Lyytin Toiveet ja helyt saa vuoden 2021 Salamaisema-palkinnon

 Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2021 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa laulaja-lauluntekijä Lyyti kakkoslevystään Toiveet ja helyt. 

Salamaisema-palkinnon myöntää allekirjoittanut, tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 asti myönnetyn palkinnon ovat tätä ennen saaneet seuraavat albumit:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 1 

2015: Janne Westerlund: Marshland

2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

2017 (jaettiin neljän albumin kesken): Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Lau Nau: Poseidon

2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää

2019: Chisu: Momentum 123

2020: Musta valo: Tuleville sukupolville

Salamaisema-palkinnon yksinkertainen tarkoitus on nostaa esiin sellainen levy, josta olen kuluneen vuoden aikana saanut kaikkein eniten ja jonka katson rikastuttaneen suomalaista pop-elämää kaikkein eniten. Valinta on aina vaikea ja tänäkin vuonna esimerkiksi Celenkan hulppea kansanmusiikkitrippi Villoi varsa, Litku Klemetin ihastuttava karanteenidiskoteos Kukkia muovipussissa ja Arpan valtavirran suomipoppia itsevarmasti uudistava Kinovalon alla olivat hyvin lähellä palkintoa.

Mutta kun valita pitää niin katson vuoden 2021 levyistä tärkeimmäksi ja ilahduttavimmaksi Lyytin eli Lydia Lehtolan toisen albumin. 

Lyyti ei ole vain poplaulaja: hän on vaikuttanut lavarunouspiireissä ja itse törmäsin Lydia Lehtolan nimeen ensimmäisen kerran, kun luin hänen loistavan esseensä runotytön käsitteestä Nuoren voiman netistä pian sen julkaisun jälkeen, kolmisen vuotta sitten. En itse asiassa heti oivaltanut yhdistää asioita toisiinsa kun sitten viime vuonna kiinnostuin Lyyti-nimellä julkaistusta musiikista Olen matkalla kaatamaan patsaita -singlen myötä. Meitä ei ole kutsuttu -debyyttialbumi tuntui kokonaisuudessaan ehdottoman kiinnostavalta, vaikka vähän epätasaiselta, ja vähitellen artististakin alkoi median välityksellä kantautua minulle lisätietoja. Toiveet ja helyt olikin sitten kuluneen vuoden eniten odottamiani julkaisuja eikä todellakaan pettänyt.

Liekö sitten kosminen sattuma, että samanaikaisesti kuin popitin levyä luin ensimmäistä kertaa elämässäni L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan (ja kirjoitin kokemuksesta blogin). Joka tapauksessa huomasin peilaavani Lyytin lauluja Montgomeryn tekstiä vasten ja miettiväni paljon kaikkia niitä ärsyttäviä ristiriitaisuuksia ja ennakkokäsityksiä, jotka kulkevat aina mukana, kun nuori naisoletettu pyrkii toteuttamaan itseään luovalla kentällä, oli taiteenlaji sitten mikä tahansa. 

Montgomeryn Emiliahan ei ole ainakaan pelkästään herkkä, pörröinen "runotyttö". Hän on ympäristönsä odotuksia vastaan kapinoiva ja tahdonvoimalla ja lahjakkuudella paikkansa lunastava nuori taiteilija. Tästähän Lehtolakin esseessään kirjoittaa ja siitä kiinnostavasta tosiseikasta, että koko "runotytön" käsite näyttäisi olevan romaanien alkuperäisen suomentajan I.K. Inhan omista päähänpinttymyksistä syntynyt fantasia: eihän Uuden Kuun Emilia edistyessään edes halua panostaa runoihin vaan proosaan. 

Samoin Lyyti musiikkeineen altistuu kliseisille pikatulkinnoille siksi, että ei näytä rokkarilta, soittaa pianoa pääinstrumenttinaan ja antaa sen kuulua myös levyillään, ei laulajana kytkeydy mihinkään katu-uskottavaan perinteeseen, kuulostaa enemmän yksiöltä tai lukiolaisen makuuhuoneelta kuin kapakalta tai ostarilta, kirjoittaa pohdintaan kutsuvia tekstejä joissa on "oikeita kirjallisia keinoja", ottaa uhmakkaasti position, joka ei ole sosiaalisen menestyjän vaan sen nurkassa omiaan miettivän ja tarkemmin näkevän tyypin.

Se ei ole sukupuoli- tai sukupolvisidonnaista, en ainakaan itse koe sitä niin. 1978 syntyneenä miehenä olen voinut useasti samaistua näihin lauluihin.

Toiveet ja helyt keskittyy yllättävänkin paljon tunne-elämän asioihin, mutta toisaalta niissä on harvoin ryvetty näin moninäkökulmaisesti ja tarkoilla kielellisillä oivalluksilla leikkien. Levyltä on kai useimmin mainittu Puhalla ja toivo -biisi, jonka Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan jatkosodan pommitukset lähtökohdakseen ottava teksti onkin lähes naurettavan taitava esimerkki yleisen nivomisesta yksityiseen - siis siitä, mitä kirjallisuus periaatteessa ylipäätään on. Samalla tavalla mietittyä Lyytin kirjoittaminen on kuitenkin kauttaaltaan. Muistan kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan ja intron jälkeen tuleva Vuosisadan sydänsuru vangitsi minut välittömästi.  

Niin taitavaa laulunkirjoittamista, niin painokkaasti ja täsmällisesti esiintuotua tunnetta, niin... muotopuhdasta. Jotkut popkappaleet ovat oikeasti klassikkoja jo syntyessään.

Lyyti on myös bändi ja Toiveet ja helyt saa valtavaa lisäpontta siitä, että musiikillinen kokonaisuus on niin hyvin hallussa. Ajatonta toteutusta voisi kai kerkeimmin verrata Tori Amosin 90-luvun klassikkolevyihin, joilla bändipop kohtaa laulu- ja pianomeiningin suunnilleen samassa kultaisessa leikkauksessa, mutta kummankin lauluntekijän ääni on niin omanlaisensa, että vain hataraksi viitteeksi tuokin sopii, 

 36-minuuttisena levy on oikean mittainen ja jokainen kappale painokas osa kokonaisuutta. Näin tehdään musiikkia, joka kasvaa ajan saatossa ja jää elämään. Siitä uskallan olla varma. 

Merkittävyyden tunne on se elementti, joka nostaa Toiveet ja helyt vuoden muiden hienouksien yläpuolelle. 

Toiveet ja helyt Spotifyssa

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2021 huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle

 Vuosi lähestyy jälleen loppuaan ja vaikka aina on mahdollista, että jouluisien laulujen täyttämät viimeiset popviikot turauttavat ilmoille myös jotain muuta kammottavaa, niin uskon voivani tässä vaiheessa myöntää Salamaisema-blogin jo perinteeksi muodostuneen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden paskimmalle suomalaiselle populaarille sävelteokselle. 

Tämä ei ollut suuri kammokappaleiden vuosi, jossain vaiheessa tuntui jopa siltä että meikäläinen listapop on pahimmat Cheek-alhonsa selättänyt ja suuntaa kohti tervehenkisempiä ja ennen muuta musiikillisesti kiinnostavampia vesiä. Ja aivan mahdolliselta sellainen optimismi edelleen tuntuu, mutta vuonna kuin vuonna ilmestyy myös hirveää roskaa. Tänä vuonna esimerkiksi Jennin & Juhon supernolo Ujo poika ja Niilan feat. Repliikin jalkapallosurkeus Sukupolvien unelma tuntuivat kumpikin vuorollaan vahvoilta ehdokkailta palkinnon saajiksi.

Mutta loppuviikkoina kirkkaasti niiden ohi kiri kappale, joka julkaistiin jo kevällä, mutta kasvatti striimi- ja radiosuosiotaan jyrkästi loppuvuodesta ja tunkeutui sen myötä tietoisuuteeni tämän kisan selväksi voittajaksi asti. 

Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2021 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Olli Halosen jättihitti Pohjola. 

Kun "aateloin" Pohjolan tällä palkinnolla, haluan samalla nostaa esiin Mökkitie Recordsin kovin ristiriitaisen aseman suomalaisessa popelämässä. Vuosiahan "me kaikki" pilkkasimme Arttu Wiskarille tehtyjä populistisia veisuja emmekä juuri jaksaneet edes naureskella skenen muille artisteille, joillekin Hesa-Äijille. Mutta sitten jotain tapahtui ja Mökkitiestä tuli "hyvä juttu". Ja siis Wiskarista on kuoriutunut muutakin kuin pelkkä kihniöläisen baariin lattiarätti ja Erika Vikman on aidosti ilahduttava ilmiö, eli ei tämä Mökkitie-revival suinkaan olemattomalla pohjalla ole, mutta Olli Halosen Pohjola saa kysymään - siinä kuin vaikka Dannyn "paluulevy" - onko se kovin kestävälläkään pohjalla.

Olli Halonen on siis 33-vuotias kuopiolaistaustainen hahmo, joka vaikutti aiemmin Satin Circus -nimisessä "Suomen One Directionissa", joka yritti UMK:n kautta ja muutenkin pinnalle, mutta ei oikein lähtenyt. Taannoisessa Iltalehden haastattelussa Halonen synkistelee, miten tuntui että "sydän pysähtyy", kun musiikkiura ei vuosia yrittämälläkään tuntunut lähtevän käyntiin. 

No, nyt on lähtenyt. Uusimmalla Spotikan viikkolistalla Pohjola on harpannut joulubiisien keskelle jo seitsemänneksi ja radionostetta on samaan malliin. 

Miksi tämä nyt sitten on niin huono kappale? No, vaikka Halonen tekee biisinsä itse (Mökkitien Mika Laakkosen tosin toimiessa tuottajana), niin lähteä voidaan siitä, että kyseessä on suora pastissi Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla -avainteoksesta. Sama "Avicii goes Radio Suomipop" -tuotanto, samankaltainen luettelomainen teksti, jossa länkytetään suomalaisuuteen assosioituvista kliseistä. Halonen kuulostaakin latteine suomirock-äänineen Wiskarilta. Jos Suomessa olisi kunnollista Weird Al Yankovic -tyyppisen parodiamusiikin perinnettä, niin tämä menisi kenelle tahansa täydestä Weird Al -versiona Wiskarista. 

Parodiaversion auran täydentää se pieni mutta tavallaan ratkaiseva ero, että siinä missä Janne Rintala hehkuttelee Suomenmuotoisessa nimenomaan kansakuntamme epäonnistumisiin ja läheltä piti -tilanteisiin liittyviä kipupisteitä, niin Halosen visio ei ole riittänyt sen pidemmälle kuin luettelemaan yleensäkin jotain suomalaisuuteen liittyviä asioita. Siis olevinaan liittyviä.

Niinpä:

Suo, kuokka ja Jussi

Katajainen kansa

Halla viljaa korjaa

Torilla tavataan

Sisu, sauna ja Popeda

Ja sitten lisää kliseitä veren kusemisesta ja Corollasta ja etelänmatkoista ja pakkasesta.

Muistan kun keväällä 2000 osallistuin dosentti Teemu Ikosen yleisen kirjallisuuden luennoille kirjallisuuden modernismin kehitysvaiheista ja tyylisuunnista ja hän demonstroi surrealismia siten, että oli leikannut Victoria Beckhamin haastattelusta naistenlehdestä yksittäisiä sanoja irti, sekoittanut ne jonkinlaiseen kulhoon ja poimi niitä sitten sattumanvaraisessa järjestyksessä piirtoheitinkalvolle.

Olli Halonen on surrealisti. 

En oikein tiedä, miten muotoilisin varsinaisen Pohjola-biisiä heittaavan pointtini niin, että tulisin ymmärretyksi mahdollisimman oikein. En yritä tässä sanoa, että tällaisilla kappaleilla jotenkin lisätään perussuomalaisten suosiota enkä edes tiedä Halosesta taiteilijapersoonana paljon mitään enkä oikeastaan koe tätä siinä mielessä yhteiskunnalliseksi kysymyksenasetteluksi.

Mutta tavallaan on niin, että kansa fiilaa sitä viestiä, joka sille syötetään.

Ja niinpä kansa on tykännyt Erika Vikmanin voimalauluista ja uskon sen tehneen osaltaan Suomesta parempaa paikkaa.

Ja uskon itse asiassa, että aika moni sama ihminen tykkää Erika Vikmanista ja Olli Halosen Pohjolasta.

Liiketaloudellisesti Mökkitie on siis tehnyt oikean analyysin. Retoriikan tyyli on löytynyt, sellainen joka vetoaa.

Olisi toivottavaa, että yritettäisiin panostaa myös retoriikan tasoon tai yleensäkin pidettäisiin sitä edes etäisesti kiinnostavana aspektina. 

Ettei maailmasta tule vielä synkempi trollauksen areena kuin se jo on.

Pohjola-musiikkivideo

(Ja tuon videon estetiikka muuten tuo elävästi mieleen J-P-Siilin "legendaarisen" Härmä-elokuvan. Ja se on tasan oikea visuaalinen viitepiste Olli Halosen Pohjolalle.)