Joose Keskitalo ja muutoksen vaatimus

Joose Keskitalo on maininnut Ylösnousemuksen perustuvan hänen saamalleen näylle, jossa Forssan Tammelassa sijaitsevasta järvestä alkava tulva hukuttaa alleen koko maailman.

Raamatullista ja apokalyptista – mikä tässä siis on uutta, voisi joku kysyä.

Ensinnäkin musiikillinen ilmiasu, kuten useimmat levystä kirjoittaneet ovat jo huomauttaneet. Kolmannen Maailmanpalon korvauduttua ääriminimalistisella triolla on Keskitalon musiikki keventynyt selvästi. Edellisen taustayhtyeen jumittava soitanto oli aika lailla tarkkaan sienipäisen trippailun ja mullanmakuisen bluesin puolivälissä. Nyt akustinen kitara ja lakoninen piano kuljettavat yksinkertaisia, tiiviitä kappaleita. Huuliharppu soi klassiseen Dylan-tyyliin. Vaikka soitosta on riisuttu kaikki liha, ei se kuulosta romuluiselta vaan sinitaivaalle katoavalta kauniilta usvahattaralta, kaikkea muuta kuin ruumiilliselta.

Olennaista Ylösnousemuksessa taitaa olla juuri kevyt lähestymistapa aiheisiin, jotka sinänsä ovat aivan yhtä suuria kuin Keskitalolla ennenkin. Kolmannen Maailmanpalon käsittelyssä maailmanloppulaulut kuulostivat suorastaan pelottavilta. Tämän levyn parissa taas ei tulisi ensimmäisenä mieleen ahdistua. Juuri rennon vapautunut ote tuhotulvasta kertovaan teemalevyyn tuntuu avainasialta.

Seuraava olennainen sana on uni, jonka olisi kyllä voinut mainita heti kärkeenkin. Mikä sitten on näyn ja unen välinen ero? Tässä tapauksessa ei ilmeisesti juuri mikään. Ylösnousemus tuntuu koostuvan pitkälti erilaisten, mutta samaan tähtäävien unien fragmenteista. Niiden asiasisältö on visionäärinen raamatullisessa mielessä, ne kertovat siis uskonnollisilla merkityksillä latautunutta tarinaa. Mutta niiden muotokieli on unen, pintatasolla ne ovat siis mielivaltaisia, absurdeja ja pieniin yksityiskohtiin takertuvia.

Yleensähän unenomaisesta musiikista puhuttaessa tarkoitetaan jotakin abstraktia ja eteeristä. Kuten sanottua, Ylösnousemus lähestyykin sellaista nimenomaan musiikin tasolla, mutta sen tekstit takertuvat nimenomaan konkreettisiin, joskin mielettömiin kuviin. Unethan eivät ole abstrakteja, vaikka nukkuminen unia näkemättä on varmaankin ihmisen abstraktein olotila. Ylösnousemuksen on helppo uskoa innoittuneen aidoista unista, sillä monia sen kuvia ei tuntuisi mahdolliselta keksiä keksimällä. Esimerkiksi “Kerrostalonäky” ja “Näky keittiössä” ovat sellaista kerrontaa, jota en ole popmusiikissa koskaan ennen tavannut.

Keskitalo on ymmärtänyt senkin, että pelkästään unifragmenteista koostuva levy jäisi hajanaiseksi: temaattinen kehikko tarvitsee joitakin kirjoittamalla kirjoitettuja kappaleita tullakseen kunnolla esiin. Tällaisia ovat ennen kaikkea avausraita “Ah ja voi jo kauhistu” ja loppupuolella kuultava “Muuttopäivä”. Ensin mainitun tärkeyttä alleviivaa sekin, että laajennettu versio sen tekstistä on painettu levyn takakanteen (kappaleiden varsinaisia sanoituksia kansista ei löydy, esillepano on muutenkin yhtä minimalistinen kuin musiikkikin). “Ah ja voi jo kauhistu” on tavallaan Ylösnousemuksen johdanto, mutta sisältää samalla jo koko tarinan: myöhemmät kappaleet vain johdattavat syvemmälle albumin maailmaan ja tarjoavat uusia näkökulmia.

Keskitalo tekee tässä selväksi olevansa vain välittäjä, joka kertoo kuulijalle sen, mikä hänelle on kerrottu. Tekstissä kertoja kohtaa järvenrannassa lapsen, joka kirjoittaa nimiä ylös kirjoituskoneella. Kertoja kysyy, koska leikitään piilosta; lapsi vastaa ensin, ettei vielä ole sen aika, mutta tuulet yltyvät, vesi nousee ja lopulta järveltä lähestyy suuri aalto, jonka kertoja tietää hukuttavan kaiken alleen. Silloin on aika leikkiä piilosta, mutta vain hetken ajan, “ylösnousemukseen noustaksemme”.

Vaikka ylösnousemus on pohjaansa myöten kristillinen käsite, ja tuhotulvallekin löytyy raamatullinen esikuva ainakin Nooan tarinasta (joka on kaiketi eräänlainen esi-apokalypsi, maailmanlopun harjoitustyö), voi tätä peruskuvaa tulkita myös kristillisestä lähtökohdasta irrallaan. Oikeastaan Keskitalo tarjoaa itse tätä mahdollisuutta takakansitekstissä, jossa lukee mm. näin:

Olemme tehneet kaikista ajoista samanlaisen, ja saavuttuamme maailmanajan viimeisimpään hetkeen rakensimme aikakoneita joilla matkustimme ajassa taaksepäin. Asutimme kaikki ajat kerrostalolähiöillä ja jokaiseen lähiöön rakensimme Prisman ja ABC:n.

Tässä puhutaan nähtävästi ihmiskunnan pyrkimyksestä tuhota ja tappaa mysteeri maailmasta. Taustalla voi halutessaan nähdä valistuslähtöisen järkiajattelun kritiikkiä, tai sitten voi tarttua noihin Prismaan ja ABC:hen ja katsoa, että kyse on kestämättömän, kulutuskeskeisen elämäntavan arvostelusta. Jälkimmäinen tulkinta vaikuttaa minusta oikeammalta, ja puhe kaikkiin aiempiinkin aikoihin laajenevasta banaalin latteuden voittokulusta voi liittyä vaikkapa siihen, että ylikuormittamalla maapallon kohtalokkaasti vain parissasadassa vuodessa on ihminen tavallaan tehnyt kaikki aiemmatkin aikakaudet tyhjiksi.

Sanoma on moralistinen, ja tietysti se on myös kristillinen, kun Keskitalolla yleensäkin uskonnollisuus tuntuisi sisältävän myös moraalisen velvoitteen sen sijaan, että kyse olisi vain sokean uskon varaan heittäytymisestä. Tämän takia kai hänen artistipersoonansa koetaankin niin usein “vanhatestamentilliseksi”.

Mutta jos Vanha testamentti edustaa kristinuskon julkisivun konservatiivisinta ja luutuneinta laitaa, on Keskitalon agenda varsinkin tällä levyllä nimenomaan muutoksen väistämättömyyden alleviivaaminen. Tuo muutos on pohjimmiltaan apokalyptinen, eli heijastelee Vanhan testamentin sijaan Raamatun konkreettista toista ääripäätä, Ilmestyskirjaa. Mutta muutos saa Ylösnousemuksella monia ilmenemismuotoja, ja esimerkiksi mainitussa “Muuttopäivässä” surrealistinen tarina lintuja huvikseen tappaneesta ja sitten lintuhäkkiin sulkeutuneesta tytöstä ei kytkeydy suoraan avausraidan hahmottelemaan perustarinaan. Ihmisen moraalista muutosta ja kehittymistä ja tiettyä eettisen ehdottomuuden vaatimusta se ehkä käsittelee.

Se on muuten tekstinä erinomainen esimerkki Keskitalon yhä tiukemmasta ja lakonisemmasta ilmaisusta, johon hän on itsekin maininnut hakeneensa vaikutteita 50-luvun suomalaisesta modernismista (siinä missä kokee aiemmin ammentaneensa vanhemmasta mitallisesta lyriikasta, kuten Leinosta). Minimalismi on tässäkin mielessä Ylösnousemuksen hallitseva ilmaisullinen moodi.

Keskitalo on tiivistänyt kaikkea, yrittänyt sanoa vain sen, mikä on merkityksellistä. Tuloksena on

- ehkei niinkään paradoksaalisesti – hänen toistaiseksi monikerroksisin ja haastavin levynsä. Unien koomisetkin yksityiskohdat ja helposti omaksuttavat folkpop-sovitukset muodostavat tarvittavan tarttumapinnan. Kannattaa kuitenkin mennä syvemmälle aaltoihin.

"Ah ja voi jo kauhistu" -video:

 http://www.youtube.com/watch?v=9SZO_eih-7E

Oskari Onninen, Julma-Henri ja luokkasota

Eräs tämän sinivihreän ajan erikoisimmista lieveilmiöistä on se, että nykyään luokkasotaa käydään myös musiikkikritiikin keinoin. Hyvä esimerkki tästä on kiirastorstain Rumbassa ilmestynyt Oskari Onnisen kolumni "Hyvinvointivaltion sossugangsterit". Siinä Onninen kirjoittaa suomiräpistä ja asettaa vastakkain KC/MD Mafian videopeli/hiisausjumittelun ja Steen1:n ja Julma-Henrin militantimman otteen. Jälkimmäisten teokset hän kuittaa "korniksi ja tyrskähdyttävän noloksi pahoinvointiuhoksi". Stöön, Kridlokkin ja kumppaneiden säkeet vetoavat enemmän, koska "konsolipelejä pilvessä paukuttava hahmo tuntuu vain paljon realistisemmalta syrjäytyneeltä kuin ne luuserikarikatyyrit, joista Julma-Henri räppää".

Rakastan Stöön ja Kridlokkin visionääristä musiikkia, mutta en juurikaan arvosta sitä tapaa, jolla Onninen kaappaa heidän epäpoliittisen larppauksensa oman pikkuporvarilliselta vaikuttavan maailmankuvansa tueksi. Hän ilmoittaa suorana totuutena muun muassa sellaisen, että "Helsingin kadut eivät ole julmia". Subtekstinä on tietysti sanoa, että koko ajatus on riittävän huvittava ansaitakseen vain vain sen karnevalistisen sarjakuvatulkinnan, jonka Stöö ja kumppanit ovat katuja hallitsevine mafioineen tarjonneetkin.


Eli koska Onnisen oma Helsinki ei ole kovin julma, ei kenenkään muunkaan Helsinki voi sitä olla. Ja jos joku räppäri on erehtynyt kirjoittamaan päihdeongelmista ja sukupolvi sukupolvelta kumuloituvasta syrjäytymisestä vitsikkään sijasta ahdistuneeseen sävyyn, on kyse katteettomasta gangsteriuhosta tai luuserikarikatyyrien piirtelemisestä.

Erityisen mielenkiintoista on, että kirjoittaessaan Julma-Henristä Onninen mainitsee vain aika siloittelemattoman (joskin ilmaisuvoimaisen) Al-Qaida Finland -debyytin ja yhden siihen liittyvän Piritorin-keikan. Julma-Henri on julkaissut paljon kaikenlaista, mutta hänen tärkein ja paras teoksensa, parin vuoden takainen Radio Jihad, ei ansaitse kolumnissa maininnan puolikastakaan. Se on valovuosia debyyttiä parempi teos, DJ Polarsoulin maksimalistisen tuotannon siivittämä apokalyptinen luokkasotamanaus, jolla ei todellakaan juututa kuvailemaan yksittäisten päihteiden väärinkäyttäjien psykofyysisiä traumatiloja. Itse asiassa tuon levyn kappale "Romantisoi rappioo" on suora sotahuuto sellaista vasemmistolaisuutta vastaan, joka demonstroituu lähinnä kaljanjuontina ja vallankumouksesta jauhamisena.

Sellaiset mestariteokset kuin "Punainen" ja "Se syö" taas ovat moderneja taistelulauluja, tämän ajan "Kansainvälisiä". "Kauppaan kauppaan" esittelee varsin konkreettisen skenaarion, jossa kertoja-perheenisä suorittaa myymälävarkauden siksi, että vauva huutaa, vauvalla ei ole ruokaa eikä isällä rahaa ostaa sitä.

Onkohan tämäkin Onnisen mielestä "sossugangsteriutta"? Varmaankin. Onhan kehysriihessä taas kerran laskettu, millaisella summalla köyhä tulee toimeen.

Tämän ajan isoissa poliittisissa taisteluissa yksi Rumban kolumni ei riitä edes alaviitteeksi, eikä tietysti tämäkään teksti. Onninen on kuitenkin lahjakas ja menestyvä nuori journalisti, joka tuskin tulee lähitulevaisuudessa kirjoittamaan mitenkään voittopuolisesti populaarimusiikista. On hyvä tietää, millä puolella hän luokkasodassa on.

Sillä puolella, jolla syrjäytymistä pidetään vitsinä tai fantasiana ja hyvinvointia ilmeisenä, jokaista suomalaista koskevana tosiasiana.