Vuosikausia hukassa olleen artistin voittoisa paluu on populaarimusiikin suosituimpia meemejä, eikä sen painoarvo ole ainakaan vähenemään päin näinä retroilun ja aikuismusiikin luvattuina aikoina. Pepe Willbergin tuoreen Pepe & Saimaa -levyn hurmioitunut vastaanotto selittyy varmasti pitkälti sillä, miten äärimmilleen kärjistetty versio meemistä tässä on. Willberghän ei ole sitten 70-luvun julkaissut mitään, jota kukaan pitäisi minään. Hän on ollut puolivirallinen luuseri ja pysyvä alisuoriutuja, ei todellakaan mikään David Bowie, jolta odotetaan aina uuden materiaalin ilmestyessä sitä paluuta kultakantaan. Pepeltä kukaan ei vielä hetki sitten odottanut mitään.
Kun tällainen hahmo sitten vastoin kaikkia odotuksia materialisoituu äkillisesti huomiomme keskipisteeseen, syntyy täydellinen tuhkimotarina. Sitä ei voinut ennustaa, siksi sillä on massiivinen uutisarvo. Se on medianäkökulmasta huomattavasti kiinnostavampaa kuin vaikka tieto siitä, että J. Karjalaisen uusi levy on hyvä.
Tässä tapauksessa yhtälössä on mukana vielä Saimaa, tuo Matti Mikkolan myyttinen projekti, jonka aikaansaannoksia muistelen itsekin odottaneeni kieli pitkällä joskus 2005-2006. (Mielenkiintoista kyllä, ainoa julkaistu musiikkiesitys oli Steen1:n ryyppäyssingle "Samaa uudestaan", jonka taustat Saimaa soitti.) Saimaan oli määrä olla suunnilleen maksimalistisinta suomalaista popmusiikkia koskaan, mutta vaikka paketti olisi tuolloin saatukin kasaan, ei se tietenkään olisi voinut vastata hypeä. Tällainen puun takaa ja mutkan kautta tapahtuva välillinen paluu palvelee varmasti Mikkolan Saimaa-tarkoitusperiä parhaalla mahdollisella tavalla.
Minähän olen maksimalismin ystävä. Hyvin toteutetussa pakahduttavassa äänivallissa on jotain sielua elähdyttävää. Sellainen saa yksinkertaisesti olon tuntumaan fyysisesti ja henkisesti hyvältä. Tästä voi kyllä päätellä senkin, että musiikillinen maksimalismi on tavallaan vähän halpakin temppu toimiessaan, sellainen orgasminappulan automaattilaukaisin. Näin siis ainakin omalla kohdallani. Mutta tempun saaminen toimimaan ei ole mikään läpihuutojuttu, siinä on kyse niin tekijän kuin kuulijankin puolelta monenlaisista vaikuttavista tekijöistä.
"Tällä kadulla" -singlen perusteella aavistelin, että Pepe & Saimaa voisi olla tähän kykenevä levy. Moni on luonnehtinut kappaletta springsteeniläiseksi, ja kyllähän sen hellittämättömässä musiikillisessa pauhussa ja elämää taaksepäin realistis-romanttisesti katsovassa tekstissä on paljon tuttua. Jos kyse olisi Springsteenistä, täytyisi kuvitella Born To Runin sovituksellisten keinojen ja Born In The U.S.A.:n lyyristen teemojen hybridi, ja osaan kyllä kuvitella sellaisen levyn: se saattaisi olla maailman paras levy.
Ihan tämän vision tasolle "Tällä kadulla" ei yllä, mutta jo varteenotettava yritys siihen suuntaan on molempienkin peukkujen nostamisen arvoinen asia.
Pepe & Saimaan ongelma kokonaisuutena on kuitenkin se, että kaikessa suuruudenhulluudessaankin se tuntuu sormiharjoitukselta. On helvetin hyviä muusikoita, helvetin hyviä sovituksia, monikerroksisia ja rakenteiltaan epätavallisia biisejä. Willberg laulaa täysin palkein, mutta osaa tarvittaessa säästelläkin volyymia. Kaikki palaset paikallaan siis, mutta jään kaipaamaan tämän levyn sydäntä.
Niin, melkein kaikki palaset paikallaan. Yhdellä osa-alueella ei erityisesti loisteta, nimittäin teksteissä. Kirjoitan tätä analyysia Spotify-kuuntelujen perusteella ilman krediittitietoja, mutta ymmärtääkseni ne ovat suomalaisen kevyen musiikin pitkän linjan työläisen Timo Kiiskisen käsialaa. Minulla ei ole erityisempiä mielikuvia hänen aiemmista tekemisistään, mutta ainakin Pepe & Saimaalla Kiiskisen lyriikka jää pitkälti arkiharmaalle, jopa banaalille tasolle. Ajoittaiset yritykset syvällisyyteen eivät tilannetta juuri kohenna, lähinnä päin vastoin.
"Tällä kadulla" -biisin ohella positiivinen sana on tosin sanottava "Leikitään"-avausraidan tekstistä. Siinä kaksivuotiaan mielijohteiden perässä turhautuneenakin kulkeva isoisä saattaa oppia jotain olennaista elämän satunnaisluonteesta ja suunnitelmien tekemisen absurdiudesta. Tällaisia muutamaan lauseeseen todella olennaisia asioita kiteyttäviä tekstejä olisi kaivattu lisää, sen sijaan saadaan lähinnä sanahelinää.
Toisaalta on helppo kuvitella asianosaisten miettineen, että se on ihan saatanan sama, mitä näiden eeposten päälle lauletaan. Willberginkin instrumentti on hänen äänensä, ei se, mitä hän tulee sillä kertoneeksi.
Levyllä on nyansseja, dynamiikkaa ja kumarruksen arvoisia musiikillisia oivalluksia kieltämättä paljon enemmän kuin tajusikaan ensi kuuntelulla. Tuolloin sen mielsi silkaksi tuuttaukseksi. Asianlaita ei ole lainkaan näin, mutta luulen ymmärtäväni, mistä perspektiiviharha syntyi: Pepe & Saimaa sisältää informaatiota toisaalta liikaa, toisaalta liian vähän. On vaikea löytää se kohta, josta saisi kiinni, jonka kautta voisi hivuttautua tämän levyn maailmaan.
Epätrendikkyydenkin uhalla väitän, että Kerkko Koskinen Kollektiivin esikoinen on edelleen tämän vuosikymmenen parasta suomalaista maksimalismia. Sillä virtaa punaviiniä tai sydänverta rutkasti enemmän kuin tällä jähmeän valkealla ja majesteettisella marmoripinnalla, jonka Mikkola on pedantisti veistänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti