(Kirjoitin tämän tekstin Facebook-päivitykseksi, mutta koska tuli aika pitkä pohdinta ja aihe kuuluu blogin toimialaan, niin julkaisenpa täälläkin, vaikkapa vain muistilapuksi itselleni.)
Hieman tavallista hankalampi kirja arvostella. Kirjailija vanha tuttu ja kohde vanha fanituksen kohde ja näkemykseni mukaan yksi viime vuosikymmenten tärkeimpiä suomalaisia taiteilijoita millä tahansa alalla, ei vain rockmusiikin. Kun projektista aikanaan luin, päättelin että tulossa on potentiaalisesti vuosikymmenen musakirjatapaus ja että ostaisin teoksen ilmestymispäivänä. No, sitten tuli ilmestymispäivä ja se Oskari Onnisen arvostelu ja keskustelu teoksesta osoittautui hyvin erilaiseksi kuin olin ajatellut enkä minäkään sitä sitten mennyt ostamaan. Mutta koko ajan tiesin, että luettava tämä kuitenkin on ja nyt sitten luin.
Sinänsähän näissä elämäkertahommissa kirjoittajan ja kohteen näennäisen loistava yhtälö ei välttämättä takaa mitään. Laji lienee hullun vaativa ja semminkin kun kirjaa tehdään vahvasti elossa olevasta persoonasta, jolla on paljon näkemyksiä asioiden suhteen. Vahva persoonahan se Kettukin toki on eikä ehkä luontevimmin sovi tällaiseen projektiin. Asiantunteva fani kuitenkin ja se näkyy kirjassa hyvässä ja huonossa.
Onko tämä sitten mahalasku? No ei ole. Aivan lukemisen väärti kirja on, ainakin jos on pitkän linjan Ismo-harrastaja. Sen se kyllä vaatii. Mutta niin apuritasoisia rokkarielämäkertoja on maailma niin pullollaan, että pelkästään ylöskirjaamisen tekstuaalinen taso ja uudet näkökulmat kohteen tuotantoon riittävät tekemään Alangon tuotannon ystävälle tästä pakollista luettavaa, ja jos nyt on kiinnostunut lukemaan pitkällistä tekstianalyysiä ja musiikillista analyysiä biisi kerrallaan niin sitten varsinkin.
Entä onko tämä hukattu mahdollisuus? Mene tiedä, mutta tämä on ilmeisesti se kirja, joka Alangon eläessä oli mahdollista tehdä, ja toivottavaahan on, että hän elää vielä pitkään. Jos joku haluaisi kirjoittaa täysin toisenlaisen Ismo-kirjan niin se ei voisi olla kattava elämäkerta, ehkä enemmänkin jonkinlainen kulttuurihistoriallinen analyysi.
Tästä päästäänkin Ketun kirjan ratkaiseviin puutteisiin. Niitä eivät minusta ole asiavirheet, joista tuoreissa arvosteluissa eniten puhuttiin. Laajemmin ajatellen on aika yhdentekevää, jos joku Hearthill mainitaan kronologisesti väärässä kohdassa. Tai vaikka minun henkilökohtaisesti tekisikin mieli purnata siitä, että Kettu, sentään vanha rovaniemeläinen, antaa Ismon väittää riianneensa jotain tyttöä teini-iän alppihiihtovuosinaan "Korkalovaarassa Vapaudentiellä" - Vapaudentie ei siis ole millään lailla Korkalovaarassa - niin ei-rovaniemeläiselle asia on toki yhdentekevä. Kiireellä painoon saatetusta kirjasta tällaiset toki varmaan kertovat.
Oikeasti kirjan suurin ongelma on sen puiseva rakenne. Vaikka Kettu on haastatellut aivan riittävän määrän perheenjäseniä ja soittokumppaneita, niin kirjassa puhuu karkeasti veikaten yli 90% ajasta Ismo ja sen lopun puhuu kirjoittaja itse. Kenenkään muun ääni ei suoraan kuulu. Se Onnisenkin muistaakseni esiin nostama ongelma on todellinen, että tyypillisesti tässä Kettu sanoo ensin johdantolauseessa jotain ja sitten Ismo saman asian omin sanoin. Sellainen tekee kuivakkaa luettavaa ja kun tässä eepoksessa sivuja riittää ja alun alkaen niitä kuuluu olleen vielä huikeasti enemmän niin kyllähän herää kysymys, että eikö tilaa olisi voinut vähän paremmin käyttää.
Aivan erityisesti tilaa käytetään liikaa jokaisen albumin jokaisen biisin analyysiin. Se ei ole kiinnostavaa kuin hyvin rajalliselle määrälle ihmisiä. Se vie myös tilaa kulttuurihistorialliselta kontekstilta, jonka jokseenkin täydellinen puute on vielä yksi aivan keskeinen ongelma tässä. Ikään kuin Ismo tekisi biisejään hermeettisessä tyhjiössä, vuosikymmen vaan vaihtuu ja numero ikävuosikymmenessä. Ehkä asia toisaalta onkin niin? Mies on ollut kansakunnan rokkikaapin päällä kaksikymppisestä. Ei hän ole elänyt samassa Suomessa kuin me muut. Silti hän on jostain syystä osannut ajoittain kommentoida sitä varsin tarkkanäköisesti. Mikähän tässä yhtälössä mättää?
Alanko ei tunnu edes kovin innostuneelta tekstianalyysistä. Silti hän purkaa sanoituksensa ja tarkoituksensa niin osasiinsa, ettei pitkäaikaiselle kuulijalle oikein jää enää mitään pureskeltavaa. Jää vain sellainen tunne kuin olisi ollut omia tulkintojaan tehdessään jotenkin väärässä - jää vaikka taiteilija moneen otteeseen korostaa, ettei haluisi avata sanoituksia ja että jokaisen näkemys on oikea. No miksi niitä sitten avataan, kymmenien ja kymmenien sivujen verran? Ei se ole kiinnostavaa luettavaakaan.
Näiden asioiden lisäksi kirjassa puhutaan perheestä, bändielämästä ja päihteidenkäytöstä, ennen muuta viinanjuonnista. Toipuvan alkoholistin avomielisyys leimaa varsinkin loppulukuja, joissa kieltämättä paljastuu Alangon dokaushommien eskaloituminen mittasuhteisiin, joista yleinen julkisuus ei käsittääkseni ole ollut ennen tätä kirjaa tietoinen. (Aika vähän taisi silti mitään otsikoita tulla, ehkä kaikki ovat olettaneet moisen lurjuksen olleen full hd -keittomiehiä jo määritelmän mukaan.) Ehkä tätäkin aihepiiriä käsitellään silti vähän ylitsevuotavaisesti, näin lukijan kannalta.
Minusta tämä täyttää kolmen tähden kirjan vaatimukset, mutta tässä tapauksessa tietysti odotettiin vielä enemmän, ehkä liikaa. Vaikka Ismo Alanko oksentelisi katkolla niin hän on silti asioidensa täysimääräiseen kontrolloimiseen pyrkivä ihminen eikä sellainen kohde jätä elämäkerralle tilaa hengittää. Silloin on sama vaikka ylöskirjaaja olisi kuinka hyvä. Ehkä tämä oli paras mahdollinen kirja aiheesta. Todennäköisemmin siitä olisi tullut jonkin verran parempi, jos olisi vielä vuoden verran mietitty kokonaisuutta, mutta veikkaan että aivan kaikki asianosaiset olisivat taittoonmenovaiheessa hyperventiloineet jo pelkästä ajatuksestakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti