Maija Vilkkumaan 1973 saa vuoden 2022 Salamaisema-palkinnon

Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2022 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa Maija Vilkkumaa levystään 1973.

Salamaisema-palkinnon myöntää tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 jaetun palkinnon ovat tätä ennen saaneet:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2

2015: Janne Westerlund: Marshland

2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

2017 (jaettu neljän albumin kesken): Lau Nau: Poseidon, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Mikko Joensuu: Amen-trilogia

2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää

2019: Chisu: Momentum 123

2020: Musta valo: Tuleville sukupolville

2021: Lyyti: Toiveet ja helyt

Vuoden 2022 suomalaisesta albumitarjonnasta oli erityisen vaikeaa nostaa yhtä muiden yläpuolelle. Laadullisesti en kokenutkaan voivani tehdä eroa useiden hienojen levyjen välille. Sellaisia olivat esimerkiksi Joni Ekmanin EKmania!, Litku Klemetin Asiatonta oleskelua, Timo Rautiaisen ja Ville Ojasen nimetön levy, Itä-Hollola Installaation Velipuolet ja Stinakon Ghostina. 

Oli pidettävä taas kerran merkityksellisen tuntua ohjenuorana, ja sen opastamana valinta osui nyt Maija Vilkkumaan kahdeksanteen sooloalbumiin, jota on varmaan lupa kutsua comebackiksi. 1990-luvun lopusta 2010-luvun alkuun Vilkkumaa oli yksi maan suosituimpia rockartisteja, mutta musiikkibisneksen murroksessa hän tuntui ajautuneen epämääräiseen välitilaan niin artistiprofiililtaan kuin kaupalliselta asemaltaan, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Jokaisen hänen sukupolvensa artistin on täytynyt keksiä melkoiset taikatemput selvitäkseen muuttuneissa olosuhteissa. 

Olen itse seurannut Vilkkumaan uraa oikeastaan jo Tarharyhmän ajoista lähtien, ja varsinkin Pitkä ihana leikki -sooloesikoinen (1999) oli Helsinkiin-muuttamiseni ja opiskelujen aloittamisen tärkeää soundtrackia. Levyn ihastuttavan Auringonpimennys-hitin nimesin taannoisessa blogissani kaikkien aikojen parhaiden suomenkielisten biisien joukkoon. 

Vilkkumaan 2010-luvun hieman hajanainen levytystuotanto sisältää arviointivirheitä, mutta sitä kuunnellessa huomasin usein ajattelevani, että kun hän pelaa vahvuuksillaan - siis esimerkiksi aikaan ja paikkaan kytkeytyvällä melodraamalla, kuten biisissä Kaivopuiston jää (2016) - on hän jokseenkin yhtä hyvä kuin parhaimmillaan. Niinpä vuoden 2021 Spotifyssakin suosituksi noussut single Viimeinen elämä tuntui sykähdyttävältä "paluulta ruotuun" ja soi kajareissani ahkerasti. Sävellyksellinen ja sovituksellinen täsmäosuma ei peittele paatostaan sen enempää kuin kytköksiään vuosituhannen vaihteen suomirock-soundiin. Sitä kuunnellessa tuli lämpimällä tavalla sellainen olo, että meillä keski-ikäisilläkin on oikeus vähän naurettaviin tunnekuohuihin ja suurten sanojen käyttämiseen rakkausjuttuja miettiessä. Se legitimoi asioita.

1973 on tämän eetoksen laajentuma albumimuodossa ja luullakseni vuoden tärkein populaarimusiikillinen statement. 50-vuotislevyn julkaiseminen vuotta etuajassa on vain hersyvä keskisormennäyttö sille, että elämää ja uraa pitäisi ajatella niin perkeleen viimeisen päälle. Lopultahan kyseessä on teos, jolla tekijä pohdiskelee muun ohella omaan, muiden ihmisten ja koko maailman epätäydellisyyteen tyytymistä, juhlistaakin näitä asioita.

Lisäksi Vilkkumaa käsittelee ennen kaikkea naiseutta, keski-ikäisen ihmisen ja taiteilijan perspektiivistä. On ilmeistä, että äänenpainot ovat silloin sivaltavan kriittisiä. Vähättelyä ja ohipuhumista on koettu tarpeeksi niin uralla kuin ihmissuhteissa. 

Avauskappale Pari pikku sääntöö jalostaa varhaisten Vilkkumaa-levyjen tiettyjen kappaleiden (Ärsyttävä tapa, Kristiina) kitkerää rooliodotusten käsittelyä yleisluontoisemmin satiiriseksi lausunnoksi siitä, mitä naisen sopii olla ja mitä ei. Elektropulssinen Jos oisin mies pukee olennaisen ehkä aika kulmikkaaseenkin muotoon, mutta on tarpeellinen summaus levyn loppupuolella. Ehkä biisin tietyn tahalliselta tuntuvan kolhouden voi ymmärtää jähmeän sankarimiesposition ironisoinniksi. 

Muualla Vilkkumaa saa aihepiiristä irti kuitenkin hienosyisiä nyansseja. Kovana Mad Men -sarjan fanina tartuin ensikuuntelulla loistavaan Betty Draper -biisiin, jossa tuosta kultaisesta häkistään urheaan, mutta surun sävyttämään emansipaatioon yltävästä hahmosta tehdään sellainen toteemi, joka hänen on aina kuulunutkin olla. Vilkkumaa on aina ollut hyvä harakka populaarikulttuuriviittausten suhteen, ja Betty Draper on tarkkaan valittu viitepiste heijastelemaan kappaleen kertojan omaa tukahdutettua tunnemyrskyä. 

Kids of 88 on uhmakasta, mutta haurasta nuoruutta muisteleva ajan- ja tuokiokuva kauppakeskuksen käytäviltä. Äidinmaa on rohkea, tarkkaan valittujen yksityiskohtien varassa etenevä selvitys maamme kulttuurihistoriasta Vilkkumaan elinaikana, mutta kuten nimi vihjaa, biisin keskeinen arvo on siinä, miten se ottaa suurille miespuolisille kulttuuripersoonille varatun kokonaisselityksen genren haltuun - ja Vilkkumaa tekee tämän ihan puhtaan tekstin tasolla paljon paremmin kuin nuo dinosaurukset juuri koskaan. Äidinmaan kamaralla on sitä paitsi tilaa muillekin kuin kansakunnan kaapin päälle pyrkijöille. "Silti mä ja Suomi ollaan ain toistemme kuva", Vilkkumaa laulaa ja tarkoittanee epätäydellistä repsottamista patsastelun sijaan, mutta myös moninaisuuden hyväksymistä, mikä ei varsinaisesti ole ollut sankarihautuumaiden pointti. 

Nimikappale ja levyn hienosti päättävä Yhet vielä kuvaavat ihmissuhdepettymyksiä ja yritystä murtautua ulkopuolisen roolin kahleista rakkauden, tanssin ja humalan hurmioon. Levyn kontekstissa hetkellisen vapautumisen tavoittelu saa jälleen yhteiskunnallisiakin merkityksiä. Vilkkumaa pohdiskelee kontaktin löytämisen vaikeutta ja sen menettämisen helppoutta; teksteissä on teini-iästä tai parikymppisyydestä pitkälle aikuisuuteen resonoivia kokemuksia, jotka jälleen tuntuvat huomioivan sen, että tällaiset kokemukset vaikuttavat ihmisen elämään jopa sen koko mitalta. Se, mitä on koettu kahdeksantoistavuotiaana, voi selittää sitä, miten toimimme vuosikymmeniä myöhemmin. 

Parista vähän vaisummasta kappaleesta huolimatta 1973 on kokonaisuutena niin toimiva lasautus helposti lähestyttävää, mutta ajattelemaan pistävää suomirockia, että Vilkkumaan voi todellakin sanoa onnistuneen kunnianhimoisessa päämäärässään tehdä levy, jolla on oikeasti merkitystä. 23 vuotta esikoissoolonsa jälkeen hän on jälleen vähintään yhtä tärkeä hahmo kuin silloinkin. Tässä levyssä on ainesta kestosuosikiksi ja klassikoksi. 

1973 Spotifyssa

Äidinmaa-musiikkivideo Youtubessa

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2022 huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle

 Salamaisema-blogin viidennen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmasta suomalaisesta popkappaleesta saa JVG teoksestaan Amatimies. 

Vapuksi julkaistu turhake on ollut käsittämättömän suosittu ja saanut tätä kirjoitettaessa jo 13.6 miljoonaa Spotify-kuuntelua. JVG on ollut tänä vuonna musiikkinsa laatuun nähden liiankin ahkerana, mutta menestys ei ole kaikilta osin ollut samaa luokkaa kuin duon parhaina aikoina. Amatimies on kuitenkin läpäissyt kansan tajunnan, täysin ansiotta.

Minä tahansa vuonna ilmestyy tietysti pilvin pimein paskaa poppia, mutta Rikkinäinen prinsessa -palkinnon pyrin myöntämään kappaleelle, joka on sekä erittäin menestynyt että kertoo kuuntelijoidensa mausta vain huonoja asioita. JVG ei ole palkintoa aiemmin saanut, ja kaksikkohan on tehnyt paljon erittäin laadukastakin listapoppia, mutta nyt mentiin kyllä niin alhaalta limboten, ettei rimaa edes näy. 

Ylipäätään Jaren ja VilleGallen viimeaikainen tuotanto herättää epäilyksen, että sankarit ovat kyllästyneet kaikkeen ja lyöneet läskiksi. He vakuuttavat, ettei ensi elokuun stadionkeikka merkitse lopettamis- tai edes taukoilmoitusta, mutta vaikka suomipoppareiden tauolle jäämiset ovatkin väsynyt meemi, juuri tässä tapauksessa kannattaisi ehkä harkita inspiraatiobreikkiä. 

Iltapäivälehden haastattelussa herrat myös kertovat Amatimiehen syntyneen vastareaktiona Ikuinen vappu -jättihittiin, joka on hyvä biisi ja jonka myötä heitä alkoi uhata asema vakavasti otettavina artisteina, jopa laulajina. Amatimiehen perusteella kukaan ei ainakaan voi sellaista luulla. Kertosäkeen hoitaa pikkuoravaksi nopeutettu Kake Randelin.

Kuten kaikki varmasti jo tietävätkin, Amatimies siis pohjautuu finnhits-legendan myöhäiskauden hittiin Pakko painaa pitkää päivää. Iskelmämme ikoneista Kake Randelin on niitä liiankin helposti meemiytyviä, mutta häntä ei toki voi syyttää siitä, että JVG:n käsittelyssä alkujaankin melko heppoinen duunari-iskelmä on nopeutettu Tiktok-kaksiminuuttiseksi, jonka otsikostakin turhat konsonantit ovat pudonneet pois. Kertosäkeen lisäksi kuullaan jonkin verran viidessä minuutissa kirjoitetulta kuulostavaa räppiölinää, jossa ei sanota mistään maailman asiasta yhtään mitään. 

Artturi Asialan tuottama Amatimies on toki kustannustehokas hitti: liekö koskaan saatu näin paljon striimejä per tekemisen vaivaan käytetty minuutti. 

Biisi saa tämän palkinnon siksikin, että se on aikansa kuva mitä kielteisimmässä mielessä: nykyinen some typistää hitit fraasinpätkiksi, lyhentää niiden pituuden soittoäänimittakaavaan ja hylkii perinteistä laulunkirjoittamista, jota se Ikuinen vappukin kuitenkin vielä edusti. Tällä tavalla tuhotaan popmusiikki, tuo ihana taidemuoto, ja JVG ansaitsee osallisuudestaan hankkeeseen niskaansa aivan hulluna paskaa.

Lisäksi jokaista tämän maan duunariduunia tekevää ihmistä pitäisi sylettää se, miten nämä sattumankaupalla rikastuneet keekoilijat leikkivät Amatimiehen videossa burgerinmyyjää tai raksajäbää. Ei ole hauskaa, on puhtaasti vastenmielistä. Teidän tuloillanne ei ole lupaa puhua raskaasta duunista, edes "vitsillä", koska ette te voi puhua siitä edes "vitsillä". 

Amatimies-musiikkivideo Youtubessa

 

Kirja-arvostelu: Katja Kettu: Ismo Alanko (2021)

(Kirjoitin tämän tekstin Facebook-päivitykseksi, mutta koska tuli aika pitkä pohdinta ja aihe kuuluu blogin toimialaan, niin julkaisenpa täälläkin, vaikkapa vain muistilapuksi itselleni.)

Hieman tavallista hankalampi kirja arvostella. Kirjailija vanha tuttu ja kohde vanha fanituksen kohde ja näkemykseni mukaan yksi viime vuosikymmenten tärkeimpiä suomalaisia taiteilijoita millä tahansa alalla, ei vain rockmusiikin. Kun projektista aikanaan luin, päättelin että tulossa on potentiaalisesti vuosikymmenen musakirjatapaus ja että ostaisin teoksen ilmestymispäivänä. No, sitten tuli ilmestymispäivä ja se Oskari Onnisen arvostelu ja keskustelu teoksesta osoittautui hyvin erilaiseksi kuin olin ajatellut enkä minäkään sitä sitten mennyt ostamaan. Mutta koko ajan tiesin, että luettava tämä kuitenkin on ja nyt sitten luin.

Sinänsähän näissä elämäkertahommissa kirjoittajan ja kohteen näennäisen loistava yhtälö ei välttämättä takaa mitään. Laji lienee hullun vaativa ja semminkin kun kirjaa tehdään vahvasti elossa olevasta persoonasta, jolla on paljon näkemyksiä asioiden suhteen. Vahva persoonahan se Kettukin toki on eikä ehkä luontevimmin sovi tällaiseen projektiin. Asiantunteva fani kuitenkin ja se näkyy kirjassa hyvässä ja huonossa.

Onko tämä sitten mahalasku? No ei ole. Aivan lukemisen väärti kirja on, ainakin jos on pitkän linjan Ismo-harrastaja. Sen se kyllä vaatii. Mutta niin apuritasoisia rokkarielämäkertoja on maailma niin pullollaan, että pelkästään ylöskirjaamisen tekstuaalinen taso ja uudet näkökulmat kohteen tuotantoon riittävät tekemään Alangon tuotannon ystävälle tästä pakollista luettavaa, ja jos nyt on kiinnostunut lukemaan pitkällistä tekstianalyysiä ja musiikillista analyysiä biisi kerrallaan niin sitten varsinkin.

Entä onko tämä hukattu mahdollisuus? Mene tiedä, mutta tämä on ilmeisesti se kirja, joka Alangon eläessä oli mahdollista tehdä, ja toivottavaahan on, että hän elää vielä pitkään. Jos joku haluaisi kirjoittaa täysin toisenlaisen Ismo-kirjan niin se ei voisi olla kattava elämäkerta, ehkä enemmänkin jonkinlainen kulttuurihistoriallinen analyysi.

Tästä päästäänkin Ketun kirjan ratkaiseviin puutteisiin. Niitä eivät minusta ole asiavirheet, joista tuoreissa arvosteluissa eniten puhuttiin. Laajemmin ajatellen on aika yhdentekevää, jos joku Hearthill mainitaan kronologisesti väärässä kohdassa. Tai vaikka minun henkilökohtaisesti tekisikin mieli purnata siitä, että Kettu, sentään vanha rovaniemeläinen, antaa Ismon väittää riianneensa jotain tyttöä teini-iän alppihiihtovuosinaan "Korkalovaarassa Vapaudentiellä" - Vapaudentie ei siis ole millään lailla Korkalovaarassa - niin ei-rovaniemeläiselle asia on toki yhdentekevä. Kiireellä painoon saatetusta kirjasta tällaiset toki varmaan kertovat.

Oikeasti kirjan suurin ongelma on sen puiseva rakenne. Vaikka Kettu on haastatellut aivan riittävän määrän perheenjäseniä ja soittokumppaneita, niin kirjassa puhuu karkeasti veikaten yli 90% ajasta Ismo ja sen lopun puhuu kirjoittaja itse. Kenenkään muun ääni ei suoraan kuulu. Se Onnisenkin muistaakseni esiin nostama ongelma on todellinen, että tyypillisesti tässä Kettu sanoo ensin johdantolauseessa jotain ja sitten Ismo saman asian omin sanoin. Sellainen tekee kuivakkaa luettavaa ja kun tässä eepoksessa sivuja riittää ja alun alkaen niitä kuuluu olleen vielä huikeasti enemmän niin kyllähän herää kysymys, että eikö tilaa olisi voinut vähän paremmin käyttää.

Aivan erityisesti tilaa käytetään liikaa jokaisen albumin jokaisen biisin analyysiin. Se ei ole kiinnostavaa kuin hyvin rajalliselle määrälle ihmisiä. Se vie myös tilaa kulttuurihistorialliselta kontekstilta, jonka jokseenkin täydellinen puute on vielä yksi aivan keskeinen ongelma tässä. Ikään kuin Ismo tekisi biisejään hermeettisessä tyhjiössä, vuosikymmen vaan vaihtuu ja numero ikävuosikymmenessä. Ehkä asia toisaalta onkin niin? Mies on ollut kansakunnan rokkikaapin päällä kaksikymppisestä. Ei hän ole elänyt samassa Suomessa kuin me muut. Silti hän on jostain syystä osannut ajoittain kommentoida sitä varsin tarkkanäköisesti. Mikähän tässä yhtälössä mättää?

Alanko ei tunnu edes kovin innostuneelta tekstianalyysistä. Silti hän purkaa sanoituksensa ja tarkoituksensa niin osasiinsa, ettei pitkäaikaiselle kuulijalle oikein jää enää mitään pureskeltavaa. Jää vain sellainen tunne kuin olisi ollut omia tulkintojaan tehdessään jotenkin väärässä - jää vaikka taiteilija moneen otteeseen korostaa, ettei haluisi avata sanoituksia ja että jokaisen näkemys on oikea. No miksi niitä sitten avataan, kymmenien ja kymmenien sivujen verran? Ei se ole kiinnostavaa luettavaakaan.

Näiden asioiden lisäksi kirjassa puhutaan perheestä, bändielämästä ja päihteidenkäytöstä, ennen muuta viinanjuonnista. Toipuvan alkoholistin avomielisyys leimaa varsinkin loppulukuja, joissa kieltämättä paljastuu Alangon dokaushommien eskaloituminen mittasuhteisiin, joista yleinen julkisuus ei käsittääkseni ole ollut ennen tätä kirjaa tietoinen. (Aika vähän taisi silti mitään otsikoita tulla, ehkä kaikki ovat olettaneet moisen lurjuksen olleen full hd -keittomiehiä jo määritelmän mukaan.) Ehkä tätäkin aihepiiriä käsitellään silti vähän ylitsevuotavaisesti, näin lukijan kannalta.

Minusta tämä täyttää kolmen tähden kirjan vaatimukset, mutta tässä tapauksessa tietysti odotettiin vielä enemmän, ehkä liikaa. Vaikka Ismo Alanko oksentelisi katkolla niin hän on silti asioidensa täysimääräiseen kontrolloimiseen pyrkivä ihminen eikä sellainen kohde jätä elämäkerralle tilaa hengittää. Silloin on sama vaikka ylöskirjaaja olisi kuinka hyvä. Ehkä tämä oli paras mahdollinen kirja aiheesta. Todennäköisemmin siitä olisi tullut jonkin verran parempi, jos olisi vielä vuoden verran mietitty kokonaisuutta, mutta veikkaan että aivan kaikki asianosaiset olisivat taittoonmenovaiheessa hyperventiloineet jo pelkästä ajatuksestakin.