Omat latteat asiat: Iisa ja sohvannurkkaan käpertymisen taito

Taidettahan tehdään aina omasta elämänpiiristä käsin ja omien kokemusten pohjalta. Se on väistämätön rajoite, ja kuten väistämättömät rajoitukset aina, se pitäisi yrittää kääntää vahvuudeksi. Muuten päätyy liikkumaan samalla mukavuusalueella ilmeisimmän yleisönsä kanssa. Kun taiteen varsinainen merkitys tuntuu ainakin minulle olevan uusiin paikkoihin johdattamisessa, odottamattomien näkökulmien tarjoamisessa ja kaikenlaisessa yllättävyydessä, en oikein osaa pitää mukavuusaluetaidetta taiteena lainkaan.

Musiikki voi olla kuulijalleen seinätapettia, mutta ongelmallisessa tilanteessa ollaan, ellei tekijä itsekään osaa kuin tapetoida. Halusta se tuskin on Iisankaan kohdalla kiinni, uskon hänen itseilmaisunsa vilpittömyyteen. Ei tällaista tapettia tekemällä, Suomessa ja suomeksi, juuri rahaakaan tienata.

Salamaisema-blogissa käsitellään kiinnostavaa kotimaista musiikkia. Miksi Iisan soololevy sitten ansaitsee tämän merkinnän? No, joskaan se ei ole kiinnostavaa musiikkia, se on kuitenkin kiinnostavaa oirehdintaa eräistä puolivaihtoehtoista popmusiikkia huomattavasti tärkeämmistä kehityskuluista. Nyt olen tarkoituksella epäoikeudenmukainen varmasti ihan mukavaa artistia kohtaan: kuulen tällä levyllä sen Suomen äänen, joka tarkoittaa hyvää omasta pikkuporvarillisesta sohvannurkastaan käsin ja luulee kaupunkipyörien puutteen olevan merkittävä ongelma ja laadukkaiden brunssien ilmaantumisen ilahduttavin esimerkki aikojen muuttumisesta.

Tuo tuossa oli kärjistys. Jokainen tämän lukija elää määritelmän mukaan keskiluokkaista elämää, niin kirjoittajakin. Olisi teennäistä teeskennellä muuta. Rehellisyyskin on mielivaltainen käsite, ja saattaa olla rehellisyyttä kirjoittaa lauluja sieltä omasta sohvannurkastaan, ellei muuta voi eikä halua.

Sitten ei vain kannata ihmetellä, elleivät ne kiinnosta ketään oikeasti.

Tämä sama ongelma on tavallaan vaivannut Reginankin levytettyä tuotantoa. Reginan musiikin hallitseva moodihan on ollut laimea abstraktius ja höyhenenkeveys, joka tekee mahdottomaksi ajatella erobiisejäkään muuna kuin kertomuksina design-huonekalujen jakamisesta. Juuri konkretian puute on kuitenkin tehnyt yhtyeen tarttuvimmista biiseistä suht sulavaa kuunneltavaa: harvoin on suomeksi laulettu mitään, missä sanottuihin asioihin olisi yhtä helppo olla kiinnittämättä huomiota.

Sen sijaan tällä soolollaan Iisa oikein omistautuu kuvaamaan konkreettisesti elämää, joka vaikuttaa, lähinnä lauluntekijän perimmäisen keskinkertaisuuden ansiosta, osapuilleen niin vähäveriseltä, banaalilta ja parkettivahalta haisevalta kuin kenenkään elämän voi kuvitella olevan.

Iisa on muutettavat muuttaen Samuli Putro. Hänkin omistautuu latteille arkihavainnoille, joiden sanomisella ääneen ei tosiasiassa ole mitään kiinnostavuusarvoa. Putro laulaa siitä, miten mimmejä saa aina odottaa, kun ne shoppailevat matkan varrella ja juuttuvat äidin kanssa puhelimeen. Iisa laulaa siitä, miten perheellisenä naisena baarissa alkaa ahdistaa ja haluaa miehen ja penskan luo kotiin, vaikka ennen oli bilettäjätyyppiä.

Tärkein ero näiden kahden välillä on, että Putro kertoo enimmäkseen tarinoita kolmannessa persoonassa. Hän keksii hahmoja ja yrittää mennä sisään niiden maailmaan. Juuri tätä tehdessään Putro on sortunut melkoisiin latteuksiin (vaikka poikkeuksiakin on, tärkeimpänä “Eipä tiennyt tyttö”). Omakohtaisesti kirjoittaessaan Putro on melkein aina parempi. Hänellä on ainakin se taito, että hän osaa ilmaista, miltä tuntuu.

Iisa vaikuttaa kirjoittavan pelkästään omista pienistä asioistaan. Ei häntä näytä edes kiinnostavan mikään muu. Ja kun kolmekymppisen ihmisen elämässä ei tietyllä, levyn tekemiseen normaalisti kuuluvalla periodilla yleensä ihan kovin suuria edestakaisia käänteitä tapahdu, kertovat Iisan biisit oikeastaan kaikki aika samoista asioista. “Kirje”-avausraidalla kertoja haikailee mennyttä ihastusta, joka palaa mieleen nyt, kun “kaikilla on lapsia”. “Perjantai”-biisissä hekumoidaan kotona vietetyn viikonlopun ihanuudella. “Sulkekaa baarit” -biisissä kotiäiti pääsee radalle eikä osaa olla siellä. “S€ pyörittää” yrittää poiketa kaavasta: Iisa ahdistuu siitä, miten haluaisi asioita ja on riittävän varakas niitä joskus saadakseen, mutta ei kuitenkaan niin varakas, ettei rahaa tarvitsisi ajatella.

Traaginen ongelma. Voin vain kuvitella Iisan poistumassa Galleria Keitaan brunssilta tätä elämän painolastia miettien.

Tämä isompia asiakokonaisuuksia hamuava teksti tiivistää lopulta Iisan vastenmielisyyden parhaiten. Kyseessä on teemalevy lämpimän viltin alle kääriytymisestä ja pahan maailman unohtamisesta.

Lukemattomat erilaiset taiteen moodit voivat ruokkia mestariteosten syntymistä, mutta banaali eskapismi on sellainen nurkkaus, josta en muista näitä koskaan ilmaantuneen.

http://www.youtube.com/watch?v=JmLkQp9qJVA

http://open.spotify.com/album/27Bc2akuOwbCEVgyg8h4zH

Maailman tuulten armoilla: Scandinavian Music Group ja lopunaikojen mestariteos

Tämä tuntuu olevan synkkien konseptialbumien aikaa. Viime vuoden loppupuoli toi esimerkiksi Paavoharjun houreisen Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne -tripin, Ruger Hauerin ydintuhonkatkuisen Ukrainan ja Riston II:n, hyytävän loppulausunnon ihmiselämän perimmäisestä mielettömyydestä.

Eihän se ihmekään ole. Ilmastonmuutos saattaa romahduttaa tuntemamme yhteiskunnan kenen tahansa tätä lukevan vielä eläessä. Hyvinvointivaltiolle sanellaan madonlukuja. Se ei tarkoita pelkkiä numeroita, vaan kärsimystä ja kuolemaa.

Scandinavian Music Group on aina ollut melankoliaan taipuvainen yhtye, mutta varsinaisesti lohduttomalta se ei ole koskaan kuulostanut – ennen kuin nyt. Kannattaa miettiä Terminal 2 -albumin nimeä. Ensimmäisenä siitä tulee tietysti mieleen lento- tai laivaterminaali, mutta heti perässä terminaalivaihe, terminaalihoito, tällaisia pirteitä termejä.

Sitä paitsi lento- ja laivaterminaalitkin ovat paikkoja, joista ennen kaikkea lähdetään matkoille – lopullisillekin, ilman paluulippuakin. Eikä kukaan kotiin palatessaan jää oleskelemaan terminaalissa, vaan kiiruhtaa sen läpi taksitolpalle.

Vielä puoli vuotta sitten olisin sanonut koska tahansa, ettei kalseus pue Scandinavian Music Groupia. Vaikka yhtyeen nyttemmin parjatuilla kahdella ensimmäisellä levyllä oli hyviä biisejä, niiden tukkoinen, jo aikanaan huonolla tavalla vuosituhannenvaihteelta kuulostanut äänimaisema pilasi paljon. Kyse voi olla Terhi Kokkosen äänestäkin. Jos sen taustalla soi kliiniseksi kiillotettu musiikki, se alkaa kuulostaa hieman tunteettomalta.

Folkpop-trippi pelasti Scandinavian Music Groupin uran. Tästä ollaan kai nykyään yhtä mieltä. Kuuntelin äsken Missä olet, Laila? -levyn pienen tauon jälkeen. Se vaikutti klassikolta, huiman tyylitajuiselta tasapainoilulta modernin ja ajattoman, pienten hetkien ja suurten totuuksien välillä. Sen kaksi seuraajaa eivät olleet yhtä tasalaatuisia, mutta suurelta osin kuitenkin todella tenhoavaa ja tunteisiin vetoavaa musiikkia. Lopulta yhtye hioi villapaitasoundinsa pisteeseen, jossa uusi täyskäännös on varmasti tuntunut ainoalta mahdollisuudelta.

Terminal 2 palauttaakin selväpiirteiset urbaanit rakenteet Kokkosen, Melasniemen ja kumppaneiden musiikkiin. Toisin kuin varhaisilla levyillä, nyt niiden lomassa on kuitenkin tilaa. Ollaan sillä katolla kattojen yllä, jossa levynkannen irvokas tanssikin tapahtuu. Tuulet puhaltavat kaiken muuttumaan.

Nyt tuntuu, että folkvaiheen SMG-levyt sijoittuvat Keskuspuiston, Kivinokan tai jylhimmillään Pyynikin tapaisiin paikkoihin – lähiluontoon, joka on ytimeltään eskapistinen paikka, vaikka siellä voikin puida pieleen menneitä rakkaussuhteita tai elämän yleistä vähäverisyyttä. Tämän ei tarvitse olla moite, arkinen eskapismi on tärkeä asia ja pelastaa ihmishenkiä ainakin lyhyellä tähtäimellä, jos niitä nyt laajemmassa katsannossa ei mikään pelastakaan.

Terminal 2:lla otetaan ratkaiseva askel lehtojen suojista maailman julmien tuulten armoille. Tämä on juhlava, hidasliikkeinen, melodramaattinen levy. Kosketinmattoa, varkain kasvavia kappaleita, ylevää pessimismiä huokuvia, sopivan epämääräisiä sanoituksia.

“Balladi 1” esittää pysäytyskuvan turtuneen itkuisesta humalahetkestä väärissä bileissä, kun kaiken paskan läpi alkaa yhtäkkiä näkyä nuhjuinen kauneus. Sitähän kuolevaisen elämä on, sellaisiin väläyksiin takertumista. Goottilaisen synkkä “Nuorukainen” rinnastaa parisuhteen, elämän ja kesän päättymisen toisiinsa ja maalaa kuvia 27-vuotiaina itsensä tuhonneista rocktähdistä kellumassa uima-altaassa kasvot alaspäin kuolleiden lehtien seassa. “Ei paniikkia” on levyn tarttuvin biisi, mutta tuskin nousee karaokelaulajien suosikiksi: sen viiltävä teksti asettaa jonkun ahneen pörssimeklarin tai vastaavan hahmon silmätysten oman kuolemansa kanssa. Millainen on kyynisyydelle omistetun elämän jälkikuva?

Kokkosen ja jonkun (Melasniemenko?) duetoksi sovitettu “Helena” on tavallaan levyn armollisimpia biisejä: vaikka se kertoo päättyneestä rakkaudesta, se muistuttaa mahdollisuudesta olla takertumatta paskaan ja muistaa vain hyvät asiat, “ennen kuin olen liian kännissä tajutakseni mitään”.

Huikea “Las Vegasin raunioilla” vaikuttaa Terminal 2:n ehdottomalta avainteokselta. Horisontti on surrealistinen ja sumuinen kuin tuossa illuusioiden ja mielen peilisalien kaupungissa. Kaikki vääristyy narkoottiseksi yleistunnelmaksi. Mihin ihmiset hävisivät? Missä bileet nyt yhtäkkiä ovat?

Voiko olla niin, että me pelasimme jo omaisuutemme? Ettei meille enää tarjoilla? Että on vain autiomaan hiekkaa, joka peittää kohta kaiken?

Terminal 2:ta kuunnellessa on välillä vaikea päättää, kuvastaako se enemmän yhden ihmisen vai kokonaisen sivilisaation laskuhumalaa ja sen taittumista krapulaksi ja liskojen yöksi. Loistava kuvaus tästä tanssistamme raunioilla se kuitenkin on. Helposti tekijöidensä paras levy, mitä ilmeisimmin yksi alkaneen vuoden parhaista.

Levyn lopussa ollaan kotona, mutta missä silloin ollaan?

Siellä, missä kerran oltiin. Siellä, minne lopulta aina palataan.

http://www.youtube.com/watch?v=-6a6_wknEdo

http://open.spotify.com/album/1MRcSbvUXiQWAgRt8TafKr