Oskari Onninen, Julma-Henri ja luokkasota

Eräs tämän sinivihreän ajan erikoisimmista lieveilmiöistä on se, että nykyään luokkasotaa käydään myös musiikkikritiikin keinoin. Hyvä esimerkki tästä on kiirastorstain Rumbassa ilmestynyt Oskari Onnisen kolumni "Hyvinvointivaltion sossugangsterit". Siinä Onninen kirjoittaa suomiräpistä ja asettaa vastakkain KC/MD Mafian videopeli/hiisausjumittelun ja Steen1:n ja Julma-Henrin militantimman otteen. Jälkimmäisten teokset hän kuittaa "korniksi ja tyrskähdyttävän noloksi pahoinvointiuhoksi". Stöön, Kridlokkin ja kumppaneiden säkeet vetoavat enemmän, koska "konsolipelejä pilvessä paukuttava hahmo tuntuu vain paljon realistisemmalta syrjäytyneeltä kuin ne luuserikarikatyyrit, joista Julma-Henri räppää".

Rakastan Stöön ja Kridlokkin visionääristä musiikkia, mutta en juurikaan arvosta sitä tapaa, jolla Onninen kaappaa heidän epäpoliittisen larppauksensa oman pikkuporvarilliselta vaikuttavan maailmankuvansa tueksi. Hän ilmoittaa suorana totuutena muun muassa sellaisen, että "Helsingin kadut eivät ole julmia". Subtekstinä on tietysti sanoa, että koko ajatus on riittävän huvittava ansaitakseen vain vain sen karnevalistisen sarjakuvatulkinnan, jonka Stöö ja kumppanit ovat katuja hallitsevine mafioineen tarjonneetkin.


Eli koska Onnisen oma Helsinki ei ole kovin julma, ei kenenkään muunkaan Helsinki voi sitä olla. Ja jos joku räppäri on erehtynyt kirjoittamaan päihdeongelmista ja sukupolvi sukupolvelta kumuloituvasta syrjäytymisestä vitsikkään sijasta ahdistuneeseen sävyyn, on kyse katteettomasta gangsteriuhosta tai luuserikarikatyyrien piirtelemisestä.

Erityisen mielenkiintoista on, että kirjoittaessaan Julma-Henristä Onninen mainitsee vain aika siloittelemattoman (joskin ilmaisuvoimaisen) Al-Qaida Finland -debyytin ja yhden siihen liittyvän Piritorin-keikan. Julma-Henri on julkaissut paljon kaikenlaista, mutta hänen tärkein ja paras teoksensa, parin vuoden takainen Radio Jihad, ei ansaitse kolumnissa maininnan puolikastakaan. Se on valovuosia debyyttiä parempi teos, DJ Polarsoulin maksimalistisen tuotannon siivittämä apokalyptinen luokkasotamanaus, jolla ei todellakaan juututa kuvailemaan yksittäisten päihteiden väärinkäyttäjien psykofyysisiä traumatiloja. Itse asiassa tuon levyn kappale "Romantisoi rappioo" on suora sotahuuto sellaista vasemmistolaisuutta vastaan, joka demonstroituu lähinnä kaljanjuontina ja vallankumouksesta jauhamisena.

Sellaiset mestariteokset kuin "Punainen" ja "Se syö" taas ovat moderneja taistelulauluja, tämän ajan "Kansainvälisiä". "Kauppaan kauppaan" esittelee varsin konkreettisen skenaarion, jossa kertoja-perheenisä suorittaa myymälävarkauden siksi, että vauva huutaa, vauvalla ei ole ruokaa eikä isällä rahaa ostaa sitä.

Onkohan tämäkin Onnisen mielestä "sossugangsteriutta"? Varmaankin. Onhan kehysriihessä taas kerran laskettu, millaisella summalla köyhä tulee toimeen.

Tämän ajan isoissa poliittisissa taisteluissa yksi Rumban kolumni ei riitä edes alaviitteeksi, eikä tietysti tämäkään teksti. Onninen on kuitenkin lahjakas ja menestyvä nuori journalisti, joka tuskin tulee lähitulevaisuudessa kirjoittamaan mitenkään voittopuolisesti populaarimusiikista. On hyvä tietää, millä puolella hän luokkasodassa on.

Sillä puolella, jolla syrjäytymistä pidetään vitsinä tai fantasiana ja hyvinvointia ilmeisenä, jokaista suomalaista koskevana tosiasiana.