Tämä sarja taitaa noudattaa jonkinlaista väljää henkistä aikajärjestystä, mikä ei tarkoita, ettenkö aikoisi käsitellä myös aika vanhojakin biisejä. Toistaiseksi pysytään kuitenkin aika-akselilla 2007-2008. Joskus vuoden 2007 syksyllä, kun istuin jatkuvasti Ison-Roban Stage-baarissa, kuulin ystäväni Jarin dj-setissä niin tarttuvan ja kerrasta mieleen painuneen elektrorock-biisin, että piti mennä heti kysymään, mitä tämä tämmöinen nyt on. Se oli jokin Pariisin Kevät, joka ei ollut virallisesti julkaissut vielä mitään ja jonka musiikkia Jari oli löytänyt MySpacesta, sieltähän musiikkia silloin löydettiin.
No, ei mennyt kauaa ennen kuin musamediakin jo uutisoi, että Major Label -yhtyeen Arto Tuunela oli perustanut tällaisen pop-sivuprojektin ja julkaisisi piakkoin ihan albuminkin. (Nykyään tuntuu hyvin absurdilta hauskalla tavalla, että Pariisin Kevät miellettiin Major Labelin sivuprojektiksi.)
Ostin Meteoriitti-debyytin aika lailla ilmestymis... no, en varmaan päivänä, mutta ehkä -viikkona tai ainakin -keväänä. Se on loistava levy, oli silloin ja on edelleen, ja kaikki loppu on sikäli historiaa, että reilun 10 vuoden aikana olomuotoaan ja tyyliään hienovaraisesti muuttanut PK on pysynyt koko ajan itselleni selkeänä fanituskohteena. Pidän täydellisestä popista, ja mainitsemanani ajanjaksona sitä on Suomessa tehnyt kaikkein eniten Pariisin Kevät. Hittilista alkaa olla naurettavan pitkä, ja veikkaanpa, että tässä sarjassa tullaan käsittelemään vielä useaakin PK-biisiä.
Mutta nyt siis käsiteltävänä se ensimmäinen iskusävelmä. Ja kun Tuu rokkaa mun tanssilattiaa nyt soi sterkoissa, niin hurmaavalla tavalla siinä kuuluu juuri se ensimmäisyys. Se ei muistuta edes mitään muuta debyyttialbumin kappaletta. Se on selvä harjoitustyö, mutta kuinka moni harjoitustyö on näin täydellinen? Jää vaikutelma, että tätä tehdessään Arto Tuunelalla on ollut aivan erilainen käsitys Pariisin Keväästä kuin se, mikä realisoitunutta ilmenemismuotoa lopulta ohjasi. Ja on selvää, että Tuunela oli oikeassa. Tuntemamme Pariisin Kevät on ikuisesti varioituva ja olennaisilta osiltaan samana pysyvä melodisen euforian ja kutkuttavalla tavalla abstraktia ja konkreettista romantiikkaa yhdistelevän täydellisen popmusiikin ehtymätön lähde. Sillä linjalla ei ole tarvinnut katsella perävaloja.
Sen sijaan Tuu rokkaa mun tanssilattiaa on MySpace -aikakauden yhden nettihitin ihmeen se täydellinen hitti ja ihme. Tottakai se on Tuunelan tekemä biisi, vaikka se onkin kirjaimellisempi ja kirjaimellisemmille tanssilattioille sijoittuva lauantaidiskokulttuurin ilmentymä. Sen positio - syrjään vetäytymisen ja euforiaan sulautumisen ikuinen ristiriita - tuntuu itse koetulta ja ainakin minun kaltaiselleni ihmiselle yleispätevältä.
Kuinka monta kertaa sitä on ihan aikuisenakin saanut "vaiheilla" ja miettiä sitä tanssilattialle menemisen ja sieltä pois jäämisen välistä ikuista taistelua. Eikä Tuunelan sanoma ole, että kaikki ratkeaa, kun uskaltaa mennä sinne. Tuunelan sanoma tuntuisi olevan, että neurootikoilla, sosiaalisesti estyneilläkin on oikeus tanssilattiaan, uskalsi sinne lopulta tai ei.
Näin selittyy mutkan kautta myös debyyttijulkaisun yhteys myöhempään tuotantoon, koska jollain tasolla siinäkin on aina ollut kysymys juuri tästä.
Tuu rokkaa mun tanssilattiaa Youtubessa
keskiviikko 13. maaliskuuta 2019
lauantai 2. maaliskuuta 2019
Jontti & Shaka: Kesän saldo (Sivukujien suomalainen klassikko 2)
Jatketaan viime vuosikymmenen loppupuolen tunnelmissa. Ne eivät nähtävästi olleet kovin positiivisia. Onkin totta, että kesä 2007 oli itsellenikin sellainen kesä, jonka soundtrackiksi Jontin & Shakan Rata-äänite sopi oikein hyvin. Toisaalta levy toimi myös terveenä suhteellistajana: kyllä monella ihmisellä meni vielä huonommin kuin minulla.
Klassinen teema-albumi on itse asiassa osoittautunut vuosien mittaan loppupuoleltaan vähän repsottavaksi; jää vaikutelma, että varsinainen konsepti loppui kesken (tai oikeastaan levyä vain haluttiin, kai ajan tavan mukaan, venyttää liian pitkäksi), mutta ensimmäiset seitsemän biisiä ja vajaat puoli tuntia muodostaisivat irrallaan kuunneltuna jokseenkin virheettömän tämän alan klassikon. Siten editoitu Rata-äänite kantaisi koko draamankaaren sekavasta uhosta morkkisfiilisten kautta lopulliseen tuhoon, vieläpä yhden hirveän hellekesän toimiessa koko toiminnan osuvana taustamiljöönä. Ja siten editoitu Rata-äänite päättyisi Kesän saldoon, joka toimisi hyytävänä nolla- ja lopetuspisteenä koko toiminnalle. Todellisuudessa julkaistu Rata-äänite jatkuu sen jälkeen vielä yhdeksän raidan verran, ja niistä useimmat ovat eräänlaisia, ehkä sinänsä terveellisiä loppukevennyksiä.
Kesän saldon hidas, samaan aikaan uhkaava ja koomainen meininki sisältää kaikuja ysärin g-funkin synkemmästä laidasta, mutta tuntuu myös ennakoivan mielenkiintoisesti nykyisiä nihilistisiä, jopa itsetuhoisia räppihommia. Kertosäkeen käsitelty laulu aiheuttaa jopa Eevil Stöö -mielleyhtymiä. Painostava "nyt on huonosti, mutta vielä paskempaa on tulossa" -fiilis leimaa koko biisiä niin tunnelman kuin tekstin puolesta. "Mut kesän saldos mua eniten masentaa, et seuraavast voi odottaa vaan vitusti pahempaa" lienee se kolkko laini, johon kappale tiivistyy. Tai sitten se kohta, jossa kaveria viedään ambulanssilla toisen muistotilaisuudesta ja kertoja toteaa, ettei "tää näin nopeet voi tapahtuu uudestaan". Tai sitten vain yksinkertainen lause: "Tää posse flippaa helteistä."
Niin, nämä siis koskien kappaleen alkupuolta. Pitkänpuoleisen biisin puolenvälin jälkeen fokus siirtyy yhtäkkiä väliosa-samplen kautta Lähi-idän kriisiin (mikähän sen ikuisen kriisin maine tuolloin edes oli menossa?) ja yleisiin synkkiin maailmanpoliittisiin lausuntoihin. Äkkiseltään asennonvaihdos tuntuu epätodennäköiseltä, mutta kyllähän kyse on lopulta aika klassisesta yksityisen maailmanlopun tunnelman laajentamisesta yleiseen. Ja myös projisoimisesta: jos yksityiselämässä näkyisi apokalypsin sijaan auringonpaistetta, olisi maailman vääryyksiinkin helpompi suhtautua.
Jos Rata-äänite päättyisi tähän, jäisi aihevalikoiman orastava laventaminen roikkumaan ilmaan, mutta tavalla, joka oikeastaan kiehtoisi minua. Loppupuoli jatkaa tästä, vaikka palaa lopulta yksityiseenkin (ja itse asiassa jatkaa Kesän saldon jälkeen suoraan aika harmittomalla, joskin tehokkaalla Talos on hulluja -bängerillä).
Niin tai näin, Kesän saldo on edelleen vaikuttava dokumentti yhdestä rajallisesta periodista joidenkin ihmisten elämässä.
Spotifyssa
Youtubessa
Klassinen teema-albumi on itse asiassa osoittautunut vuosien mittaan loppupuoleltaan vähän repsottavaksi; jää vaikutelma, että varsinainen konsepti loppui kesken (tai oikeastaan levyä vain haluttiin, kai ajan tavan mukaan, venyttää liian pitkäksi), mutta ensimmäiset seitsemän biisiä ja vajaat puoli tuntia muodostaisivat irrallaan kuunneltuna jokseenkin virheettömän tämän alan klassikon. Siten editoitu Rata-äänite kantaisi koko draamankaaren sekavasta uhosta morkkisfiilisten kautta lopulliseen tuhoon, vieläpä yhden hirveän hellekesän toimiessa koko toiminnan osuvana taustamiljöönä. Ja siten editoitu Rata-äänite päättyisi Kesän saldoon, joka toimisi hyytävänä nolla- ja lopetuspisteenä koko toiminnalle. Todellisuudessa julkaistu Rata-äänite jatkuu sen jälkeen vielä yhdeksän raidan verran, ja niistä useimmat ovat eräänlaisia, ehkä sinänsä terveellisiä loppukevennyksiä.
Kesän saldon hidas, samaan aikaan uhkaava ja koomainen meininki sisältää kaikuja ysärin g-funkin synkemmästä laidasta, mutta tuntuu myös ennakoivan mielenkiintoisesti nykyisiä nihilistisiä, jopa itsetuhoisia räppihommia. Kertosäkeen käsitelty laulu aiheuttaa jopa Eevil Stöö -mielleyhtymiä. Painostava "nyt on huonosti, mutta vielä paskempaa on tulossa" -fiilis leimaa koko biisiä niin tunnelman kuin tekstin puolesta. "Mut kesän saldos mua eniten masentaa, et seuraavast voi odottaa vaan vitusti pahempaa" lienee se kolkko laini, johon kappale tiivistyy. Tai sitten se kohta, jossa kaveria viedään ambulanssilla toisen muistotilaisuudesta ja kertoja toteaa, ettei "tää näin nopeet voi tapahtuu uudestaan". Tai sitten vain yksinkertainen lause: "Tää posse flippaa helteistä."
Niin, nämä siis koskien kappaleen alkupuolta. Pitkänpuoleisen biisin puolenvälin jälkeen fokus siirtyy yhtäkkiä väliosa-samplen kautta Lähi-idän kriisiin (mikähän sen ikuisen kriisin maine tuolloin edes oli menossa?) ja yleisiin synkkiin maailmanpoliittisiin lausuntoihin. Äkkiseltään asennonvaihdos tuntuu epätodennäköiseltä, mutta kyllähän kyse on lopulta aika klassisesta yksityisen maailmanlopun tunnelman laajentamisesta yleiseen. Ja myös projisoimisesta: jos yksityiselämässä näkyisi apokalypsin sijaan auringonpaistetta, olisi maailman vääryyksiinkin helpompi suhtautua.
Jos Rata-äänite päättyisi tähän, jäisi aihevalikoiman orastava laventaminen roikkumaan ilmaan, mutta tavalla, joka oikeastaan kiehtoisi minua. Loppupuoli jatkaa tästä, vaikka palaa lopulta yksityiseenkin (ja itse asiassa jatkaa Kesän saldon jälkeen suoraan aika harmittomalla, joskin tehokkaalla Talos on hulluja -bängerillä).
Niin tai näin, Kesän saldo on edelleen vaikuttava dokumentti yhdestä rajallisesta periodista joidenkin ihmisten elämässä.
Spotifyssa
Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)