Olavi Uusivirta ja Samuli Putro
julkaisivat uudet albuminsa samana päivänä, mikä on ollut ehkä
turhankin halpaa polttoainetta hyvin erilaisten lauluntekijöiden
niputtamiselle samoihin juttukokonaisuuksiin. Äskettäin he
poseerasivat Rumban kannessa “suomirockin mestarilyyrikot”
-määreen alla. Tuosta tittelistä rohkenen olla vähän eri mieltä,
mutta itse juttu oli hyvä ja valaiseva ja pisti joka tapauksessa
miettimään, mitä yhteistä näillä miehillä voisi oikeasti olla.
Kuunneltuani Uusivirran Ikuiset lapset -levyä ja Putron
Taitekohdassa-uutuutta nyt jokusen viikon, olen löytänyt ainakin
pari sellaista seikkaa. Ensinnäkin, molemmat ovat lähtökohtaisesti
taipuvaisia maneeriseen kirjoittamiseen. Toiseksikin, molemmat
tuntuvat olevan urallaan pisteessä, jossa maneeri hukuttaa alleen
kaiken muun, toivon mukaan väliaikaisesti.
En siis pidä kummastakaan levystä, ja
syyt antipatiaan ovat muutettavat muuttaen samankaltaisia.
Uusivirran edellinen Elvis istuu
oikealla on erinomainen albumi, paljon parempi kuin annoin aikoinaan
ymmärtää tietoisen ylikriittisessä Nuorgam-arvostelussani. Tämän
todisti aika, tarkemmin sanoen kesä 2012, joka ei ollut lämmin,
mutta kesä kuitenkin, suomalainen lyhyt ja mittaamattoman arvokas
kesä. Sen aikana Uusivirran levy pyöri soittimessani ahkerasti.
Biisit ovat hyviä ja rennolla otteella esitettyjä. Levyllä
istutaan puistoissa ja haaveillaan ja romantisoidaan, mutta kaikki
tuntuu kuitenkin todelliselta, tuoreen nurmen ja lämpimän
pussikaljan makuiselta. Näin Uusivirran hyperenergisen ja
hellittämättömän valoisan olemuksen livenä parillakin
festareilla ja vakuutuin lisää.
Elvis istuu oikealla tuntui
loppulausunnolta, viimeiseltä sanalta aiheesta “nuoruus”.
Sillähän on tuon niminen biisikin. Uusivirta lähestyi
kolmeakymmentä, vuosikymmenen aikajänteellä hän oli ehtinyt
kasvaa “järkyttävän nuoresta” lupauksesta siihen ikään,
jossa tälle elämänvaiheelle tavataan jättää jäähyväisiä
pakon edessä, ellei muuten. Elvis istuu oikealla olisi voinut olla
loistelias viimeinen taisto. Uusivirta olisi voinut siirtyä aivan
muihin aiheisiin, ja helteestä väreilevään ilmaan olisi jäänyt
soimaan vain definitiivinen kertosäe: “Eilen vielä villi lapsi,
tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli
nuoruus.”
Huomaa imperfekti.
Sen sijaan Ikuisilla lapsilla Uusivirta
tekohengittää nuoruuttaan, kuten moni meistä tietysti tekee. Tältä
levyltä tosin puuttuvat kaikki yritykset sanoa aiheesta mitään –
varmaankin siksi, että kaikki tuli jo sanottua. Tässä nuoruus ei
ole enää todellinen laulujen aihe, vaan metatasolla häilyvä
haamu, miellekartan kuplan sisään kirjoitettu sana. Epämääräinen
tekosyy laiskan ja pahimmillaan tyhjäpäisen musiikin tekemiselle.
Kun Uusivirta kanavoi singlebiisillä
“Kauneus sekoittaa mun pään” vuoden 1997 Tehosekoitinta, ei voi
olla muistamatta, että Tehiksen jätkät tosiaan olivat
parikymppisiä tällaisia biisejä tehdessään. Ne olivat höperöjä
biisejä, mutta höperömpää on, että kolmekymppinen
superälykkäältä vaikuttava monilahjakkuus haluaa käyttää
aikaansa kirjoittaakseen hilpeän tyhjäpäisen ja täysin
epätodelliselta vaikuttavan laulun alternative-tyyliseen tyttöön
ihastuvasta nörttiteinistä.
Aivan liian suuri osa Ikuisista
lapsista liikkuu samalla matalaotsaisuuden tasolla. Uusivirta on aina
taipunut helposti kliseisiin, mutta nyt hän ei jaksa edes yrittää
muuta. Levyn rokkimeininki kuulostaa väkinäiseltä ja
pinnistetyltä, yritykset purevaan satiiriin kirvoittavat lähinnä
väsyneen naurahduksen. “Auttakaa!”, “Glorian koti” ja Anna
Puun kanssa duetoitu “Tiedän miten tulta tehdään” ovat todella
uuvuttavaa kuunneltavaa.
Pikkukaupunkimelankoliaa aika
onnistunein sanankääntein purkava “Mannerlaatat” voisi olla
aidosti kouraiseva valopilkku, mutta levykokonaisuudessa sekin alkaa
maistua tekemällä tehdyltä.
Vaikuttaa siltä, että Uusivirta tuli
edellisellä levyllään yhden tien päähän, mutta ei ole vain
keksinyt mitään uuttakaan. Lopputuloksena on helpoimman kautta
toteutettua itseparodiaa ja miehen toistaiseksi huonoin levy, kenties
lukuun ottamatta debyyttiä, jota en ole koskaan tainnut kuulla.
Samuli Putron tilanne on sikäli
erilainen, että hän aloitti uppoamisen maneerien suohon jo
edellisellä Tavalliset hautajaiset -levyllään. Se tuntui varman
päälle pelaamiselta kahden sinänsä kiinnostavan sooloalbumin
jälkeen. Elämä on juhla -levyn laulelmasävyt toimivat
musiikillisesti, mutta tekstiosastolla Putro sortui tuolloin
kirjoittamaan latteita kokonaisesityksiä niinkin pienistä aiheista
kuin suomalainen kansallisluonne, nuoruuden ahdistavuus tai elämä
itse. Pidinkin enemmän ainakin osasta Älä sammu aurinko -levyä.
Se sisälsi rooliin kirjoitettujen bulkkibiisien ohella omakohtaisen
oloista materiaalia, jollaisessa Putro tuntuu olevan usein
parhaimmillaan.
Tavallisilla hautajaisilla Putro
heittäytyi kokonaan lakoniseksi havainnoitsijaksi ilme
peruslukemilla, mutta empatiahanskat käsissä. Tämä poiki kyllä
loistavan “Olet puolisoni nyt” -hitin, mutta myös paljon
tympeänharmaita luonnekuvia ja puolitekoisia yhteiskuntamme tilan
analyysejä.
Niitä on nyt tarjolla lisää, tällä
kertaa ilman pelastavia elementtejä. Äänilevyn kiteyttäminen
yhteen säkeistöön on periaatteessa kohtuutonta, mutta jos kyseinen
säkeistö sattuu avaamaan nimibiisin ja koko Taitekohdassa-levyn,
sillä saattaa olla todistusarvoa. Ja tämä levy alkaa tällaisella:
“Näytös oli peruttu, mä tunnen
sinut nykyään niin hyvin, että tiesin tästä ongelmia seuraavan /
Kiinalaisen ravintolan pöytävaraus oli vasta kahdeksalta,
kaupungissa baarit sekä liikkeet kii / Ennen kun kiroiltiin, oli
sävy joko hauska taikka erittäin hauska / Nyt aistin raivoa, se
ehkä iästäsi johtuu, olet kolkytviis ja yhä lapseton nainen.”
Putro ei hellitä suomirockin
Hotakaisen roolistaan tuumaakaan. Loskaisesta arkirealismista on
tullut nettikeskusteluissa jo klisee hänestä puhuttaessa, mutta
määriteltäessä “tyypillistä Putroa” tarvitaan muitakin
ainesosia kuin ankeutta ja marraskuun hyhmää; hänen kunnianhimonsa
näyttää olevan päätalomaisen tarkka nykysuomalaisen
todellisuuden kuvaaminen sammakkoperspektiivistä, mutta olennaista
on sekin, että tämä tehdään lakonisen töksähtelevin lausein,
joiden pintapuolinen vittumaisuus lantrataan kokonaisuuden tasolla
ylisuurilla annoksilla pateettista myötäelämistä.
Herää houkutus spekuloida, että vain
suomalainen mies osaa olla yhtä aikaa näin jäyhä ja näin nyyhky.
Putron perusongelma on, että hän
lipeää jatkuvasti suomalaisen todellisuuden kuvaamisesta olemaan
vain osa suomalaista todellisuutta. Tätä seikkaa on vaikea
sivuuttaa, vaikka hänen estetiikastaan sattuisikin noin
lähtökohtaisesti viehättymään. Havainto ei todellakaan ole uusi:
otetaanpa vaikka sellainen lähes parodisen hyvin Putron
artistikuvaan sopiva aihe kuin koulu/nuorisoporukkakiusaaminen.
Sitähän käsitteli jo Zen Cafén läpimurtohitti “Harri” 15
vuotta sitten. Fiksu ihminen ymmärtää toki, että biisintekijä on
hyljeksityn Harrin puolella, mutta purevaksi tarkoitettu “Harri on
tehnyt itsestään pellen” -kertosäe taipuu vähän turhan
helposti kiusaajien yhteislauluksi.
Taitekohdassa-levyn pohjanoteeraus on
sitten vielä graafisemmin samankaltaiseen aiheeseen pureutuva
“Milloin jätkät tulee”, jonka aiheena on kiusattu lihava poika
ja kertojana sosiaalisen keskikastin poika, jonka täytyy kiusata,
ettei itse joudu kiusatuksi. Asetelma on kuvattu niin nihilistisesti,
ettei myötätunto herää ketään tarinan henkilöä kohtaan. Sen
sijaan kuulijan itsensä naamaa hierotaan 70-luvulla rakennetun
ala-asteen käytävän kemianteollisuudelta haisevaa lattiaa vasten
niin perusteellisesti, että sieltä noustessa ainoat tunteet ovat
inho ja viha ja epämääräinen halu paeta.
Kun tämä ei ole hyvänmielen
musiikkia eikä pahasta mielestä vapauttavaa katarttista musiikkia –
eikä visionääristä trippailua eikä mietteliästä, avaria aloja
avaavaa pohdintaa – niin mikä sen tarkoitus on? Mikä se voisi
olla?
Niin Uusivirta kuin Putrokin ovat
lukuisia kertoja urallaan kyenneet joko kukistamaan maneerinsa tai
tekemään niistä huolimatta loistavia, aikaa kestäviä biisejä.
Varmasti he tulevat pystymään siihen jatkossakin. Tämä ei ole
mikään lopputuomio, vaan subjektiivinen näkemys, että juuri nyt
ei mene kovin hyvin.
Olavi Uusivirta: Kauneus sekoittaa mun pään
Samuli Putro: Kuka tahansa kelpaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti