Laulujen luurangot ja viattomuuden rauniot: Pietari ja Yona iskelmän ihmemaassa

Iskelmän uudesta noususta on puhuttu pop-piireissä niin tiheään toistuvina aaltoina, että koko fraasi on menettänyt merkityksensä. Voidaan todeta, ettei iskelmä koskaan mihinkään mennytkään. Sen “paluu” alkoi suunnilleen samalla sekunnilla, kun kaiken tieltään pyyhkäissyt punk oli lopullisesti laantunut uudeksi aalloksi ja sitten suomirockiksi. Se-yhtye levytti tulkintoja italokäännösklassikoista, Ismo Alangolla oli ensimmäinen iskelmäprojektinsa jo Hassisen Koneen ja Sielun Veljien välissä.

Näissä oli tosin kyse iskelmäsävellysten kääntämisestä rockin muotokielelle tai ainakin jonkinlaiseen rock-mielentilaan. Sen sijaan Tuomari Nurmion vuoden 1986 hittilevy Käytettyä rakkautta aloitti jotain aivan muuta: viitekehyksenä yhä elinvoimaisen iskelmän larppaamisen. Tehdään omia biisejä, mutta todellisen tai oletetun iskelmäkaavan mukaan, todellisia tai oletettuja iskelmäkliseitä sanoissa hyödyntäen. Pilke on silmäkulmassa korkeintaan sen verran, että homma menee riittävän suurelle yleisölle todesta.

Tällä en tarkoita, että Nurmio olisi kusettanut huoltoasemien miehiä ostamaan paluulevyään kultamyyntiin asti. Häntä iskelmän olemus vaikuttaa mietityttäneen vuosien varrella aidosti ja usein. Vain pari vuotta iskelmähittilevyn jälkeen ilmestynyt “Siihen loppui satumaa” on varmasti paras koskaan tehty biisi, joka kertoo vanhasta iskelmämaailmasta ulkopuolelta katsottuna. Mutta nimenomaan vanhasta iskelmämaailmasta.

Jos Käytettyä rakkautta edustikin varsin autenttista oman aikansa pajatso- ja huoltoasemakahvimusaa, myöhemmin Nurmiota on kiinnostanut iskelmä siinä nykyään anakronistisessa mielessä, jossa sillä tarkoitetaan Virran Olaa ja muita satumaan sankareita.

Sama fokushan useimmilla iskelmään hurahtaneilla suomalaisrokkareilla on sittemmin aina ollut, ja juuri tämän takia kyse on larppaamisesta, menneen maailman eskapistisesta jäljittelystä. Samaan aikaan todellinen, reaaliaikainen iskelmä on pyörittänyt muovista koneistoaan Korisevasta Teräsniskaan. Sen rattaisiin Virran Olan legenda tai Tangomarkkinoilla versioidut ikivihreät ovat kelvanneet laulujen aiheiksi, jonkinlaisiksi hihamerkeiksi, mutta tosipaikan tullen oikea iskelmä ei ole koskaan yrittänyt kuulostaa Oikealta Iskelmältä sanan vanhassa merkityksessä. Niinhän hampurilaistakin ajateltaessa ajatellaan ensimmäisenä McDonald'sin tuotetta, vaikkei sillä ole juurikaan tekemistä Oikean Hampurilaisen kanssa.

Viimeisin “iskelmän nousu” liittyy pitkälti siihen, että ikuisuusaiheeseen ovat hurahtaneet hiphopin ja muun rytmimusiikin parista tulevat tekijät. Tämän voisi ehkä kuitata toteamalla olkiaan kohauttaen, että näköjään iskelmän vetovoima on niin kestävää laatua, ettei kukaan taustastaan tai taiteilijanlaadustaan riippumatta ole tässä maassa sille immuuni. Kiinnostavampaa saattaisi olla pohtia, tekeekö hiphopin luonne modernina, vahvasti lokalisoitumiseen taipuvaisena kansankulttuurina siitä erityisen samankaltaista musiikkia kuin iskelmä, joka on supisuomalainen, miljoonan ulkomaisen vaikutteen sulatusuuni. Taivun lähemmäs jälkimmäistä selitysmallia.

Tänä kevättalvena käsillä on kaksi varsin erilaista uutuuslevyä, joilla väljästi ottaen “rytmimusiikkiin” assosioituvat artistit seikkailevat iskelmällisen ilmaisun parissa. Siinä missä Yonan tangoprinsessaseikkailun jälkeen levyttämä Tango á la Yona on ihan rehellisesti ja tarkoituksella tangon larppaamista, on Pietari Kiviharjun johtaman Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen kompaktin trion soittamaa yleisjuurimusiikkia, jossa iskelmää on lähinnä tekstien romanttisessa kuvastossa ja siinä taiteilijapersoonassa, jota ne välittävät.

Yonan tapauksessa veikkaan kiinnostuksen iskelmään liittyvän lähinnä hänen häpeämättömän romanttiseen maailmankuvaansa. Yona asuttaa omaa särkyneiden sydänten ja kohtalokkaiden hetkien fantasiamaailmaansa, ja miksei siellä voisi soida taustalla pakahduttava tango. Tangohan on meemi, ja Yona on hyvä takertumaan meemeihin. Varsinaisilla levyillään hän on tosin keittänyt niistä niin villinvärikkään sekasotkun, ettei se ole suostunut asettumaan mihinkään viitekehyksiin. Yonan omissa lauluissahan on saimaharmajamaisten sanankäänteiden ohella viehättävää kielellistä kompastelua, kiljutonkkaa ja Merihakaa. Tähän rönsyilyyn niiden vetovoima perustuukin. Kaikki kolme aiempaa levyä lukeutuvat kirjoissani 2010-luvun parhaisiin kotimaisiin albumeihin.

Tangolevy on vaikeampi pala. Jos Tangomarkkinoilla Yona oli predestinoitu ulkopuolisen outolinnun rooliin, niin tämä kunnianhimoisesti ja omin ehdoin toteutettu albumillinen lähinnä klassisia, vähän vähemmän tunnettuja tangoja tuntuu edelleen yritykseltä ahtautua muottiin. Yona kantaa kyllä pakkopaitansa ylväästi: hän tulkitsee kappaleet samaan aikaan herkästi ja teatraalisesti ja onnistuu kuulostamaan yllättävänkin vilpittömältä, ehkä siksi, että tuntuu olevan kroonisen kykenemätön epärehellisyyteen. Sovittajat tekevät muotopuhdasta jälkeä, ja heillä on käytettävissään pelimerkit, jollaisilla ei yhdelläkään perinteisen tangokuningattaren levyllä enää vuosikymmeniin ole pelattu. Kappaleet eivät ole liian tuttuja, pois lukien ehkä “Sulle silmäni annan”, joka on vähän pilattu jo sen nimen innoittamien huonojen sketsienkin myötä. Useimmat niistä ovat eurooppalaisperäistä käännösmateriaalia ja siten astetta hienostuneempia ja Yonalle sopivampia kuin “Kohtalon tango” -tyyliset tamppaukset.

Mukana on kaksi ei-ikivihreää biisiä, joista “Syyssävelmä” kuultiin eri versiona Yonan Pilvet liikkuu, minä en -debyytillä. Uusi tulkinta jää loistavaan alkuperäiseen verrattuna vähän pintakiiltoiseksi. Aivan uuden “Tulppaanisi”-kappaleen taas on säveltänyt Kerkko Koskinen, eikä olekaan yllättävää, että se on levyn dramaattisinta ja “syntisintä” antia. Yonan teksti käy samaa huikean ja naurettavan rajapintaa kuin usein aiemminkin kuvatessaan viattomuutensa menettäneen ja sitten seksuaaliseen ikävään (suomeksi panetukseen) riutumaan jätetyn naisen tuntoja. Loistava laulu.

Koskisella on sovittajana näppinsä pelissä myös levyn päättävällä tulkinnalla sodanaikaisesta venäläislaulusta “Tumma on yö”, joka kouraisee klassikkotulkinnoista lujimmin. Itse kappale – ikävän ja kuolemankauhun huuto ihmiskunnan historian synkimmiltä tantereilta – jättää vääjäämättä varjoonsa sitä edeltäneet ulkokohtaisemmat lemmenkaihot. Versio on mahtava, kaiketi paras suomeksi kuulemani. Tällaiseenkin tarinaan Yona pystyy siis eläytymään.

Levyssä ei missään nimessä ole mitään vikaa, mutta mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta sillä ei ehkä ole muuta tarkoitustakaan kuin todistaa, että tällaistakin osataan. Voittaa se sentään vaivatta Nurmion taannoisen puolivillaisen Tangomanifestin, joka ei onnistunut todistamaan yhtään mitään. Jos suomalaisella tangolla joku tulevaisuus olisi, voisin kuvitella sen olevan tällaisissa isoissa, pieteetillä toteutetuissa orkesterilevyissä, mutta tuskin niitäkään kannattaa kovin montaa tehdä.

Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen-levyn sisäkanteen kirjattu saate “Omistettu kaikille, jotka rakastavat. Tai ovat rakastaneet.” voisi yhtä hyvin löytyä jonkin Yona-äänitteen kansivihosta, mutta tässä on kyse aivan erilaisesta ja huomattavasti maanläheisemmästä rakkaudesta. Pietari Kiviharju on koreilemattomalla äänellä rosoisia laulelmia esittävä moderni kulkuripoika, joka kyllä tykkää tytöistä, mutta ei kovin kohtalokkaasti. Siinä missä Yona paisuttelee maailmaansa tolkienmaisiin mittoihin, Kiviharjun laulut tuntuvat sijoittuvan jonkinlaiseen rakkauden ja kulkurielämän liikennepuistoon tai hyvin pienen ja niukkaresurssisen teatterin lavalle. Hän ilmaisee asiansa äärimmilleen pelkistetyillä lauseilla, esittää sitten populaarikulttuurisen kliseen tai kertoo kouriintuntuvamman arkihavainnon. Oikeastaan kyse on laulelmien luurangoista, mikä kärjistyy levyn käynnistävällä maailman lyhyimmällä bluesilla “Kun luokses tuun”.

Näiden laulujen ytimessä tuntuu olevan niin vähän, että parilla ensikuulemalla niistä on vaikea saada otetta. Pietarin salainen ase on kuitenkin Spektaakkeli – hän itse kitarassa, Tyko Haapala rummuissa ja Mitja Tuurala bassossa, ajoittaisilla vierailevilla muusikoilla täydennettynä – joka on aivan järkyttävän ytimekäs ja svengaava kokoonpano. Se taipuu tarvittaessa iskelmälliseen dubiin tai saa huvittavan klip-klop -kompinkin kuulostamaan täydelliseltä.

Lopulta juuri yhtyeensä voimin Pietari laukkaa kuin laukkaakin kauas liikennepuiston suppeiden ympyröiden ulkopuolelle, ehkä jonnekin Lucky Luke -sarjakuvien tietämille tai kosmiselle viitostielle. Näin musiikki tekee pienistä sanoista kokoaan suurempia, ja sitä muistaa taas, ettei Jolly Jumpersin jätkienkään tarvinnut edes osata kunnolla englantia tehdäkseen visionäärisiä levyjä englanniksi.

Jos siis Yonan levy on ainutlaatuisen hyvin toteutettua iskelmälarppausta, on Pietarin Spektaakkeli löytänyt vaihteeksi uuden kulman lajityyppiin – ehkä ensimmäisen kokonaan uuden sen jälkeen, kun kokoonpanon levy-yhtiöpomo Asa alkoi flirttailla ikuisuusasioiden kanssa. 

Yona: En enää vaieta mä voi

http://www.youtube.com/watch?v=CoRj8nz7cx4 

Pietarin Spektaakkeli: Tyttö lähtee tanssimaan

http://www.youtube.com/watch?v=m07SN0dU1eU