Helpoin oikotie: Uusivirta ja Putro eksyksissä

Olavi Uusivirta ja Samuli Putro julkaisivat uudet albuminsa samana päivänä, mikä on ollut ehkä turhankin halpaa polttoainetta hyvin erilaisten lauluntekijöiden niputtamiselle samoihin juttukokonaisuuksiin. Äskettäin he poseerasivat Rumban kannessa “suomirockin mestarilyyrikot” -määreen alla. Tuosta tittelistä rohkenen olla vähän eri mieltä, mutta itse juttu oli hyvä ja valaiseva ja pisti joka tapauksessa miettimään, mitä yhteistä näillä miehillä voisi oikeasti olla. Kuunneltuani Uusivirran Ikuiset lapset -levyä ja Putron Taitekohdassa-uutuutta nyt jokusen viikon, olen löytänyt ainakin pari sellaista seikkaa. Ensinnäkin, molemmat ovat lähtökohtaisesti taipuvaisia maneeriseen kirjoittamiseen. Toiseksikin, molemmat tuntuvat olevan urallaan pisteessä, jossa maneeri hukuttaa alleen kaiken muun, toivon mukaan väliaikaisesti.

En siis pidä kummastakaan levystä, ja syyt antipatiaan ovat muutettavat muuttaen samankaltaisia.

Uusivirran edellinen Elvis istuu oikealla on erinomainen albumi, paljon parempi kuin annoin aikoinaan ymmärtää tietoisen ylikriittisessä Nuorgam-arvostelussani. Tämän todisti aika, tarkemmin sanoen kesä 2012, joka ei ollut lämmin, mutta kesä kuitenkin, suomalainen lyhyt ja mittaamattoman arvokas kesä. Sen aikana Uusivirran levy pyöri soittimessani ahkerasti. Biisit ovat hyviä ja rennolla otteella esitettyjä. Levyllä istutaan puistoissa ja haaveillaan ja romantisoidaan, mutta kaikki tuntuu kuitenkin todelliselta, tuoreen nurmen ja lämpimän pussikaljan makuiselta. Näin Uusivirran hyperenergisen ja hellittämättömän valoisan olemuksen livenä parillakin festareilla ja vakuutuin lisää.

Elvis istuu oikealla tuntui loppulausunnolta, viimeiseltä sanalta aiheesta “nuoruus”. Sillähän on tuon niminen biisikin. Uusivirta lähestyi kolmeakymmentä, vuosikymmenen aikajänteellä hän oli ehtinyt kasvaa “järkyttävän nuoresta” lupauksesta siihen ikään, jossa tälle elämänvaiheelle tavataan jättää jäähyväisiä pakon edessä, ellei muuten. Elvis istuu oikealla olisi voinut olla loistelias viimeinen taisto. Uusivirta olisi voinut siirtyä aivan muihin aiheisiin, ja helteestä väreilevään ilmaan olisi jäänyt soimaan vain definitiivinen kertosäe: “Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli nuoruus.”

Huomaa imperfekti.

Sen sijaan Ikuisilla lapsilla Uusivirta tekohengittää nuoruuttaan, kuten moni meistä tietysti tekee. Tältä levyltä tosin puuttuvat kaikki yritykset sanoa aiheesta mitään – varmaankin siksi, että kaikki tuli jo sanottua. Tässä nuoruus ei ole enää todellinen laulujen aihe, vaan metatasolla häilyvä haamu, miellekartan kuplan sisään kirjoitettu sana. Epämääräinen tekosyy laiskan ja pahimmillaan tyhjäpäisen musiikin tekemiselle.

Kun Uusivirta kanavoi singlebiisillä “Kauneus sekoittaa mun pään” vuoden 1997 Tehosekoitinta, ei voi olla muistamatta, että Tehiksen jätkät tosiaan olivat parikymppisiä tällaisia biisejä tehdessään. Ne olivat höperöjä biisejä, mutta höperömpää on, että kolmekymppinen superälykkäältä vaikuttava monilahjakkuus haluaa käyttää aikaansa kirjoittaakseen hilpeän tyhjäpäisen ja täysin epätodelliselta vaikuttavan laulun alternative-tyyliseen tyttöön ihastuvasta nörttiteinistä.

Aivan liian suuri osa Ikuisista lapsista liikkuu samalla matalaotsaisuuden tasolla. Uusivirta on aina taipunut helposti kliseisiin, mutta nyt hän ei jaksa edes yrittää muuta. Levyn rokkimeininki kuulostaa väkinäiseltä ja pinnistetyltä, yritykset purevaan satiiriin kirvoittavat lähinnä väsyneen naurahduksen. “Auttakaa!”, “Glorian koti” ja Anna Puun kanssa duetoitu “Tiedän miten tulta tehdään” ovat todella uuvuttavaa kuunneltavaa.

Pikkukaupunkimelankoliaa aika onnistunein sanankääntein purkava “Mannerlaatat” voisi olla aidosti kouraiseva valopilkku, mutta levykokonaisuudessa sekin alkaa maistua tekemällä tehdyltä.

Vaikuttaa siltä, että Uusivirta tuli edellisellä levyllään yhden tien päähän, mutta ei ole vain keksinyt mitään uuttakaan. Lopputuloksena on helpoimman kautta toteutettua itseparodiaa ja miehen toistaiseksi huonoin levy, kenties lukuun ottamatta debyyttiä, jota en ole koskaan tainnut kuulla.

Samuli Putron tilanne on sikäli erilainen, että hän aloitti uppoamisen maneerien suohon jo edellisellä Tavalliset hautajaiset -levyllään. Se tuntui varman päälle pelaamiselta kahden sinänsä kiinnostavan sooloalbumin jälkeen. Elämä on juhla -levyn laulelmasävyt toimivat musiikillisesti, mutta tekstiosastolla Putro sortui tuolloin kirjoittamaan latteita kokonaisesityksiä niinkin pienistä aiheista kuin suomalainen kansallisluonne, nuoruuden ahdistavuus tai elämä itse. Pidinkin enemmän ainakin osasta Älä sammu aurinko -levyä. Se sisälsi rooliin kirjoitettujen bulkkibiisien ohella omakohtaisen oloista materiaalia, jollaisessa Putro tuntuu olevan usein parhaimmillaan.

Tavallisilla hautajaisilla Putro heittäytyi kokonaan lakoniseksi havainnoitsijaksi ilme peruslukemilla, mutta empatiahanskat käsissä. Tämä poiki kyllä loistavan “Olet puolisoni nyt” -hitin, mutta myös paljon tympeänharmaita luonnekuvia ja puolitekoisia yhteiskuntamme tilan analyysejä.

Niitä on nyt tarjolla lisää, tällä kertaa ilman pelastavia elementtejä. Äänilevyn kiteyttäminen yhteen säkeistöön on periaatteessa kohtuutonta, mutta jos kyseinen säkeistö sattuu avaamaan nimibiisin ja koko Taitekohdassa-levyn, sillä saattaa olla todistusarvoa. Ja tämä levy alkaa tällaisella:

“Näytös oli peruttu, mä tunnen sinut nykyään niin hyvin, että tiesin tästä ongelmia seuraavan / Kiinalaisen ravintolan pöytävaraus oli vasta kahdeksalta, kaupungissa baarit sekä liikkeet kii / Ennen kun kiroiltiin, oli sävy joko hauska taikka erittäin hauska / Nyt aistin raivoa, se ehkä iästäsi johtuu, olet kolkytviis ja yhä lapseton nainen.”

Putro ei hellitä suomirockin Hotakaisen roolistaan tuumaakaan. Loskaisesta arkirealismista on tullut nettikeskusteluissa jo klisee hänestä puhuttaessa, mutta määriteltäessä “tyypillistä Putroa” tarvitaan muitakin ainesosia kuin ankeutta ja marraskuun hyhmää; hänen kunnianhimonsa näyttää olevan päätalomaisen tarkka nykysuomalaisen todellisuuden kuvaaminen sammakkoperspektiivistä, mutta olennaista on sekin, että tämä tehdään lakonisen töksähtelevin lausein, joiden pintapuolinen vittumaisuus lantrataan kokonaisuuden tasolla ylisuurilla annoksilla pateettista myötäelämistä.

Herää houkutus spekuloida, että vain suomalainen mies osaa olla yhtä aikaa näin jäyhä ja näin nyyhky.

Putron perusongelma on, että hän lipeää jatkuvasti suomalaisen todellisuuden kuvaamisesta olemaan vain osa suomalaista todellisuutta. Tätä seikkaa on vaikea sivuuttaa, vaikka hänen estetiikastaan sattuisikin noin lähtökohtaisesti viehättymään. Havainto ei todellakaan ole uusi: otetaanpa vaikka sellainen lähes parodisen hyvin Putron artistikuvaan sopiva aihe kuin koulu/nuorisoporukkakiusaaminen. Sitähän käsitteli jo Zen Cafén läpimurtohitti “Harri” 15 vuotta sitten. Fiksu ihminen ymmärtää toki, että biisintekijä on hyljeksityn Harrin puolella, mutta purevaksi tarkoitettu “Harri on tehnyt itsestään pellen” -kertosäe taipuu vähän turhan helposti kiusaajien yhteislauluksi.

Taitekohdassa-levyn pohjanoteeraus on sitten vielä graafisemmin samankaltaiseen aiheeseen pureutuva “Milloin jätkät tulee”, jonka aiheena on kiusattu lihava poika ja kertojana sosiaalisen keskikastin poika, jonka täytyy kiusata, ettei itse joudu kiusatuksi. Asetelma on kuvattu niin nihilistisesti, ettei myötätunto herää ketään tarinan henkilöä kohtaan. Sen sijaan kuulijan itsensä naamaa hierotaan 70-luvulla rakennetun ala-asteen käytävän kemianteollisuudelta haisevaa lattiaa vasten niin perusteellisesti, että sieltä noustessa ainoat tunteet ovat inho ja viha ja epämääräinen halu paeta.

Kun tämä ei ole hyvänmielen musiikkia eikä pahasta mielestä vapauttavaa katarttista musiikkia – eikä visionääristä trippailua eikä mietteliästä, avaria aloja avaavaa pohdintaa – niin mikä sen tarkoitus on? Mikä se voisi olla?

Niin Uusivirta kuin Putrokin ovat lukuisia kertoja urallaan kyenneet joko kukistamaan maneerinsa tai tekemään niistä huolimatta loistavia, aikaa kestäviä biisejä. Varmasti he tulevat pystymään siihen jatkossakin. Tämä ei ole mikään lopputuomio, vaan subjektiivinen näkemys, että juuri nyt ei mene kovin hyvin. 

Olavi Uusivirta: Kauneus sekoittaa mun pään

http://www.youtube.com/watch?v=CyhQAOGXttg 

Samuli Putro: Kuka tahansa kelpaa

http://www.youtube.com/watch?v=jbnQASBi0Bw