pääsi Emma-gaalaan tekemällä "aitoa räppiä". Harmi, ettei säkeistössä ole tilaa hänen autonsa mainitsemiselle.

Tämä ei ole vittuilua, sillä diggaan Gettomasasta ja hänen säkeistöstään tässäkin kappaleessa. Videolla hän pelaa bilistä tyhjässä lähiöbaarissa yksin ja tavallaan se näkymä itsessään riittää visualisoimaan sen suomalaisen hoodin, josta kuka tahansa tervejärkinen nuori haluaa pois. Ja silti romantisoi sitä, silti palaa sinne.

Mutta kyllä 16v silti kuuluu varsinaisille tähdilleen, jotka ovat melodisine tyyleineen luoneet suomalaisen version TQ:n muinaisesta gangstanostalgiahitistä Westside. Siinähän vielä aika nuori jäbä muistelee, millaista oli "way back". Mutta tällaista hommaa ei voi tuoda Suomeen lokalisoimatta ja ajankohtaistamatta, ja niinpä Cavallini & Shrty räppäilevät Youtube-sukupolven näkökulmasta siitä, millaista on ollut hinkua penskasta asti räppisuosiota ja unelmoida jostakin, mikä tuntui aikanaan saavuttamattomalta. Matka on täynnä huonokuntoisen polven takia lopahtavan futisuran kaltaisia realistisia yksityiskohtia ja self help -kliseitä - "se minkä taakse jätät, se tulee sun eteen" - mikä vain lisää elämänkokemuksen todistusvoimaa.

Haikea kertosäe on täydellinen, koko hoidossa melankolisen täysosuman tuntua. Killerisingleksi tällaisia on tavattu kutsua. Ajankuvana 16v on tälle ajalle ehkä jotain samaa kuin Mika Waltarin Suuri illusioni vuoden 1928 teineille.

16v -video Youtubessa

Musta Valo ja apokalypsi, joka ei tule tanssien

Loppuvuodesta 2017 kirjoitin tähän blogiin Musta Valo -yhtyeen oikein hyvästä Kaikki on haurasta -albumista ja ennen kaikkea sen loistavasta Suola-aavikko -lopetusbiisistä. Teksti näyttää jääneen yhtyeen mieleen, sillä muutama viikko sitten minua lähestyttiin sähköpostilla, jossa sitä kehuttiin ja johon oheistettiin striimi nyt jo ilmestyneestä Tuleville sukupolville -albumista. Kuunneltuani levyä nyt jo aika monta kertaa pidän siitä koko ajan enemmän: kokonaisuutena se on vielä selvästi vahvempi kuin edeltäjänsä ja mahdollisesti paras ensimmäisellä vuosineljänneksellä ilmestynyt suomalainen albumi.

Mutta eihän sitä tietenkään ole mediassa pahemmin noteerattu, joten koen suoranaiseksi velvollisuudekseni kirjoittaa siitä edes jotain.

Mustalla Valolla ja sen laulaja-biisintekijä Lauri-Matti Parppeilla on rohkeutta käsitellä mahdollisimman suuria aiheita, joten ei ole yllättävää, että Tuleville sukupolville -levyn väljänä taustakehikkona häälyy ilmastokriisi ja ehkä nimenomaan sen epäoikeudenmukainen sukupolviulottuvuus. Tämä alkaa avautua levyn kolmantena kuultavassa Saariston lapset -kappaleessa, joka on aivan häkellyttävän upea post punk -tykitys ja yltää sietämättömän pakahduttavalle draaman tasolle kasvattaessaan kahta ulkopuolista nuorta kuvaavan mustavalkoisen viivapiirroksen romanttis-lohduttomaksi apokalypsiksi: lopussa katsellaan ikkunasta, kuinka meret nousee, ja se on pysäyttävä, tyhjentävä ja avoin loppu, jonka kuulija voi viimeistellä vain yhdellä tapaa.

Niin kuin parhaassa goottirockissakin yksityinen ja yleinen ahdistus ja paatos sekoittuvat tummaksi maisemamatoksi, jossa yhtä ei voi erottaa toisesta.

Mutta Parppei vaihtaa näkökulmaa biisistä riippuen. Kaikki mun ystävät on vähän samanlainen musiikillisesti jämäkkä aloitusmanifesti kuin Laterna Magica edellislevyllä, mutta pakotetun itsevarmuuden ja selviytymisuhman lomasta tihkuu verta haavoitetusta sydämestä. Kaikki mun ystävät on tulossa tänään / Ja ehkä pian en ajattele sua enää. Ehkä niin, mutta todennäköisemmin kertoja tanssii polvensa sohjoksi yksin, ja mieli kestää murtumatta niin kauan kuin kestää. Musiikillisesti biisi on kuin Sisters Of Mercyn soittamaa post punk -funkia tai väreistä luopunutta Japan-yhtyettä.

Bileet mielikuvitusystävien kanssa ovat näiden nopeasti eskaloituneiden koronaviikkojen aikana saaneet uusia sivumerkityksiä, ja on vähän aavemaistakin, miten merkittävät osat Tuleville sukupolville -albumia sopivat juuri tämän hetken taustamusiikiksi, vaikka eivät voi sitä tietoisesti olla. Ilmeinen "hittikappale" Musta Valo soittaa mun talossani järjestää yksityiset bileet kertojansa päässä, ja marssitetaanpa niiden estradille muitakin esiintyjiä - anteeksi, naapurit! Samastun apologiaan, sillä olen tainnut kuunnella itsekin viime aikoina kotona musiikkia aika paljon ja aika kovalla. Muun muassa Tuleville sukupolville -levyä, jonka paatos hyötyy volyyminappulan holtittomasta käsittelystä enemmän kuin moni näennäisesti rokkaavampi teos. Mitä kovemmalla tätä kuuntelee, sitä tehokkaammin musiikin musta matto kääriytyy kuulijan ympärille ja kaikki sanottu alkaa tuntua todelta.

Tälläkin kertaa päätöskappaleella on erityinen painoarvonsa, eikä vain siksi, että Kaksoisolento kestää yli kahdeksan minuuttia. Unenomainen bilekohtaaminen keriytyy auki kertojan dialogiksi itsensä kanssa, ja kertosäkeessä sanotaan se levyn olennaisin: Vanhempiemme sukupolvi vihas niin paljon lapsia / että ne päättivät tuhota meiltä koko planeetan.

Useat levyn kappaleet viittaavat näennäisesti bileisiin, mutta mitään bileitä ei koskaan tule. Tai ne menivät jo. Tanssi raunioilla on romanttinen käsite, mutta sopii huonosti todellisuuteen, jossa apokalypsi ei tule tanssien. Senkin on nykyinen kulkutauti meille viimeistään osoittanut.

Tämä on kevään 2020 tärkeintä musiikkia ja luultavasti tärkeämpää kuin mikään koronan innoittama tulevaisuuden musiikki voi olla, koska tämä on tässä ja nyt eikä selittele jälkikäteen. Ja mitä ilmastokriisiin tulee, siitähän me emme voi edes tehdä jälkiviisaita taideteoksia, emme nyt emmekä ehkä koskaan.

Tuleville sukupolville Spotifyssa

Saariston lapset -lyriikkavideo Youtubessa