Tuomari Nurmio on sitten taas päättänyt levyttää uusia versioita vanhoista biiseistään. Tämä tuli vähän puun takaa: luulin ensin, että Dumari ja Spuget bailaa olisi livelevy tämän uusimman kokoonpanon tekemisistä. En tiedä, tarvitsisiko maailma sellaistakaan, mutta ainakaan se ei tarvitse uusia studioversioita vanhoista Dumari-biiseistä. Varsinkaan, kun tämä samainen Spuget-porukka levytti niitä jo viimevuotiselle nimikkolevylleen.
Tässä vaiheessa lienee syytä todeta peruslähtökohta: Nurmio on ainakin sormet ja varpaat käytettäessä varmasti tämän maan nerokkaimpia lauluntekijöitä koskaan. Hän on toiminut monensorttisten perinteiden ja avantgardististen virtausten risteyskohdissa yhtä hyvin 80-luvun alussa kuin vielä vaikkapa Kinaporin kalifaatti -levyllä vuonna 2005. Nurmio on ollut kameleontti ja visionääri ja tyyppi, joka on voinut vedota kansan syviin riveihin yhdellä levyllä vain sukeltaakseen sen pehmeän alavatsan poimuihin seuraavalla. Hänen tekemisensä eivät ole kuvattavissa helpoin päälausein.
Usein hän on silti syyllistynyt laiskaan ilmeisyyteenkin. Se on hänen taiteilijapersoonansa toinen puoli, kokonaisuutta ajatellen yhtä näkyvä kuin hänen neroutensakin. Tämä dikotomia on ollut havaittavissa ja Kohdusta hautaan -ajoista asti. Silloin halu tehdä jotain ennenkuulumatonta ja halu kosketella kaljabaarikansan herkäksi virittyneitä hermoja tiivistyivät usein samaan kappaleeseen, ennen kaikkea tietysti "Valo yössä" -ikivihreään.
Sittemmin Nurmio on sahannut kahden ääripään väliä: tuli koko suomirockin mullistaneita klassikkolevyjä (Maailmanpyörä palaa, Lasten mehuhetki), tuli mittatikku kädessä tehtyä huoltoasemien Suomen taustamusiikkia (Käytettyä rakkautta). Tuli huikeaa hallusinaatiomusiikkia (Hullu puutarhuri, Nurmion varmaankin paras levy) ja pian perään muodollisesti pätevää, mutta reunoiltaan irvistelevää käyttöviihdettä (Karaokekuningas).
2000-luvun alkuvuosina Tuomari oli todella hyvässä vedossa. Korkein oikeus -trion ainoa levy kiteytti hänen artistipersoonansa rujo saarnamies -puolen täydellisesti. Sitä seurasi tarkkaan vainuttu yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa ja viiden tähden arvoinen Kinaporin kalifaatti. Toisin kuin Hullun puutarhurin aikaan, kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita Nurmiosta, teki hän sitten kuinka outoa musiikkia tahansa.
Ja siitä se ongelma kai alkoikin kehkeytyä. Suomessa on vaikea menestyä marginaaliartistina, ellei ole Suomen virallinen marginaaliartisti. Ellei tee itsestään instituutiota. Mutta Nurmio oli jo instituutio. Kinaporin kalifaatin kaltaisen klassikon jälkeen itsetyytyväinen ja ihan helvetin tylsä Tangomanifesti-larppaus tylsine oheisdokumentteineen merkitsivät vain rapautumia sen rakennuksen ulkoseinissä. Melko hyvä Paratiisin puutarha herätti hetkellisiä toiveita, jotka tämä Spuget-projekti on taas tukahduttanut.
Tuomarin viimeisin inkarnaatio on siis mukamas-rosoista slangiviihdettä esittävä, mukamas-kaurismäkeläistä pelastusarmeija-soundia hyödyntävä harmiton hahmo. Ammattitaitoiset muusikot säestävät täsmällisen letkeästi fantasiatarinoita jostain kuvitteellisesta Maijasta, joka hakkaa sitä Kristuksen rumpua juoppojen vittuillessa taustalla.
No, Dumari ja Spuget on myynyt kultaa, se on siis Nurmion menestyneinen levy sitten Karaokekuninkaan, ja suoraan sanottuna luokattoman huono Dumari ja Spuget bailaa menestynee sekin paljon paremmin kuin Tuomarin aiemmat turhanaikaiset itsensäkierrätykset. Toivottavasti Nurmio saa näistä levyistä pientä kompensaatiota jostain Hullusta puutarhurista, jota pitäisi juhlia suuressa maailmassakin kuolemattomana klassikkona, mutta jota ei edes Suomessa ole hankkinut juuri kukaan.
Monien muiden saavutustensa ohella Tuomari on aikanaan kirjoittanut myös parhaan suomalaisen iskelmätähden myyttiä purkavan kappaleen "Siihen loppui satumaa". Sellaisen tekstin on voinut tehdä vain tyyppi, joka tuntee iskelmämaailmansa läpikotaisin ja tietää, miten vaikeaa siinä maailmassa on selvitä. Sivustahuutelijan osaksi jää nihkeillä helpoista ratkaisuista ja toivoa parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti