Tämä tuntuu olevan synkkien
konseptialbumien aikaa. Viime vuoden loppupuoli toi esimerkiksi
Paavoharjun houreisen Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen
sinne -tripin, Ruger Hauerin ydintuhonkatkuisen Ukrainan ja Riston
II:n, hyytävän loppulausunnon ihmiselämän perimmäisestä
mielettömyydestä.
Eihän se ihmekään ole.
Ilmastonmuutos saattaa romahduttaa tuntemamme yhteiskunnan kenen
tahansa tätä lukevan vielä eläessä. Hyvinvointivaltiolle
sanellaan madonlukuja. Se ei tarkoita pelkkiä numeroita, vaan
kärsimystä ja kuolemaa.
Scandinavian Music Group on aina ollut
melankoliaan taipuvainen yhtye, mutta varsinaisesti lohduttomalta se
ei ole koskaan kuulostanut – ennen kuin nyt. Kannattaa miettiä
Terminal 2 -albumin nimeä. Ensimmäisenä siitä tulee tietysti
mieleen lento- tai laivaterminaali, mutta heti perässä
terminaalivaihe, terminaalihoito, tällaisia pirteitä termejä.
Sitä paitsi lento- ja
laivaterminaalitkin ovat paikkoja, joista ennen kaikkea lähdetään
matkoille – lopullisillekin, ilman paluulippuakin. Eikä kukaan
kotiin palatessaan jää oleskelemaan terminaalissa, vaan kiiruhtaa
sen läpi taksitolpalle.
Vielä puoli vuotta sitten olisin
sanonut koska tahansa, ettei kalseus pue Scandinavian Music Groupia.
Vaikka yhtyeen nyttemmin parjatuilla kahdella ensimmäisellä levyllä
oli hyviä biisejä, niiden tukkoinen, jo aikanaan huonolla tavalla
vuosituhannenvaihteelta kuulostanut äänimaisema pilasi paljon. Kyse
voi olla Terhi Kokkosen äänestäkin. Jos sen taustalla soi
kliiniseksi kiillotettu musiikki, se alkaa kuulostaa hieman
tunteettomalta.
Folkpop-trippi pelasti Scandinavian
Music Groupin uran. Tästä ollaan kai nykyään yhtä mieltä.
Kuuntelin äsken Missä olet, Laila? -levyn pienen tauon jälkeen. Se
vaikutti klassikolta, huiman tyylitajuiselta tasapainoilulta modernin
ja ajattoman, pienten hetkien ja suurten totuuksien välillä. Sen
kaksi seuraajaa eivät olleet yhtä tasalaatuisia, mutta suurelta
osin kuitenkin todella tenhoavaa ja tunteisiin vetoavaa musiikkia.
Lopulta yhtye hioi villapaitasoundinsa pisteeseen, jossa uusi
täyskäännös on varmasti tuntunut ainoalta mahdollisuudelta.
Terminal 2 palauttaakin selväpiirteiset
urbaanit rakenteet Kokkosen, Melasniemen ja kumppaneiden musiikkiin.
Toisin kuin varhaisilla levyillä, nyt niiden lomassa on kuitenkin
tilaa. Ollaan sillä katolla kattojen yllä, jossa levynkannen
irvokas tanssikin tapahtuu. Tuulet puhaltavat kaiken muuttumaan.
Nyt tuntuu, että folkvaiheen SMG-levyt
sijoittuvat Keskuspuiston, Kivinokan tai jylhimmillään Pyynikin
tapaisiin paikkoihin – lähiluontoon, joka on ytimeltään
eskapistinen paikka, vaikka siellä voikin puida pieleen menneitä
rakkaussuhteita tai elämän yleistä vähäverisyyttä. Tämän ei
tarvitse olla moite, arkinen eskapismi on tärkeä asia ja pelastaa
ihmishenkiä ainakin lyhyellä tähtäimellä, jos niitä nyt
laajemmassa katsannossa ei mikään pelastakaan.
Terminal 2:lla otetaan ratkaiseva askel
lehtojen suojista maailman julmien tuulten armoille. Tämä on
juhlava, hidasliikkeinen, melodramaattinen levy. Kosketinmattoa,
varkain kasvavia kappaleita, ylevää pessimismiä huokuvia, sopivan
epämääräisiä sanoituksia.
“Balladi 1” esittää pysäytyskuvan
turtuneen itkuisesta humalahetkestä väärissä bileissä, kun
kaiken paskan läpi alkaa yhtäkkiä näkyä nuhjuinen kauneus.
Sitähän kuolevaisen elämä on, sellaisiin väläyksiin
takertumista. Goottilaisen synkkä “Nuorukainen” rinnastaa
parisuhteen, elämän ja kesän päättymisen toisiinsa ja maalaa
kuvia 27-vuotiaina itsensä tuhonneista rocktähdistä kellumassa
uima-altaassa kasvot alaspäin kuolleiden lehtien seassa. “Ei
paniikkia” on levyn tarttuvin biisi, mutta tuskin nousee
karaokelaulajien suosikiksi: sen viiltävä teksti asettaa jonkun
ahneen pörssimeklarin tai vastaavan hahmon silmätysten oman
kuolemansa kanssa. Millainen on kyynisyydelle omistetun elämän
jälkikuva?
Kokkosen ja jonkun (Melasniemenko?)
duetoksi sovitettu “Helena” on tavallaan levyn armollisimpia
biisejä: vaikka se kertoo päättyneestä rakkaudesta, se muistuttaa
mahdollisuudesta olla takertumatta paskaan ja muistaa vain hyvät
asiat, “ennen kuin olen liian kännissä tajutakseni mitään”.
Huikea “Las Vegasin raunioilla”
vaikuttaa Terminal 2:n ehdottomalta avainteokselta. Horisontti on
surrealistinen ja sumuinen kuin tuossa illuusioiden ja mielen
peilisalien kaupungissa. Kaikki vääristyy narkoottiseksi
yleistunnelmaksi. Mihin ihmiset hävisivät? Missä bileet nyt
yhtäkkiä ovat?
Voiko olla niin, että me pelasimme jo
omaisuutemme? Ettei meille enää tarjoilla? Että on vain autiomaan
hiekkaa, joka peittää kohta kaiken?
Terminal 2:ta kuunnellessa on välillä
vaikea päättää, kuvastaako se enemmän yhden ihmisen vai
kokonaisen sivilisaation laskuhumalaa ja sen taittumista krapulaksi
ja liskojen yöksi. Loistava kuvaus tästä tanssistamme raunioilla
se kuitenkin on. Helposti tekijöidensä paras levy, mitä
ilmeisimmin yksi alkaneen vuoden parhaista.
Levyn lopussa ollaan kotona, mutta
missä silloin ollaan?
Siellä, missä kerran oltiin. Siellä,
minne lopulta aina palataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti