Jotkut lauluntekijät ovat visuaalisia,
Jarkko Martikainen on kirjallinen. Hänen kappaleensa herättävät
harvoin vahvoja, välittömiä mielikuvia. Sen sijaan ne
houkuttelevat parhaimmillaan ajattelemaan, analysoimaan ja kysymään
vaativia kysymyksiä. Tämä liittyy tietysti siihenkin, että
Martikainen on suuri moralisti. Aika usein hän esittää vain
tarkkailevansa ihmisluontoa, ihmisen toimintaa, mutta kyllä siellä
rivien välissä on kuitenkin vahva näkemys siitä, mikä on oikein
ja mikä ei.
Tämä Koirien taivas -uutukainen
rakentuu tavallaan ristiriidalle. Sävelmät ovat Martikaisen uran
kepeimpiä ja popeimpia, ja Samae Koskisen kanssa tehdyt sovitukset
isoimmillaan lähes barokkisen rikkaita ja suureellisia.
Tekstintekijänä Martikainen ei kuitenkaan hellitä. Hän käsittelee
nytkin osapuilleen vaikeimpia mahdollisia aiheita, sellaisia joista
pop pysyy yleensä kaukana.
Vaikka Koirien taivas ei vaikuta
varsinaiselta teemalevyltä, tiettyjä avainkysymyksiä sillä
sivutaan useaan otteeseen. Keskeiseltä teokselta tuntuu “Blondi”,
joka kertoo todellisesta historiallisesta eläimestä, Hitlerin
tuonnimisestä narttukoirasta. Tai ei tietenkään kerro; Blondin
hahmo vain tarjoaa mahdollisuuden niin herkulliseen metaforaan, ettei
sitä voi jättää käyttämättä.
Minä olin Blondi, Hitlerin koira
huolehtivan herrani helmoihin jäin
kaikki siinä ympärillään
heiluteltiin häntää
vaan ihmiset, minä olin eläin
Tämä on oikeastaan aika alleviivaava
tapa sanoa asia, joka lienee harvalle uusi. Viimeisessä
kertosäkeessä todetaan vielä suoremmin: “Meitä oli monta
Hitlerin koiraa.” Helposta perusrinnastuksesta teksti tosin kasvaa
monisäikeisemmäksi kuvaukseksi ihmisen ikuisesta tarpeesta luottaa,
seurata, luopua ajattelemasta.
Niin, ihmisen. Juuri koiriahan me
stereotyyppisesti pidämme toisaalta uskollisina ystävinä,
toisaalta lipevinä nöyristelijöinä. Kun eläintä oikein aletaan
inhimillistää, syntyy sellaistakin kuin jossain näkemäni
tiedeuutinen, jossa koira muka paljastettiin “silmänpalvojaksi”.
Oli nimittäin ilmennyt, ettei se noudata saamiaan kieltoja vaikkapa
keksipurkille menemisestä, ellei isäntäväkeä ole paikalla.
Tässähän on kyse siitä, että
projisoidaan omia, kielteisinä pidettyjä ominaisuuksia koiraan.
Mutta koira on eläin. Ihmisellä on vähemmän perusteita jonkun
Hitlerin tahdottomalle seuraamiselle. On selvää, että kun
Martikainen tällä levyllä kirjoittaa koirista, hän kirjoittaa
ihmisistä.
Koira on keskeisessä roolissa myös
“Kesäloma kellarissa” -biisissä, jossa julkikuvaansa innolla
vaaliva perhe joutuu perumaan Kreikan-matkan, kun auton alle jääneen
rotukoiran kalliit hoidot syöksevät heidät vararikkoon. Tässäkin
silmänpalvojia ovat ihmiset, vaikka tarina kääntyykin oppitunniksi
siitä, miten aito rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita
kuin tuntemattomien mielipiteet.
Nämähän ovat aika helppoja
moraliteetteja. Martikainen tapasi harrastaa tekstittäjänä
sellaisia jo YUP:n alkuaikoina, jolloin opetukset vain silattiin
jöröjukkamaisella vittumaisuudella, tuloksena fiksujen lukiolaisten
jakamaton suosio ympäri maan. Jossain siinä vuoden 1996
Yövieraat-levyn paikkeilla miehen teksteissä alkoi pilkahdella
uudenlaista vakavamielisyyttä, ja YUP:n parhaaseen albumiin,
Normaalien maihinnousuun, mennessä hän pystyi venymään
“Syyllisyys”- ja “Kaikki on hyvin” -klassikoiden tapaiseen
ihmisyyden laajakangasvisioon. YUP:n ongelma oli tietysti aina
taipumus erikoismusiikista ja hevimetallista ammennettuihin
epämukaviin vaikutteisiin, joten tervehdin aikanaan ilolla
Martikaisen siirtymistä soolouralle. Ensimmäiset soololevyt
Mierolainen ja Rakkaus ovatkin kirjoissani mestariteoksia.
Tekstittäjänä mies tuntui tuolloin kykenevän mihin tahansa –
lonkalta heittäen vaikka niinkin erilaisiin juttuihin kuin
äärimmäisen suorasanainen ja pysäyttävä “Kaikki me kuolemme
pian” tai loppuun asti hiottu, monisärmäinen moraalitimantti
“Rakkaus”.
Rakkauden jälkeen ilmestyneet levyt
ovat jääneet vähemmälle kuuntelulle. Tämä johtuu lähinnä
niiden sisäänpäin kääntyneestä musiikillisesta ilmiasusta.
Luultavasti niihin pitäisi palata ajan kanssa.
Koirien taivaassa pureskeltavaa tuntuu
joka tapauksessa olevan vähemmän. Joissakin lauluissa kuulijalla ei
oikein ole tilaa liikkua. Jos “Blondi” nouseekin alkuasetelmaansa
isommaksi kappaleeksi, esimerkiksi kansanmusiikkirenkutus
“Ei-toivotut laulut” ei tähän kykene. Se jää Martikaisen
hieman marttyyrimaiseksi vastalauseeksi sille, että jotkut
ilmeisesti paheksuvat hänen tapaansa kirjoittaa raskaista aiheista
otsa rypyssä. En ymmärrä, miksi tämän pitäisi kiinnostaa
kuulijaa, joka tuskin Martikaisen aihevalintoja paheksuu, kun kerran
on levyyn tarttunut.
Samoin aiemmin mainittu “Kesäloma
kellarissa” on jopa teennäisen ja keksimällä keksityn oloinen
skenaario. Kun nämä tulevat peräkkäin levyn alkupuolella, on usko
hetkellisesti koetuksella. Molemmat ovat musiikillisestikin Koirien
taivaan yhdentekevimpiä ralleja – ärsyttäviä korvamatoja,
joiden substanssin puutetta jatkuva päässä soiminen vain korostaa.
Meno kuitenkin paranee levyn edetessä.
Isoon poprock-ilmaisuun pyrkivä, kohottavan melodinen “Silvia”
on monimielinen tarina pikkutytöstä aikuisten intressien armoilla.
Rohkaiseva vai viiltävän ironinen? Varmaankin sekä että. Vielä
parempi on “Tämä vaikea elämä”, joka on jo ihan sävellyksenä
välitön klassikko, näitä heti tuttuja. Se kertoo elämän
raskaudesta ja ainutkertaisuudesta rakastettunsa väkivaltaisesti
menettäneen miehen kautta. Elämässä voi tapahtua hirveitä
asioita, mutta ainoa palautusoikeus on oikeus nostaa ase ohimolleen.
Tässä tekstissä Martikainen ei pureskele ajatuskulkuaan loppuun
saakka, ja hyvä niin.
Kun yhtälöön lisätään vielä
“Balladi palaneesta talosta”, jossa jo sammunut rakkaus syttyy
uudestaan menetetyn materian tuhkasta, alkaa Koirien taivaan
keskeinen tematiikka olla selvillä. Tämä on levy ihmisistä, jotka
etsivät sokeina ja vaistonsa varassa läheisyyttä ja rakkautta.
Näitä tarpeita tyydyttäessä voi eksyä harhateille, kuten ne
Hitlerin koirat. Varmaa rakkauden löytyminen ei ole, ja jos sen
löytääkin, ennen pitkää sen myös menettää. Mutta näillä
korteilla pelataan, ja tämä on ihmisen osa.
Levyn päättävä nimilaulu on
jatsahtava vinjetti postikorttitaivaasta, jossa hankalat kysymykset
on pyyhitty syrjään. Eihän sellaista ole olemassakaan, mutta
kenties ajatus riittää selittämään joitakin aiemmissa lauluissa
seikkailevien hahmojen motiiveja.
Ei ole omaperäistä todeta Martikaisen
olevan suuri humanisti, joka ymmärtää myös ihmisyyteen sisältyvät
säröt ja ristiriidat. Sitä hän kuitenkin on, myös Koirien
taivaalla. Jos hänellä helmasynti on, se on taipumus
asetelmallisuuteen. Laulut ovat ideansa vankeja ja elävät vain
ideoiden maailmassa. Pahimmillaan kyse on kirjoituspöytähumanismista.
Toisaalta hän osaa olla aidosti koskettavakin, ja paikoin rajaa on
niin vaikea vetää, että kyse voi olla lähinnä kuulijan
mielentilasta ja asennoitumisesta.
Martikainen on joka tapauksessa niin
Martikainen, ettei tällainen periaatteessa helppo, tarttuvilla
täkybiiseillä täytetty levykään hänelle juuri
käännynnäiskuulijoita tuo. Heidän mielestään kyse on varmasti
edelleen ei-toivotuista lauluista. Veikkaan, ettei Koirien taivas
kestä aikaa niin hyvin kuin esimerkiksi Rakkaus; tämä on liian
yksiulotteinen levy, eikä biisimateriaali ole aivan tarpeeksi
vahvaa. Mutta Rakkaus onkin moderni klassikko, johon vertaaminen
saattaa olla epäoikeudenmukaista.
