Vuosikausia hukassa olleen artistin voittoisa paluu on populaarimusiikin suosituimpia meemejä, eikä sen painoarvo ole ainakaan vähenemään päin näinä retroilun ja aikuismusiikin luvattuina aikoina. Pepe Willbergin tuoreen Pepe & Saimaa -levyn hurmioitunut vastaanotto selittyy varmasti pitkälti sillä, miten äärimmilleen kärjistetty versio meemistä tässä on. Willberghän ei ole sitten 70-luvun julkaissut mitään, jota kukaan pitäisi minään. Hän on ollut puolivirallinen luuseri ja pysyvä alisuoriutuja, ei todellakaan mikään David Bowie, jolta odotetaan aina uuden materiaalin ilmestyessä sitä paluuta kultakantaan. Pepeltä kukaan ei vielä hetki sitten odottanut mitään.
Kun tällainen hahmo sitten vastoin kaikkia odotuksia materialisoituu äkillisesti huomiomme keskipisteeseen, syntyy täydellinen tuhkimotarina. Sitä ei voinut ennustaa, siksi sillä on massiivinen uutisarvo. Se on medianäkökulmasta huomattavasti kiinnostavampaa kuin vaikka tieto siitä, että J. Karjalaisen uusi levy on hyvä.
Tässä tapauksessa yhtälössä on mukana vielä Saimaa, tuo Matti Mikkolan myyttinen projekti, jonka aikaansaannoksia muistelen itsekin odottaneeni kieli pitkällä joskus 2005-2006. (Mielenkiintoista kyllä, ainoa julkaistu musiikkiesitys oli Steen1:n ryyppäyssingle "Samaa uudestaan", jonka taustat Saimaa soitti.) Saimaan oli määrä olla suunnilleen maksimalistisinta suomalaista popmusiikkia koskaan, mutta vaikka paketti olisi tuolloin saatukin kasaan, ei se tietenkään olisi voinut vastata hypeä. Tällainen puun takaa ja mutkan kautta tapahtuva välillinen paluu palvelee varmasti Mikkolan Saimaa-tarkoitusperiä parhaalla mahdollisella tavalla.
Minähän olen maksimalismin ystävä. Hyvin toteutetussa pakahduttavassa äänivallissa on jotain sielua elähdyttävää. Sellainen saa yksinkertaisesti olon tuntumaan fyysisesti ja henkisesti hyvältä. Tästä voi kyllä päätellä senkin, että musiikillinen maksimalismi on tavallaan vähän halpakin temppu toimiessaan, sellainen orgasminappulan automaattilaukaisin. Näin siis ainakin omalla kohdallani. Mutta tempun saaminen toimimaan ei ole mikään läpihuutojuttu, siinä on kyse niin tekijän kuin kuulijankin puolelta monenlaisista vaikuttavista tekijöistä.
"Tällä kadulla" -singlen perusteella aavistelin, että Pepe & Saimaa voisi olla tähän kykenevä levy. Moni on luonnehtinut kappaletta springsteeniläiseksi, ja kyllähän sen hellittämättömässä musiikillisessa pauhussa ja elämää taaksepäin realistis-romanttisesti katsovassa tekstissä on paljon tuttua. Jos kyse olisi Springsteenistä, täytyisi kuvitella Born To Runin sovituksellisten keinojen ja Born In The U.S.A.:n lyyristen teemojen hybridi, ja osaan kyllä kuvitella sellaisen levyn: se saattaisi olla maailman paras levy.
Ihan tämän vision tasolle "Tällä kadulla" ei yllä, mutta jo varteenotettava yritys siihen suuntaan on molempienkin peukkujen nostamisen arvoinen asia.
Pepe & Saimaan ongelma kokonaisuutena on kuitenkin se, että kaikessa suuruudenhulluudessaankin se tuntuu sormiharjoitukselta. On helvetin hyviä muusikoita, helvetin hyviä sovituksia, monikerroksisia ja rakenteiltaan epätavallisia biisejä. Willberg laulaa täysin palkein, mutta osaa tarvittaessa säästelläkin volyymia. Kaikki palaset paikallaan siis, mutta jään kaipaamaan tämän levyn sydäntä.
Niin, melkein kaikki palaset paikallaan. Yhdellä osa-alueella ei erityisesti loisteta, nimittäin teksteissä. Kirjoitan tätä analyysia Spotify-kuuntelujen perusteella ilman krediittitietoja, mutta ymmärtääkseni ne ovat suomalaisen kevyen musiikin pitkän linjan työläisen Timo Kiiskisen käsialaa. Minulla ei ole erityisempiä mielikuvia hänen aiemmista tekemisistään, mutta ainakin Pepe & Saimaalla Kiiskisen lyriikka jää pitkälti arkiharmaalle, jopa banaalille tasolle. Ajoittaiset yritykset syvällisyyteen eivät tilannetta juuri kohenna, lähinnä päin vastoin.
"Tällä kadulla" -biisin ohella positiivinen sana on tosin sanottava "Leikitään"-avausraidan tekstistä. Siinä kaksivuotiaan mielijohteiden perässä turhautuneenakin kulkeva isoisä saattaa oppia jotain olennaista elämän satunnaisluonteesta ja suunnitelmien tekemisen absurdiudesta. Tällaisia muutamaan lauseeseen todella olennaisia asioita kiteyttäviä tekstejä olisi kaivattu lisää, sen sijaan saadaan lähinnä sanahelinää.
Toisaalta on helppo kuvitella asianosaisten miettineen, että se on ihan saatanan sama, mitä näiden eeposten päälle lauletaan. Willberginkin instrumentti on hänen äänensä, ei se, mitä hän tulee sillä kertoneeksi.
Levyllä on nyansseja, dynamiikkaa ja kumarruksen arvoisia musiikillisia oivalluksia kieltämättä paljon enemmän kuin tajusikaan ensi kuuntelulla. Tuolloin sen mielsi silkaksi tuuttaukseksi. Asianlaita ei ole lainkaan näin, mutta luulen ymmärtäväni, mistä perspektiiviharha syntyi: Pepe & Saimaa sisältää informaatiota toisaalta liikaa, toisaalta liian vähän. On vaikea löytää se kohta, josta saisi kiinni, jonka kautta voisi hivuttautua tämän levyn maailmaan.
Epätrendikkyydenkin uhalla väitän, että Kerkko Koskinen Kollektiivin esikoinen on edelleen tämän vuosikymmenen parasta suomalaista maksimalismia. Sillä virtaa punaviiniä tai sydänverta rutkasti enemmän kuin tällä jähmeän valkealla ja majesteettisella marmoripinnalla, jonka Mikkola on pedantisti veistänyt.
maanantai 12. toukokuuta 2014
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Tuomari Nurmio: syteen, saveen ja satumaahan
Tuomari Nurmio on sitten taas päättänyt levyttää uusia versioita vanhoista biiseistään. Tämä tuli vähän puun takaa: luulin ensin, että Dumari ja Spuget bailaa olisi livelevy tämän uusimman kokoonpanon tekemisistä. En tiedä, tarvitsisiko maailma sellaistakaan, mutta ainakaan se ei tarvitse uusia studioversioita vanhoista Dumari-biiseistä. Varsinkaan, kun tämä samainen Spuget-porukka levytti niitä jo viimevuotiselle nimikkolevylleen.
Tässä vaiheessa lienee syytä todeta peruslähtökohta: Nurmio on ainakin sormet ja varpaat käytettäessä varmasti tämän maan nerokkaimpia lauluntekijöitä koskaan. Hän on toiminut monensorttisten perinteiden ja avantgardististen virtausten risteyskohdissa yhtä hyvin 80-luvun alussa kuin vielä vaikkapa Kinaporin kalifaatti -levyllä vuonna 2005. Nurmio on ollut kameleontti ja visionääri ja tyyppi, joka on voinut vedota kansan syviin riveihin yhdellä levyllä vain sukeltaakseen sen pehmeän alavatsan poimuihin seuraavalla. Hänen tekemisensä eivät ole kuvattavissa helpoin päälausein.
Usein hän on silti syyllistynyt laiskaan ilmeisyyteenkin. Se on hänen taiteilijapersoonansa toinen puoli, kokonaisuutta ajatellen yhtä näkyvä kuin hänen neroutensakin. Tämä dikotomia on ollut havaittavissa ja Kohdusta hautaan -ajoista asti. Silloin halu tehdä jotain ennenkuulumatonta ja halu kosketella kaljabaarikansan herkäksi virittyneitä hermoja tiivistyivät usein samaan kappaleeseen, ennen kaikkea tietysti "Valo yössä" -ikivihreään.
Sittemmin Nurmio on sahannut kahden ääripään väliä: tuli koko suomirockin mullistaneita klassikkolevyjä (Maailmanpyörä palaa, Lasten mehuhetki), tuli mittatikku kädessä tehtyä huoltoasemien Suomen taustamusiikkia (Käytettyä rakkautta). Tuli huikeaa hallusinaatiomusiikkia (Hullu puutarhuri, Nurmion varmaankin paras levy) ja pian perään muodollisesti pätevää, mutta reunoiltaan irvistelevää käyttöviihdettä (Karaokekuningas).
2000-luvun alkuvuosina Tuomari oli todella hyvässä vedossa. Korkein oikeus -trion ainoa levy kiteytti hänen artistipersoonansa rujo saarnamies -puolen täydellisesti. Sitä seurasi tarkkaan vainuttu yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa ja viiden tähden arvoinen Kinaporin kalifaatti. Toisin kuin Hullun puutarhurin aikaan, kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita Nurmiosta, teki hän sitten kuinka outoa musiikkia tahansa.
Ja siitä se ongelma kai alkoikin kehkeytyä. Suomessa on vaikea menestyä marginaaliartistina, ellei ole Suomen virallinen marginaaliartisti. Ellei tee itsestään instituutiota. Mutta Nurmio oli jo instituutio. Kinaporin kalifaatin kaltaisen klassikon jälkeen itsetyytyväinen ja ihan helvetin tylsä Tangomanifesti-larppaus tylsine oheisdokumentteineen merkitsivät vain rapautumia sen rakennuksen ulkoseinissä. Melko hyvä Paratiisin puutarha herätti hetkellisiä toiveita, jotka tämä Spuget-projekti on taas tukahduttanut.
Tuomarin viimeisin inkarnaatio on siis mukamas-rosoista slangiviihdettä esittävä, mukamas-kaurismäkeläistä pelastusarmeija-soundia hyödyntävä harmiton hahmo. Ammattitaitoiset muusikot säestävät täsmällisen letkeästi fantasiatarinoita jostain kuvitteellisesta Maijasta, joka hakkaa sitä Kristuksen rumpua juoppojen vittuillessa taustalla.
No, Dumari ja Spuget on myynyt kultaa, se on siis Nurmion menestyneinen levy sitten Karaokekuninkaan, ja suoraan sanottuna luokattoman huono Dumari ja Spuget bailaa menestynee sekin paljon paremmin kuin Tuomarin aiemmat turhanaikaiset itsensäkierrätykset. Toivottavasti Nurmio saa näistä levyistä pientä kompensaatiota jostain Hullusta puutarhurista, jota pitäisi juhlia suuressa maailmassakin kuolemattomana klassikkona, mutta jota ei edes Suomessa ole hankkinut juuri kukaan.
Monien muiden saavutustensa ohella Tuomari on aikanaan kirjoittanut myös parhaan suomalaisen iskelmätähden myyttiä purkavan kappaleen "Siihen loppui satumaa". Sellaisen tekstin on voinut tehdä vain tyyppi, joka tuntee iskelmämaailmansa läpikotaisin ja tietää, miten vaikeaa siinä maailmassa on selvitä. Sivustahuutelijan osaksi jää nihkeillä helpoista ratkaisuista ja toivoa parempaa.
Tässä vaiheessa lienee syytä todeta peruslähtökohta: Nurmio on ainakin sormet ja varpaat käytettäessä varmasti tämän maan nerokkaimpia lauluntekijöitä koskaan. Hän on toiminut monensorttisten perinteiden ja avantgardististen virtausten risteyskohdissa yhtä hyvin 80-luvun alussa kuin vielä vaikkapa Kinaporin kalifaatti -levyllä vuonna 2005. Nurmio on ollut kameleontti ja visionääri ja tyyppi, joka on voinut vedota kansan syviin riveihin yhdellä levyllä vain sukeltaakseen sen pehmeän alavatsan poimuihin seuraavalla. Hänen tekemisensä eivät ole kuvattavissa helpoin päälausein.
Usein hän on silti syyllistynyt laiskaan ilmeisyyteenkin. Se on hänen taiteilijapersoonansa toinen puoli, kokonaisuutta ajatellen yhtä näkyvä kuin hänen neroutensakin. Tämä dikotomia on ollut havaittavissa ja Kohdusta hautaan -ajoista asti. Silloin halu tehdä jotain ennenkuulumatonta ja halu kosketella kaljabaarikansan herkäksi virittyneitä hermoja tiivistyivät usein samaan kappaleeseen, ennen kaikkea tietysti "Valo yössä" -ikivihreään.
Sittemmin Nurmio on sahannut kahden ääripään väliä: tuli koko suomirockin mullistaneita klassikkolevyjä (Maailmanpyörä palaa, Lasten mehuhetki), tuli mittatikku kädessä tehtyä huoltoasemien Suomen taustamusiikkia (Käytettyä rakkautta). Tuli huikeaa hallusinaatiomusiikkia (Hullu puutarhuri, Nurmion varmaankin paras levy) ja pian perään muodollisesti pätevää, mutta reunoiltaan irvistelevää käyttöviihdettä (Karaokekuningas).
2000-luvun alkuvuosina Tuomari oli todella hyvässä vedossa. Korkein oikeus -trion ainoa levy kiteytti hänen artistipersoonansa rujo saarnamies -puolen täydellisesti. Sitä seurasi tarkkaan vainuttu yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa ja viiden tähden arvoinen Kinaporin kalifaatti. Toisin kuin Hullun puutarhurin aikaan, kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita Nurmiosta, teki hän sitten kuinka outoa musiikkia tahansa.
Ja siitä se ongelma kai alkoikin kehkeytyä. Suomessa on vaikea menestyä marginaaliartistina, ellei ole Suomen virallinen marginaaliartisti. Ellei tee itsestään instituutiota. Mutta Nurmio oli jo instituutio. Kinaporin kalifaatin kaltaisen klassikon jälkeen itsetyytyväinen ja ihan helvetin tylsä Tangomanifesti-larppaus tylsine oheisdokumentteineen merkitsivät vain rapautumia sen rakennuksen ulkoseinissä. Melko hyvä Paratiisin puutarha herätti hetkellisiä toiveita, jotka tämä Spuget-projekti on taas tukahduttanut.
Tuomarin viimeisin inkarnaatio on siis mukamas-rosoista slangiviihdettä esittävä, mukamas-kaurismäkeläistä pelastusarmeija-soundia hyödyntävä harmiton hahmo. Ammattitaitoiset muusikot säestävät täsmällisen letkeästi fantasiatarinoita jostain kuvitteellisesta Maijasta, joka hakkaa sitä Kristuksen rumpua juoppojen vittuillessa taustalla.
No, Dumari ja Spuget on myynyt kultaa, se on siis Nurmion menestyneinen levy sitten Karaokekuninkaan, ja suoraan sanottuna luokattoman huono Dumari ja Spuget bailaa menestynee sekin paljon paremmin kuin Tuomarin aiemmat turhanaikaiset itsensäkierrätykset. Toivottavasti Nurmio saa näistä levyistä pientä kompensaatiota jostain Hullusta puutarhurista, jota pitäisi juhlia suuressa maailmassakin kuolemattomana klassikkona, mutta jota ei edes Suomessa ole hankkinut juuri kukaan.
Monien muiden saavutustensa ohella Tuomari on aikanaan kirjoittanut myös parhaan suomalaisen iskelmätähden myyttiä purkavan kappaleen "Siihen loppui satumaa". Sellaisen tekstin on voinut tehdä vain tyyppi, joka tuntee iskelmämaailmansa läpikotaisin ja tietää, miten vaikeaa siinä maailmassa on selvitä. Sivustahuutelijan osaksi jää nihkeillä helpoista ratkaisuista ja toivoa parempaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)