Helpoin oikotie: Uusivirta ja Putro eksyksissä

Olavi Uusivirta ja Samuli Putro julkaisivat uudet albuminsa samana päivänä, mikä on ollut ehkä turhankin halpaa polttoainetta hyvin erilaisten lauluntekijöiden niputtamiselle samoihin juttukokonaisuuksiin. Äskettäin he poseerasivat Rumban kannessa “suomirockin mestarilyyrikot” -määreen alla. Tuosta tittelistä rohkenen olla vähän eri mieltä, mutta itse juttu oli hyvä ja valaiseva ja pisti joka tapauksessa miettimään, mitä yhteistä näillä miehillä voisi oikeasti olla. Kuunneltuani Uusivirran Ikuiset lapset -levyä ja Putron Taitekohdassa-uutuutta nyt jokusen viikon, olen löytänyt ainakin pari sellaista seikkaa. Ensinnäkin, molemmat ovat lähtökohtaisesti taipuvaisia maneeriseen kirjoittamiseen. Toiseksikin, molemmat tuntuvat olevan urallaan pisteessä, jossa maneeri hukuttaa alleen kaiken muun, toivon mukaan väliaikaisesti.

En siis pidä kummastakaan levystä, ja syyt antipatiaan ovat muutettavat muuttaen samankaltaisia.

Uusivirran edellinen Elvis istuu oikealla on erinomainen albumi, paljon parempi kuin annoin aikoinaan ymmärtää tietoisen ylikriittisessä Nuorgam-arvostelussani. Tämän todisti aika, tarkemmin sanoen kesä 2012, joka ei ollut lämmin, mutta kesä kuitenkin, suomalainen lyhyt ja mittaamattoman arvokas kesä. Sen aikana Uusivirran levy pyöri soittimessani ahkerasti. Biisit ovat hyviä ja rennolla otteella esitettyjä. Levyllä istutaan puistoissa ja haaveillaan ja romantisoidaan, mutta kaikki tuntuu kuitenkin todelliselta, tuoreen nurmen ja lämpimän pussikaljan makuiselta. Näin Uusivirran hyperenergisen ja hellittämättömän valoisan olemuksen livenä parillakin festareilla ja vakuutuin lisää.

Elvis istuu oikealla tuntui loppulausunnolta, viimeiseltä sanalta aiheesta “nuoruus”. Sillähän on tuon niminen biisikin. Uusivirta lähestyi kolmeakymmentä, vuosikymmenen aikajänteellä hän oli ehtinyt kasvaa “järkyttävän nuoresta” lupauksesta siihen ikään, jossa tälle elämänvaiheelle tavataan jättää jäähyväisiä pakon edessä, ellei muuten. Elvis istuu oikealla olisi voinut olla loistelias viimeinen taisto. Uusivirta olisi voinut siirtyä aivan muihin aiheisiin, ja helteestä väreilevään ilmaan olisi jäänyt soimaan vain definitiivinen kertosäe: “Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli nuoruus.”

Huomaa imperfekti.

Sen sijaan Ikuisilla lapsilla Uusivirta tekohengittää nuoruuttaan, kuten moni meistä tietysti tekee. Tältä levyltä tosin puuttuvat kaikki yritykset sanoa aiheesta mitään – varmaankin siksi, että kaikki tuli jo sanottua. Tässä nuoruus ei ole enää todellinen laulujen aihe, vaan metatasolla häilyvä haamu, miellekartan kuplan sisään kirjoitettu sana. Epämääräinen tekosyy laiskan ja pahimmillaan tyhjäpäisen musiikin tekemiselle.

Kun Uusivirta kanavoi singlebiisillä “Kauneus sekoittaa mun pään” vuoden 1997 Tehosekoitinta, ei voi olla muistamatta, että Tehiksen jätkät tosiaan olivat parikymppisiä tällaisia biisejä tehdessään. Ne olivat höperöjä biisejä, mutta höperömpää on, että kolmekymppinen superälykkäältä vaikuttava monilahjakkuus haluaa käyttää aikaansa kirjoittaakseen hilpeän tyhjäpäisen ja täysin epätodelliselta vaikuttavan laulun alternative-tyyliseen tyttöön ihastuvasta nörttiteinistä.

Aivan liian suuri osa Ikuisista lapsista liikkuu samalla matalaotsaisuuden tasolla. Uusivirta on aina taipunut helposti kliseisiin, mutta nyt hän ei jaksa edes yrittää muuta. Levyn rokkimeininki kuulostaa väkinäiseltä ja pinnistetyltä, yritykset purevaan satiiriin kirvoittavat lähinnä väsyneen naurahduksen. “Auttakaa!”, “Glorian koti” ja Anna Puun kanssa duetoitu “Tiedän miten tulta tehdään” ovat todella uuvuttavaa kuunneltavaa.

Pikkukaupunkimelankoliaa aika onnistunein sanankääntein purkava “Mannerlaatat” voisi olla aidosti kouraiseva valopilkku, mutta levykokonaisuudessa sekin alkaa maistua tekemällä tehdyltä.

Vaikuttaa siltä, että Uusivirta tuli edellisellä levyllään yhden tien päähän, mutta ei ole vain keksinyt mitään uuttakaan. Lopputuloksena on helpoimman kautta toteutettua itseparodiaa ja miehen toistaiseksi huonoin levy, kenties lukuun ottamatta debyyttiä, jota en ole koskaan tainnut kuulla.

Samuli Putron tilanne on sikäli erilainen, että hän aloitti uppoamisen maneerien suohon jo edellisellä Tavalliset hautajaiset -levyllään. Se tuntui varman päälle pelaamiselta kahden sinänsä kiinnostavan sooloalbumin jälkeen. Elämä on juhla -levyn laulelmasävyt toimivat musiikillisesti, mutta tekstiosastolla Putro sortui tuolloin kirjoittamaan latteita kokonaisesityksiä niinkin pienistä aiheista kuin suomalainen kansallisluonne, nuoruuden ahdistavuus tai elämä itse. Pidinkin enemmän ainakin osasta Älä sammu aurinko -levyä. Se sisälsi rooliin kirjoitettujen bulkkibiisien ohella omakohtaisen oloista materiaalia, jollaisessa Putro tuntuu olevan usein parhaimmillaan.

Tavallisilla hautajaisilla Putro heittäytyi kokonaan lakoniseksi havainnoitsijaksi ilme peruslukemilla, mutta empatiahanskat käsissä. Tämä poiki kyllä loistavan “Olet puolisoni nyt” -hitin, mutta myös paljon tympeänharmaita luonnekuvia ja puolitekoisia yhteiskuntamme tilan analyysejä.

Niitä on nyt tarjolla lisää, tällä kertaa ilman pelastavia elementtejä. Äänilevyn kiteyttäminen yhteen säkeistöön on periaatteessa kohtuutonta, mutta jos kyseinen säkeistö sattuu avaamaan nimibiisin ja koko Taitekohdassa-levyn, sillä saattaa olla todistusarvoa. Ja tämä levy alkaa tällaisella:

“Näytös oli peruttu, mä tunnen sinut nykyään niin hyvin, että tiesin tästä ongelmia seuraavan / Kiinalaisen ravintolan pöytävaraus oli vasta kahdeksalta, kaupungissa baarit sekä liikkeet kii / Ennen kun kiroiltiin, oli sävy joko hauska taikka erittäin hauska / Nyt aistin raivoa, se ehkä iästäsi johtuu, olet kolkytviis ja yhä lapseton nainen.”

Putro ei hellitä suomirockin Hotakaisen roolistaan tuumaakaan. Loskaisesta arkirealismista on tullut nettikeskusteluissa jo klisee hänestä puhuttaessa, mutta määriteltäessä “tyypillistä Putroa” tarvitaan muitakin ainesosia kuin ankeutta ja marraskuun hyhmää; hänen kunnianhimonsa näyttää olevan päätalomaisen tarkka nykysuomalaisen todellisuuden kuvaaminen sammakkoperspektiivistä, mutta olennaista on sekin, että tämä tehdään lakonisen töksähtelevin lausein, joiden pintapuolinen vittumaisuus lantrataan kokonaisuuden tasolla ylisuurilla annoksilla pateettista myötäelämistä.

Herää houkutus spekuloida, että vain suomalainen mies osaa olla yhtä aikaa näin jäyhä ja näin nyyhky.

Putron perusongelma on, että hän lipeää jatkuvasti suomalaisen todellisuuden kuvaamisesta olemaan vain osa suomalaista todellisuutta. Tätä seikkaa on vaikea sivuuttaa, vaikka hänen estetiikastaan sattuisikin noin lähtökohtaisesti viehättymään. Havainto ei todellakaan ole uusi: otetaanpa vaikka sellainen lähes parodisen hyvin Putron artistikuvaan sopiva aihe kuin koulu/nuorisoporukkakiusaaminen. Sitähän käsitteli jo Zen Cafén läpimurtohitti “Harri” 15 vuotta sitten. Fiksu ihminen ymmärtää toki, että biisintekijä on hyljeksityn Harrin puolella, mutta purevaksi tarkoitettu “Harri on tehnyt itsestään pellen” -kertosäe taipuu vähän turhan helposti kiusaajien yhteislauluksi.

Taitekohdassa-levyn pohjanoteeraus on sitten vielä graafisemmin samankaltaiseen aiheeseen pureutuva “Milloin jätkät tulee”, jonka aiheena on kiusattu lihava poika ja kertojana sosiaalisen keskikastin poika, jonka täytyy kiusata, ettei itse joudu kiusatuksi. Asetelma on kuvattu niin nihilistisesti, ettei myötätunto herää ketään tarinan henkilöä kohtaan. Sen sijaan kuulijan itsensä naamaa hierotaan 70-luvulla rakennetun ala-asteen käytävän kemianteollisuudelta haisevaa lattiaa vasten niin perusteellisesti, että sieltä noustessa ainoat tunteet ovat inho ja viha ja epämääräinen halu paeta.

Kun tämä ei ole hyvänmielen musiikkia eikä pahasta mielestä vapauttavaa katarttista musiikkia – eikä visionääristä trippailua eikä mietteliästä, avaria aloja avaavaa pohdintaa – niin mikä sen tarkoitus on? Mikä se voisi olla?

Niin Uusivirta kuin Putrokin ovat lukuisia kertoja urallaan kyenneet joko kukistamaan maneerinsa tai tekemään niistä huolimatta loistavia, aikaa kestäviä biisejä. Varmasti he tulevat pystymään siihen jatkossakin. Tämä ei ole mikään lopputuomio, vaan subjektiivinen näkemys, että juuri nyt ei mene kovin hyvin. 

Olavi Uusivirta: Kauneus sekoittaa mun pään

http://www.youtube.com/watch?v=CyhQAOGXttg 

Samuli Putro: Kuka tahansa kelpaa

http://www.youtube.com/watch?v=jbnQASBi0Bw 

Laulujen luurangot ja viattomuuden rauniot: Pietari ja Yona iskelmän ihmemaassa

Iskelmän uudesta noususta on puhuttu pop-piireissä niin tiheään toistuvina aaltoina, että koko fraasi on menettänyt merkityksensä. Voidaan todeta, ettei iskelmä koskaan mihinkään mennytkään. Sen “paluu” alkoi suunnilleen samalla sekunnilla, kun kaiken tieltään pyyhkäissyt punk oli lopullisesti laantunut uudeksi aalloksi ja sitten suomirockiksi. Se-yhtye levytti tulkintoja italokäännösklassikoista, Ismo Alangolla oli ensimmäinen iskelmäprojektinsa jo Hassisen Koneen ja Sielun Veljien välissä.

Näissä oli tosin kyse iskelmäsävellysten kääntämisestä rockin muotokielelle tai ainakin jonkinlaiseen rock-mielentilaan. Sen sijaan Tuomari Nurmion vuoden 1986 hittilevy Käytettyä rakkautta aloitti jotain aivan muuta: viitekehyksenä yhä elinvoimaisen iskelmän larppaamisen. Tehdään omia biisejä, mutta todellisen tai oletetun iskelmäkaavan mukaan, todellisia tai oletettuja iskelmäkliseitä sanoissa hyödyntäen. Pilke on silmäkulmassa korkeintaan sen verran, että homma menee riittävän suurelle yleisölle todesta.

Tällä en tarkoita, että Nurmio olisi kusettanut huoltoasemien miehiä ostamaan paluulevyään kultamyyntiin asti. Häntä iskelmän olemus vaikuttaa mietityttäneen vuosien varrella aidosti ja usein. Vain pari vuotta iskelmähittilevyn jälkeen ilmestynyt “Siihen loppui satumaa” on varmasti paras koskaan tehty biisi, joka kertoo vanhasta iskelmämaailmasta ulkopuolelta katsottuna. Mutta nimenomaan vanhasta iskelmämaailmasta.

Jos Käytettyä rakkautta edustikin varsin autenttista oman aikansa pajatso- ja huoltoasemakahvimusaa, myöhemmin Nurmiota on kiinnostanut iskelmä siinä nykyään anakronistisessa mielessä, jossa sillä tarkoitetaan Virran Olaa ja muita satumaan sankareita.

Sama fokushan useimmilla iskelmään hurahtaneilla suomalaisrokkareilla on sittemmin aina ollut, ja juuri tämän takia kyse on larppaamisesta, menneen maailman eskapistisesta jäljittelystä. Samaan aikaan todellinen, reaaliaikainen iskelmä on pyörittänyt muovista koneistoaan Korisevasta Teräsniskaan. Sen rattaisiin Virran Olan legenda tai Tangomarkkinoilla versioidut ikivihreät ovat kelvanneet laulujen aiheiksi, jonkinlaisiksi hihamerkeiksi, mutta tosipaikan tullen oikea iskelmä ei ole koskaan yrittänyt kuulostaa Oikealta Iskelmältä sanan vanhassa merkityksessä. Niinhän hampurilaistakin ajateltaessa ajatellaan ensimmäisenä McDonald'sin tuotetta, vaikkei sillä ole juurikaan tekemistä Oikean Hampurilaisen kanssa.

Viimeisin “iskelmän nousu” liittyy pitkälti siihen, että ikuisuusaiheeseen ovat hurahtaneet hiphopin ja muun rytmimusiikin parista tulevat tekijät. Tämän voisi ehkä kuitata toteamalla olkiaan kohauttaen, että näköjään iskelmän vetovoima on niin kestävää laatua, ettei kukaan taustastaan tai taiteilijanlaadustaan riippumatta ole tässä maassa sille immuuni. Kiinnostavampaa saattaisi olla pohtia, tekeekö hiphopin luonne modernina, vahvasti lokalisoitumiseen taipuvaisena kansankulttuurina siitä erityisen samankaltaista musiikkia kuin iskelmä, joka on supisuomalainen, miljoonan ulkomaisen vaikutteen sulatusuuni. Taivun lähemmäs jälkimmäistä selitysmallia.

Tänä kevättalvena käsillä on kaksi varsin erilaista uutuuslevyä, joilla väljästi ottaen “rytmimusiikkiin” assosioituvat artistit seikkailevat iskelmällisen ilmaisun parissa. Siinä missä Yonan tangoprinsessaseikkailun jälkeen levyttämä Tango á la Yona on ihan rehellisesti ja tarkoituksella tangon larppaamista, on Pietari Kiviharjun johtaman Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen kompaktin trion soittamaa yleisjuurimusiikkia, jossa iskelmää on lähinnä tekstien romanttisessa kuvastossa ja siinä taiteilijapersoonassa, jota ne välittävät.

Yonan tapauksessa veikkaan kiinnostuksen iskelmään liittyvän lähinnä hänen häpeämättömän romanttiseen maailmankuvaansa. Yona asuttaa omaa särkyneiden sydänten ja kohtalokkaiden hetkien fantasiamaailmaansa, ja miksei siellä voisi soida taustalla pakahduttava tango. Tangohan on meemi, ja Yona on hyvä takertumaan meemeihin. Varsinaisilla levyillään hän on tosin keittänyt niistä niin villinvärikkään sekasotkun, ettei se ole suostunut asettumaan mihinkään viitekehyksiin. Yonan omissa lauluissahan on saimaharmajamaisten sanankäänteiden ohella viehättävää kielellistä kompastelua, kiljutonkkaa ja Merihakaa. Tähän rönsyilyyn niiden vetovoima perustuukin. Kaikki kolme aiempaa levyä lukeutuvat kirjoissani 2010-luvun parhaisiin kotimaisiin albumeihin.

Tangolevy on vaikeampi pala. Jos Tangomarkkinoilla Yona oli predestinoitu ulkopuolisen outolinnun rooliin, niin tämä kunnianhimoisesti ja omin ehdoin toteutettu albumillinen lähinnä klassisia, vähän vähemmän tunnettuja tangoja tuntuu edelleen yritykseltä ahtautua muottiin. Yona kantaa kyllä pakkopaitansa ylväästi: hän tulkitsee kappaleet samaan aikaan herkästi ja teatraalisesti ja onnistuu kuulostamaan yllättävänkin vilpittömältä, ehkä siksi, että tuntuu olevan kroonisen kykenemätön epärehellisyyteen. Sovittajat tekevät muotopuhdasta jälkeä, ja heillä on käytettävissään pelimerkit, jollaisilla ei yhdelläkään perinteisen tangokuningattaren levyllä enää vuosikymmeniin ole pelattu. Kappaleet eivät ole liian tuttuja, pois lukien ehkä “Sulle silmäni annan”, joka on vähän pilattu jo sen nimen innoittamien huonojen sketsienkin myötä. Useimmat niistä ovat eurooppalaisperäistä käännösmateriaalia ja siten astetta hienostuneempia ja Yonalle sopivampia kuin “Kohtalon tango” -tyyliset tamppaukset.

Mukana on kaksi ei-ikivihreää biisiä, joista “Syyssävelmä” kuultiin eri versiona Yonan Pilvet liikkuu, minä en -debyytillä. Uusi tulkinta jää loistavaan alkuperäiseen verrattuna vähän pintakiiltoiseksi. Aivan uuden “Tulppaanisi”-kappaleen taas on säveltänyt Kerkko Koskinen, eikä olekaan yllättävää, että se on levyn dramaattisinta ja “syntisintä” antia. Yonan teksti käy samaa huikean ja naurettavan rajapintaa kuin usein aiemminkin kuvatessaan viattomuutensa menettäneen ja sitten seksuaaliseen ikävään (suomeksi panetukseen) riutumaan jätetyn naisen tuntoja. Loistava laulu.

Koskisella on sovittajana näppinsä pelissä myös levyn päättävällä tulkinnalla sodanaikaisesta venäläislaulusta “Tumma on yö”, joka kouraisee klassikkotulkinnoista lujimmin. Itse kappale – ikävän ja kuolemankauhun huuto ihmiskunnan historian synkimmiltä tantereilta – jättää vääjäämättä varjoonsa sitä edeltäneet ulkokohtaisemmat lemmenkaihot. Versio on mahtava, kaiketi paras suomeksi kuulemani. Tällaiseenkin tarinaan Yona pystyy siis eläytymään.

Levyssä ei missään nimessä ole mitään vikaa, mutta mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta sillä ei ehkä ole muuta tarkoitustakaan kuin todistaa, että tällaistakin osataan. Voittaa se sentään vaivatta Nurmion taannoisen puolivillaisen Tangomanifestin, joka ei onnistunut todistamaan yhtään mitään. Jos suomalaisella tangolla joku tulevaisuus olisi, voisin kuvitella sen olevan tällaisissa isoissa, pieteetillä toteutetuissa orkesterilevyissä, mutta tuskin niitäkään kannattaa kovin montaa tehdä.

Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen-levyn sisäkanteen kirjattu saate “Omistettu kaikille, jotka rakastavat. Tai ovat rakastaneet.” voisi yhtä hyvin löytyä jonkin Yona-äänitteen kansivihosta, mutta tässä on kyse aivan erilaisesta ja huomattavasti maanläheisemmästä rakkaudesta. Pietari Kiviharju on koreilemattomalla äänellä rosoisia laulelmia esittävä moderni kulkuripoika, joka kyllä tykkää tytöistä, mutta ei kovin kohtalokkaasti. Siinä missä Yona paisuttelee maailmaansa tolkienmaisiin mittoihin, Kiviharjun laulut tuntuvat sijoittuvan jonkinlaiseen rakkauden ja kulkurielämän liikennepuistoon tai hyvin pienen ja niukkaresurssisen teatterin lavalle. Hän ilmaisee asiansa äärimmilleen pelkistetyillä lauseilla, esittää sitten populaarikulttuurisen kliseen tai kertoo kouriintuntuvamman arkihavainnon. Oikeastaan kyse on laulelmien luurangoista, mikä kärjistyy levyn käynnistävällä maailman lyhyimmällä bluesilla “Kun luokses tuun”.

Näiden laulujen ytimessä tuntuu olevan niin vähän, että parilla ensikuulemalla niistä on vaikea saada otetta. Pietarin salainen ase on kuitenkin Spektaakkeli – hän itse kitarassa, Tyko Haapala rummuissa ja Mitja Tuurala bassossa, ajoittaisilla vierailevilla muusikoilla täydennettynä – joka on aivan järkyttävän ytimekäs ja svengaava kokoonpano. Se taipuu tarvittaessa iskelmälliseen dubiin tai saa huvittavan klip-klop -kompinkin kuulostamaan täydelliseltä.

Lopulta juuri yhtyeensä voimin Pietari laukkaa kuin laukkaakin kauas liikennepuiston suppeiden ympyröiden ulkopuolelle, ehkä jonnekin Lucky Luke -sarjakuvien tietämille tai kosmiselle viitostielle. Näin musiikki tekee pienistä sanoista kokoaan suurempia, ja sitä muistaa taas, ettei Jolly Jumpersin jätkienkään tarvinnut edes osata kunnolla englantia tehdäkseen visionäärisiä levyjä englanniksi.

Jos siis Yonan levy on ainutlaatuisen hyvin toteutettua iskelmälarppausta, on Pietarin Spektaakkeli löytänyt vaihteeksi uuden kulman lajityyppiin – ehkä ensimmäisen kokonaan uuden sen jälkeen, kun kokoonpanon levy-yhtiöpomo Asa alkoi flirttailla ikuisuusasioiden kanssa. 

Yona: En enää vaieta mä voi

http://www.youtube.com/watch?v=CoRj8nz7cx4 

Pietarin Spektaakkeli: Tyttö lähtee tanssimaan

http://www.youtube.com/watch?v=m07SN0dU1eU