Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2021 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa laulaja-lauluntekijä Lyyti kakkoslevystään Toiveet ja helyt.
Salamaisema-palkinnon myöntää allekirjoittanut, tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 asti myönnetyn palkinnon ovat tätä ennen saaneet seuraavat albumit:
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 1
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 (jaettiin neljän albumin kesken): Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Lau Nau: Poseidon
2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123
2020: Musta valo: Tuleville sukupolville
Salamaisema-palkinnon yksinkertainen tarkoitus on nostaa esiin sellainen levy, josta olen kuluneen vuoden aikana saanut kaikkein eniten ja jonka katson rikastuttaneen suomalaista pop-elämää kaikkein eniten. Valinta on aina vaikea ja tänäkin vuonna esimerkiksi Celenkan hulppea kansanmusiikkitrippi Villoi varsa, Litku Klemetin ihastuttava karanteenidiskoteos Kukkia muovipussissa ja Arpan valtavirran suomipoppia itsevarmasti uudistava Kinovalon alla olivat hyvin lähellä palkintoa.
Mutta kun valita pitää niin katson vuoden 2021 levyistä tärkeimmäksi ja ilahduttavimmaksi Lyytin eli Lydia Lehtolan toisen albumin.
Lyyti ei ole vain poplaulaja: hän on vaikuttanut lavarunouspiireissä ja itse törmäsin Lydia Lehtolan nimeen ensimmäisen kerran, kun luin hänen loistavan esseensä runotytön käsitteestä Nuoren voiman netistä pian sen julkaisun jälkeen, kolmisen vuotta sitten. En itse asiassa heti oivaltanut yhdistää asioita toisiinsa kun sitten viime vuonna kiinnostuin Lyyti-nimellä julkaistusta musiikista Olen matkalla kaatamaan patsaita -singlen myötä. Meitä ei ole kutsuttu -debyyttialbumi tuntui kokonaisuudessaan ehdottoman kiinnostavalta, vaikka vähän epätasaiselta, ja vähitellen artististakin alkoi median välityksellä kantautua minulle lisätietoja. Toiveet ja helyt olikin sitten kuluneen vuoden eniten odottamiani julkaisuja eikä todellakaan pettänyt.
Liekö sitten kosminen sattuma, että samanaikaisesti kuin popitin levyä luin ensimmäistä kertaa elämässäni L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan (ja kirjoitin kokemuksesta blogin). Joka tapauksessa huomasin peilaavani Lyytin lauluja Montgomeryn tekstiä vasten ja miettiväni paljon kaikkia niitä ärsyttäviä ristiriitaisuuksia ja ennakkokäsityksiä, jotka kulkevat aina mukana, kun nuori naisoletettu pyrkii toteuttamaan itseään luovalla kentällä, oli taiteenlaji sitten mikä tahansa.
Montgomeryn Emiliahan ei ole ainakaan pelkästään herkkä, pörröinen "runotyttö". Hän on ympäristönsä odotuksia vastaan kapinoiva ja tahdonvoimalla ja lahjakkuudella paikkansa lunastava nuori taiteilija. Tästähän Lehtolakin esseessään kirjoittaa ja siitä kiinnostavasta tosiseikasta, että koko "runotytön" käsite näyttäisi olevan romaanien alkuperäisen suomentajan I.K. Inhan omista päähänpinttymyksistä syntynyt fantasia: eihän Uuden Kuun Emilia edistyessään edes halua panostaa runoihin vaan proosaan.
Samoin Lyyti musiikkeineen altistuu kliseisille pikatulkinnoille siksi, että ei näytä rokkarilta, soittaa pianoa pääinstrumenttinaan ja antaa sen kuulua myös levyillään, ei laulajana kytkeydy mihinkään katu-uskottavaan perinteeseen, kuulostaa enemmän yksiöltä tai lukiolaisen makuuhuoneelta kuin kapakalta tai ostarilta, kirjoittaa pohdintaan kutsuvia tekstejä joissa on "oikeita kirjallisia keinoja", ottaa uhmakkaasti position, joka ei ole sosiaalisen menestyjän vaan sen nurkassa omiaan miettivän ja tarkemmin näkevän tyypin.
Se ei ole sukupuoli- tai sukupolvisidonnaista, en ainakaan itse koe sitä niin. 1978 syntyneenä miehenä olen voinut useasti samaistua näihin lauluihin.
Toiveet ja helyt keskittyy yllättävänkin paljon tunne-elämän asioihin, mutta toisaalta niissä on harvoin ryvetty näin moninäkökulmaisesti ja tarkoilla kielellisillä oivalluksilla leikkien. Levyltä on kai useimmin mainittu Puhalla ja toivo -biisi, jonka Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan jatkosodan pommitukset lähtökohdakseen ottava teksti onkin lähes naurettavan taitava esimerkki yleisen nivomisesta yksityiseen - siis siitä, mitä kirjallisuus periaatteessa ylipäätään on. Samalla tavalla mietittyä Lyytin kirjoittaminen on kuitenkin kauttaaltaan. Muistan kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan ja intron jälkeen tuleva Vuosisadan sydänsuru vangitsi minut välittömästi.
Niin taitavaa laulunkirjoittamista, niin painokkaasti ja täsmällisesti esiintuotua tunnetta, niin... muotopuhdasta. Jotkut popkappaleet ovat oikeasti klassikkoja jo syntyessään.
Lyyti on myös bändi ja Toiveet ja helyt saa valtavaa lisäpontta siitä, että musiikillinen kokonaisuus on niin hyvin hallussa. Ajatonta toteutusta voisi kai kerkeimmin verrata Tori Amosin 90-luvun klassikkolevyihin, joilla bändipop kohtaa laulu- ja pianomeiningin suunnilleen samassa kultaisessa leikkauksessa, mutta kummankin lauluntekijän ääni on niin omanlaisensa, että vain hataraksi viitteeksi tuokin sopii,
36-minuuttisena levy on oikean mittainen ja jokainen kappale painokas osa kokonaisuutta. Näin tehdään musiikkia, joka kasvaa ajan saatossa ja jää elämään. Siitä uskallan olla varma.
Merkittävyyden tunne on se elementti, joka nostaa Toiveet ja helyt vuoden muiden hienouksien yläpuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti