sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Maailman tuulten armoilla: Scandinavian Music Group ja lopunaikojen mestariteos

Tämä tuntuu olevan synkkien konseptialbumien aikaa. Viime vuoden loppupuoli toi esimerkiksi Paavoharjun houreisen Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne -tripin, Ruger Hauerin ydintuhonkatkuisen Ukrainan ja Riston II:n, hyytävän loppulausunnon ihmiselämän perimmäisestä mielettömyydestä.

Eihän se ihmekään ole. Ilmastonmuutos saattaa romahduttaa tuntemamme yhteiskunnan kenen tahansa tätä lukevan vielä eläessä. Hyvinvointivaltiolle sanellaan madonlukuja. Se ei tarkoita pelkkiä numeroita, vaan kärsimystä ja kuolemaa.

Scandinavian Music Group on aina ollut melankoliaan taipuvainen yhtye, mutta varsinaisesti lohduttomalta se ei ole koskaan kuulostanut – ennen kuin nyt. Kannattaa miettiä Terminal 2 -albumin nimeä. Ensimmäisenä siitä tulee tietysti mieleen lento- tai laivaterminaali, mutta heti perässä terminaalivaihe, terminaalihoito, tällaisia pirteitä termejä.

Sitä paitsi lento- ja laivaterminaalitkin ovat paikkoja, joista ennen kaikkea lähdetään matkoille – lopullisillekin, ilman paluulippuakin. Eikä kukaan kotiin palatessaan jää oleskelemaan terminaalissa, vaan kiiruhtaa sen läpi taksitolpalle.

Vielä puoli vuotta sitten olisin sanonut koska tahansa, ettei kalseus pue Scandinavian Music Groupia. Vaikka yhtyeen nyttemmin parjatuilla kahdella ensimmäisellä levyllä oli hyviä biisejä, niiden tukkoinen, jo aikanaan huonolla tavalla vuosituhannenvaihteelta kuulostanut äänimaisema pilasi paljon. Kyse voi olla Terhi Kokkosen äänestäkin. Jos sen taustalla soi kliiniseksi kiillotettu musiikki, se alkaa kuulostaa hieman tunteettomalta.

Folkpop-trippi pelasti Scandinavian Music Groupin uran. Tästä ollaan kai nykyään yhtä mieltä. Kuuntelin äsken Missä olet, Laila? -levyn pienen tauon jälkeen. Se vaikutti klassikolta, huiman tyylitajuiselta tasapainoilulta modernin ja ajattoman, pienten hetkien ja suurten totuuksien välillä. Sen kaksi seuraajaa eivät olleet yhtä tasalaatuisia, mutta suurelta osin kuitenkin todella tenhoavaa ja tunteisiin vetoavaa musiikkia. Lopulta yhtye hioi villapaitasoundinsa pisteeseen, jossa uusi täyskäännös on varmasti tuntunut ainoalta mahdollisuudelta.

Terminal 2 palauttaakin selväpiirteiset urbaanit rakenteet Kokkosen, Melasniemen ja kumppaneiden musiikkiin. Toisin kuin varhaisilla levyillä, nyt niiden lomassa on kuitenkin tilaa. Ollaan sillä katolla kattojen yllä, jossa levynkannen irvokas tanssikin tapahtuu. Tuulet puhaltavat kaiken muuttumaan.

Nyt tuntuu, että folkvaiheen SMG-levyt sijoittuvat Keskuspuiston, Kivinokan tai jylhimmillään Pyynikin tapaisiin paikkoihin – lähiluontoon, joka on ytimeltään eskapistinen paikka, vaikka siellä voikin puida pieleen menneitä rakkaussuhteita tai elämän yleistä vähäverisyyttä. Tämän ei tarvitse olla moite, arkinen eskapismi on tärkeä asia ja pelastaa ihmishenkiä ainakin lyhyellä tähtäimellä, jos niitä nyt laajemmassa katsannossa ei mikään pelastakaan.

Terminal 2:lla otetaan ratkaiseva askel lehtojen suojista maailman julmien tuulten armoille. Tämä on juhlava, hidasliikkeinen, melodramaattinen levy. Kosketinmattoa, varkain kasvavia kappaleita, ylevää pessimismiä huokuvia, sopivan epämääräisiä sanoituksia.

“Balladi 1” esittää pysäytyskuvan turtuneen itkuisesta humalahetkestä väärissä bileissä, kun kaiken paskan läpi alkaa yhtäkkiä näkyä nuhjuinen kauneus. Sitähän kuolevaisen elämä on, sellaisiin väläyksiin takertumista. Goottilaisen synkkä “Nuorukainen” rinnastaa parisuhteen, elämän ja kesän päättymisen toisiinsa ja maalaa kuvia 27-vuotiaina itsensä tuhonneista rocktähdistä kellumassa uima-altaassa kasvot alaspäin kuolleiden lehtien seassa. “Ei paniikkia” on levyn tarttuvin biisi, mutta tuskin nousee karaokelaulajien suosikiksi: sen viiltävä teksti asettaa jonkun ahneen pörssimeklarin tai vastaavan hahmon silmätysten oman kuolemansa kanssa. Millainen on kyynisyydelle omistetun elämän jälkikuva?

Kokkosen ja jonkun (Melasniemenko?) duetoksi sovitettu “Helena” on tavallaan levyn armollisimpia biisejä: vaikka se kertoo päättyneestä rakkaudesta, se muistuttaa mahdollisuudesta olla takertumatta paskaan ja muistaa vain hyvät asiat, “ennen kuin olen liian kännissä tajutakseni mitään”.

Huikea “Las Vegasin raunioilla” vaikuttaa Terminal 2:n ehdottomalta avainteokselta. Horisontti on surrealistinen ja sumuinen kuin tuossa illuusioiden ja mielen peilisalien kaupungissa. Kaikki vääristyy narkoottiseksi yleistunnelmaksi. Mihin ihmiset hävisivät? Missä bileet nyt yhtäkkiä ovat?

Voiko olla niin, että me pelasimme jo omaisuutemme? Ettei meille enää tarjoilla? Että on vain autiomaan hiekkaa, joka peittää kohta kaiken?

Terminal 2:ta kuunnellessa on välillä vaikea päättää, kuvastaako se enemmän yhden ihmisen vai kokonaisen sivilisaation laskuhumalaa ja sen taittumista krapulaksi ja liskojen yöksi. Loistava kuvaus tästä tanssistamme raunioilla se kuitenkin on. Helposti tekijöidensä paras levy, mitä ilmeisimmin yksi alkaneen vuoden parhaista.

Levyn lopussa ollaan kotona, mutta missä silloin ollaan?

Siellä, missä kerran oltiin. Siellä, minne lopulta aina palataan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti