Vuosi lähestyy jälleen loppuaan ja vaikka aina on mahdollista, että jouluisien laulujen täyttämät viimeiset popviikot turauttavat ilmoille myös jotain muuta kammottavaa, niin uskon voivani tässä vaiheessa myöntää Salamaisema-blogin jo perinteeksi muodostuneen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden paskimmalle suomalaiselle populaarille sävelteokselle.
Tämä ei ollut suuri kammokappaleiden vuosi, jossain vaiheessa tuntui jopa siltä että meikäläinen listapop on pahimmat Cheek-alhonsa selättänyt ja suuntaa kohti tervehenkisempiä ja ennen muuta musiikillisesti kiinnostavampia vesiä. Ja aivan mahdolliselta sellainen optimismi edelleen tuntuu, mutta vuonna kuin vuonna ilmestyy myös hirveää roskaa. Tänä vuonna esimerkiksi Jennin & Juhon supernolo Ujo poika ja Niilan feat. Repliikin jalkapallosurkeus Sukupolvien unelma tuntuivat kumpikin vuorollaan vahvoilta ehdokkailta palkinnon saajiksi.
Mutta loppuviikkoina kirkkaasti niiden ohi kiri kappale, joka julkaistiin jo kevällä, mutta kasvatti striimi- ja radiosuosiotaan jyrkästi loppuvuodesta ja tunkeutui sen myötä tietoisuuteeni tämän kisan selväksi voittajaksi asti.
Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2021 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Olli Halosen jättihitti Pohjola.
Kun "aateloin" Pohjolan tällä palkinnolla, haluan samalla nostaa esiin Mökkitie Recordsin kovin ristiriitaisen aseman suomalaisessa popelämässä. Vuosiahan "me kaikki" pilkkasimme Arttu Wiskarille tehtyjä populistisia veisuja emmekä juuri jaksaneet edes naureskella skenen muille artisteille, joillekin Hesa-Äijille. Mutta sitten jotain tapahtui ja Mökkitiestä tuli "hyvä juttu". Ja siis Wiskarista on kuoriutunut muutakin kuin pelkkä kihniöläisen baariin lattiarätti ja Erika Vikman on aidosti ilahduttava ilmiö, eli ei tämä Mökkitie-revival suinkaan olemattomalla pohjalla ole, mutta Olli Halosen Pohjola saa kysymään - siinä kuin vaikka Dannyn "paluulevy" - onko se kovin kestävälläkään pohjalla.
Olli Halonen on siis 33-vuotias kuopiolaistaustainen hahmo, joka vaikutti aiemmin Satin Circus -nimisessä "Suomen One Directionissa", joka yritti UMK:n kautta ja muutenkin pinnalle, mutta ei oikein lähtenyt. Taannoisessa Iltalehden haastattelussa Halonen synkistelee, miten tuntui että "sydän pysähtyy", kun musiikkiura ei vuosia yrittämälläkään tuntunut lähtevän käyntiin.
No, nyt on lähtenyt. Uusimmalla Spotikan viikkolistalla Pohjola on harpannut joulubiisien keskelle jo seitsemänneksi ja radionostetta on samaan malliin.
Miksi tämä nyt sitten on niin huono kappale? No, vaikka Halonen tekee biisinsä itse (Mökkitien Mika Laakkosen tosin toimiessa tuottajana), niin lähteä voidaan siitä, että kyseessä on suora pastissi Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla -avainteoksesta. Sama "Avicii goes Radio Suomipop" -tuotanto, samankaltainen luettelomainen teksti, jossa länkytetään suomalaisuuteen assosioituvista kliseistä. Halonen kuulostaakin latteine suomirock-äänineen Wiskarilta. Jos Suomessa olisi kunnollista Weird Al Yankovic -tyyppisen parodiamusiikin perinnettä, niin tämä menisi kenelle tahansa täydestä Weird Al -versiona Wiskarista.
Parodiaversion auran täydentää se pieni mutta tavallaan ratkaiseva ero, että siinä missä Janne Rintala hehkuttelee Suomenmuotoisessa nimenomaan kansakuntamme epäonnistumisiin ja läheltä piti -tilanteisiin liittyviä kipupisteitä, niin Halosen visio ei ole riittänyt sen pidemmälle kuin luettelemaan yleensäkin jotain suomalaisuuteen liittyviä asioita. Siis olevinaan liittyviä.
Niinpä:
Suo, kuokka ja Jussi
Katajainen kansa
Halla viljaa korjaa
Torilla tavataan
Sisu, sauna ja Popeda
Ja sitten lisää kliseitä veren kusemisesta ja Corollasta ja etelänmatkoista ja pakkasesta.
Muistan kun keväällä 2000 osallistuin dosentti Teemu Ikosen yleisen kirjallisuuden luennoille kirjallisuuden modernismin kehitysvaiheista ja tyylisuunnista ja hän demonstroi surrealismia siten, että oli leikannut Victoria Beckhamin haastattelusta naistenlehdestä yksittäisiä sanoja irti, sekoittanut ne jonkinlaiseen kulhoon ja poimi niitä sitten sattumanvaraisessa järjestyksessä piirtoheitinkalvolle.
Olli Halonen on surrealisti.
En oikein tiedä, miten muotoilisin varsinaisen Pohjola-biisiä heittaavan pointtini niin, että tulisin ymmärretyksi mahdollisimman oikein. En yritä tässä sanoa, että tällaisilla kappaleilla jotenkin lisätään perussuomalaisten suosiota enkä edes tiedä Halosesta taiteilijapersoonana paljon mitään enkä oikeastaan koe tätä siinä mielessä yhteiskunnalliseksi kysymyksenasetteluksi.
Mutta tavallaan on niin, että kansa fiilaa sitä viestiä, joka sille syötetään.
Ja niinpä kansa on tykännyt Erika Vikmanin voimalauluista ja uskon sen tehneen osaltaan Suomesta parempaa paikkaa.
Ja uskon itse asiassa, että aika moni sama ihminen tykkää Erika Vikmanista ja Olli Halosen Pohjolasta.
Liiketaloudellisesti Mökkitie on siis tehnyt oikean analyysin. Retoriikan tyyli on löytynyt, sellainen joka vetoaa.
Olisi toivottavaa, että yritettäisiin panostaa myös retoriikan tasoon tai yleensäkin pidettäisiin sitä edes etäisesti kiinnostavana aspektina.
Ettei maailmasta tule vielä synkempi trollauksen areena kuin se jo on.
(Ja tuon videon estetiikka muuten tuo elävästi mieleen J-P-Siilin "legendaarisen" Härmä-elokuvan. Ja se on tasan oikea visuaalinen viitepiste Olli Halosen Pohjolalle.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti