Tunnen suurta rakkautta sellaisia lauluja kohtaan, jotka ovat samaan aikaan pieniä ja suuria. Viitasen Piian uudella Uni onnesta -levyllä on ainakin yksi sellainen: "Tuntemattomalle Ainolle", joka ilmeisesti perustuu laulajan papan sodanaikaiseen kirjeeseen. Rintamamiehet kärsivät aika ymmärrettävästi kroonisesta läheisyyden puutteesta, ja syntyi puoliorganisoitua kirjekaveritoimintaa, jonka puitteissa he saattoivat purkaa tuntemuksiaan naispuoliselle vastaanottajalle, jota he eivät tunteneet eivätkä useimmissa tapauksissa tulleet tuntemaankaan. Mikä lie sotabyrokratian sattumanvarainen oikku määrännyt, kenen postilaatikkoon mikäkin kirje päätyi. Ehkä niissä oloissa oli terveellisintä kirjoittaa kirjeitä abstraktille naiselle, jonka osaksi sitten tuli edustaa kaikkea sitä, mikä ei ollut sotaa, tappamista, korsuelämää.
Kappaleen kertoja puhuu tappamisen ja kuolemisen kaltaisista mahdollisimman rankoista asioista, teitittelee ajanmukaisen kohteliaasti vastaanottajaa ja rohkenee toivoa tästä läheistä kirjeystävää. Elämä, kuolema ja hienovarainen deittailu yhdistyvät sydämen särkeväksi kokonaisuudeksi. Sodan jalkoihin jääneet ihmiset olivat enimmäkseen käsittämättömän nuoria, sellaisia joiden olisi pitänyt olla flirttailemassa kyläkeinulla, ei tappamassa ja tulemassa tapetuiksi.
Maailman vaikeimpia aiheita lauluntekijälle, enkä muista montaa Viitasen Piian laulua parempaa kuvausta siitä kuulleeni.
Uni onnesta on kyllä muutenkin todella hyvä levy. Jos ja kun Suomeen kaivataan trendeistä irrallaan olevia, mutta kiistattoman lahjakkaita lauluntekijöitä, niin tässä meillä on sellainen. Viitasen Piia ei sorru suuriin eleisiin, mutta ei myöskään yksioikoisuuteen. Hidastempoiset ja yltiövakavat kappaleet sopivat alistuneeseen, syysiltaiseen ikkunasta tuijotteluun aika täydellisesti. Parasta on, että tämä on täysin aikuista musiikkia. Teiniangstissa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta aikuisen ihmisen kannattaa laulaa aikuisen suruista ja ahdistuksesta, ja juuri siinä Viitasen Piia onnistuu.
"Nuku, oi nuku" on levyn toinen kohokohta: lakoninen, realistinen ja vereslihainen erolaulu, joka rinnastaa häikäilemättä kuoleman eroon, rakkauden kuolemaan. Tästähän kaikissa mustasukkaisuuden kirvoittamissa murhaballadeissakin on kysymys. Miksi Nick Caven villiruusubiisin kertoja halusi tappaa rakastettunsa? Koska rakkaus oli täydellistä vain sen hetken, kun ei tarvinnut pelätä rakastetun karkaamista jonkun toisen syliin.
Viitasen Piian laulut eivät sijoitu tuollaiseen southern gothic -maailmaan, vaan kuvittelen ne osaksi tätä tavallista elinympäristöämme, kaupunkikämppiä, baareja, katuja kivitalojen lomassa. Silti niissä on aina toinenkin taso, semmoinen jota voisi kuvailla myyttistä lähestyväksi. Ne tuntuvat lauluilta, jotka on kirjoitettu poikkeustilassa. Ajattele lauluntekijä: se istuu kahvilassa ja näyttää katsoman välinpitämättömästi ikkunasta ulos, mutta ehkä sen sisällä vimmainen tuuli puhaltaa kaiken entisen sekavaan järjestykseen, ehkä ikkunasta nähdyt ohikulkijat riisuutuvat sen tuulen voimasta luurangoiksi, paljaiksi ja irvisteleviksi. Tykkituli jylisee korsun ulkopuolella, rakkaus kuolee banaalissa kahvilaympäristössä. Ollaan laulunteon verenkarvaisella ydinalueella.
Nuku, oi nuku -video:
https://www.youtube.com/watch?v=Ruy-PLLSMCg
perjantai 3. lokakuuta 2014
torstai 2. lokakuuta 2014
Jukka Nousiainen: Roskalavojen rokkitähti ja hänen peniksensä
En ole koskaan kuullut nuottiakaan levymusiikkia Räjäyttäjiltä, mutta Jukka Nousiaisen soolojulkaisu Huonoa seuraa on ollut eniten viime viikkoina soittamiani äänitteitä.
Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.
Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".
Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.
Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.
Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.
Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.
Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.
Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".
Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.
Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.
Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.
Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)