En ollut keväällä Vanhalla tai muillakaan Ismo Alanko yksin -kiertueen keikoilla. Enpä tosin ole ollut monella muullakaan keikalla, jolta äänitettyä livelevyä voisi myöhemmin kuunnella kotioloissa. Hyvän livelevyn tuleekin toimia muutenkin kuin matkamuistona - ja samalla useimmat niistä toimivat tavalla, joka tekee niiden kuuntelemisesta erilaisen kokemuksen kuin studiolevyjen. Kyse on läsnäolosta, yhden tilanteen tallentumisesta. Vaikka äänitystä vähän korjailtaisiinkin jälkikäteen, mukana on silti enemmän sattumaelementtiä kuin studiolevyillä keskimäärin.
Tämähän ei ole nimenomaan positiivinen asia, ellei pidä taiteellisen impulssin kanavoimista harkituiksi teoksiksi jotenkin vääränä toimintatapana. Minä en pidä, minusta palkitsevinta taidetta saavat yleensä aikaan ihmiset, jotka ovat ainakin lähtöpisteessä kuvitelleet tietävänsä, mitä tekevät. Toisaalta silloinkin voi sattua kaikenlaista yllättävää, ja toisaalta konsertin ja siten myös livelevynkin voi ainakin yrittää käsikirjoittaa.
En ole muusikko, mutta kuvittelisin, että yksin esiintyessään sekä omaa paremman kontrollin tekemisiinsä että on pahemmin sattuman heiteltävänä kuin yhtyeen kanssa soittaessa. Tosin Ismo Alanko on neljän vuosikymmenen aikana esiintynyt niin monenlaisissa olosuhteissa ja monenlaisille yleisöille, että on vaikea kuvitella hänen pasmojensa menevän pahasti sekaisin sooloesityksenkään aikana, varsinkaan Vanhan salin kaltaisessa kotipesässä. Eikä niin Yksin Vanhalla -levyllä käykään. Alanko kuulostaa välispiikeissäkin olevan täysin kotonaan, ja pianon tai kitaran säestyksellä esitetyt laulut koko uran varrelta ovat itsevarmasti juuri sitä, mitä niiden voi tässä kuosissa kuvitellakin olevan. Ei tämä mitenkään erityisen yllättävä levy ole, vaikka varsinkin alkupuolella kuullaankin aika monta vähemmälle huomiolle jäänyttä uudempaa kappaletta, joista osan vahvuus paljastuu itselleni vasta nyt. Koko levyn tunnelma on vahva ja sitä kuuntelee mielellään, vaikka tietysti jotkut biisit ovat turhankin tuttuja, eikä esimerkiksi periaatteessa vaikuttavasta Hetki hautausmaalla -biisistä kai ole mahdollistakaan saada irti muuta kuin siitä on kaikissa tähän asti levytetyissä versioissa saatu.
Itse levyä tai sen tallentamistilannetta enemmän olenkin tässä miettinyt omaa suhdettani Alangon musiikkiin halki vuosikymmenten. Se on vaihdellut 90-luvun jälkipuoliskon kiivaasta fanituksesta laihempiin vuosiin, Maailmanlopun sushibaarin virittämään uuteen kiinnostukseen ja taas viimeisimmän Ismo Kullervo Alanko -levyn tuottamaan jopa nihkeältä maistuneeseen pettymykseen. Juuri nyt vuoristoradan eri vaiheet tuntuvat tasaantuneen kiihkottomaksi arvostukseksi. Alangolla on helmasyntinsä, kenelläpä ei, mutta onhan tyyppi levyttänyt älyttömän laajan ja monipuolisen katalogin suomenkielistä musiikkia parhaasta päästä. Mahdollisesti täysimittainen Alangon musiikista nauttiminen vaatii sitä, että on säästänyt ainakin pienen leikkinurkkauksen sisäiselle teinilleen, mutta tämäkin riippuu vähän siitä, mitä osaa tuotannosta haluaa kuunnella.
Akustinen livelevy painottuu toki luonnostaan tiettyyn osaan, eli rokinrunttausta tässä ei, varmaankin onneksi, juuri edes yritetä. No, biisilistalta löytyvät kyllä esim. Kulkurin iltakalja ja On mulla unelma, jotka eivät tässä muodossa toimi kovin hyvin (olen muuten alkanut epäillä, toimiiko jälkimmäinen alkuperäisenä versionakaan enää ollenkaan, juuri samoista syistä, joiden takia siitä lukiolaisena pidin). Kyllähän Alanko sinänsä osaa sopivan bändin avustuksella rokatakin helvetin hyvin, eikä sen bändin tarvitse edes olla Sielun Veljet. Mutta - ja tämä on taas varmaan joku ikäjuttu, vaikkakin kyse on jo viitisentoista vuotta jatkuneesta kehityssuunnasta - se reflektiivisempi, ns. taiteellisempi materiaali kiinnostaa nykyään eniten. Ja nyt tarkoitan jotain pariakin astetta ulkopuolisempaa ja tarkkailevampaa kuin edellislevyn kiusaannuttava emotionaalinen itsereflektio.
Hyvä, melkeinpä sattumanvarainen esimerkki voisi olla livelevyn avaava 2.45, johon en aikoinaan Ruuhkainen taivas -albumilla (joka jäi muutenkin vähälle kuuntelulle) kiinnittänyt juuri huomiota. Se ei tietenkään kuulu Alangon uran parhaisiin lauluihin, mutta se on silti sävellyksellisesti vahva, sanoituksellisesti verrattavissa hyvään myöhäismodernistiseen runouteen ja jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla mahtavan hienostunutta musiikkia verrattuna ylivoimaiseen valtaosaan, no, kaikesta muusta. Jää tunne, että tällaisia kappaleita Alanko saa aikaan silloin kuin vain asettuu pianon ääreen tai tarttuu kitaraan ja yrittää tehdä hyvän biisin. Onko se käsityöläisyyttä? Ilman muuta sitäkin, mutta käsityöläisyyden idea ei sisällä sitä, että olisi myös sanottavaa, jokin kiinnostava perspektiivi maailmaan.
Alangolla hyvin usein on, ja siinä on yksi avain hänen merkityksellisyyteensä 39-vuotiaan kuuntelijan näkökulmasta, kun kapina, provosointi ja rankkuus ovat alkaneet kuulostaa haukkumasanoilta.
Yksin vanhalla Spotifyssa
maanantai 11. syyskuuta 2017
lauantai 9. syyskuuta 2017
Virheet voitoksi: Hectorin Varjot ja lakanat
Varjot ja lakanat julkaistiin vuonna 1988, ja sitä on pidetty kohokohtana siinä noususuhdanteessa, joka Hectorin uralla alkoi edeltävästä Nuku idiootti -levystä. Tämän jälkeen 1990-luvun alkupuolella ja puolivälissä ilmestyneet levyt saivat taas ristiriitaisemman vastaanoton, vaikka myivätkin hyvin. Sitten koittikin jo Mestarit-projekti, ja mitä vähemmän siitä ja sen jälkeen tapahtuneesta puhutaan ja kirjoitetaan, sen parempi.
Itse olen ollut vähän jumittunutkin siihen käsitykseen, että Hectorin mainitsemisen arvoinen tuotanto päättyisi vuoteen 1974 tai ainakin vuoteen 1978. Okei, esimerkiksi Euroopalla (1981) on puolensa, mutta sen soundimaailma ei ole ikääntynyt kovin kauniisti, eikä biisimateriaalikaan niin hirveän vahvaa ole. Muuten Hector oli Nuku idioottia edeltäneinä vuosina pahasti eksyksissä.
Sattuman oikusta olen nyt tullut kuunnelleeksi ihan pakkomielteisen paljon Varjoja ja lakanoita. Se ei ollut minulle mikään uusi tuttavuus, mutta joskus vain käy niin, että loppuun käsitellyksi luultu levy aukeaa kertaheitolla aivan uudella tavalla. Kyse on useimmiten siitä, että sattuu yhdellä kuuntelukerralla olemaan vastaanottavaisemmalla tuulella kuin koskaan aiemmin. Aivan puhdasta arpapeliä. Panee miettimään, moniko levy ei koskaan lunasta potentiaaliaan vedota johonkin kuulijaan, koska levy ja kuulija eivät vain satu koskaan kohtaamaan oikeassa kulmassa.
Varjot ja lakanat ei ole millään muotoa täydellinen levy. Tuntuu kuitenkin turhalta suhtautua tähän niin, että siltä olisi pitänyt ottaa joitakin kappaleita pois tai laittaa joitakin muita tilalle. Facebookissa käytiin äskettäin keskustelua siitä, onko albumi yleensäkään koskaan ollut mielekäs musiikin julkaisemisen formaatti, tai onko ainakaan hirttäytymisessä siihen ollut järkeä. Jälkimmäinen kysymys on aika moniulotteinen, mutta mikäli albumia vastustetaan sillä perusteella, että se sisältää yleensä parempia ja huonompia kappaleita - siinä missä olisi mahdollista julkaista vain ne paremmat - niin sellaista vastustusta en ainakaan allekirjoita.
Ensinnäkin, tietysti, eri kappaleet ovat eri kuulijoiden mielestä parempia tai huonompia. Varmaan artistillakin on yleensä suosikkinsa, mutta paikkaansa puolustavalla albumilla eri laulut tarjoavat erilaisia näkökulmia samoihin aiheisiin - tai vaikka ihan eri aiheisiinkin, koska kyse on musiikista, voi tällä tavoinkin syntyä yhtenäinen kokonaisuus. Ja näin yksittäiselle kuulijalle tarjoutuu vapaus mieltää jotkut kappaleet tärkeämmiksi ja jotkut vähemmän tärkeiksi, ja yksittäisten kuuntelukokemusten kautta kaikilla voi silti olla paikkansa.
Toiseksi, tällainen klassisimmillaan noin kolmen vartin mittainen laulusarja sekä sallii että vaatii dynamiikan vaihtelua, ja jopa pahanlaatuinen särö kokonaisuudessa voi lopulta olla toimivaa sellaista. Hyvän albumin lauluilla tapaa olla riittävästi yhteistä ja riittävästi eroja. Tämän kriteerin Varjot ja lakanat täyttää ja kääntää virheensäkin voitokseen.
Levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa, mikä on varmaankin hyvä asia, mutta aika montaa kappaletta leimaa jonkinlainen turhautunut halu, riittämättömyys rakkaus- ja seksisuhteissa. Heti avausbiisi Olen nielaissut kuun kuvaa hiipuvan suhteen kituuttamista intohimon leimahdusten varassa yllättävänkin tehokkain metaforin. Hectorille tyypillisesti ne keinuvat toimivan rajalla, mutta pysyvät oikealla puolella.
Isoksi teokseksi kasvava Seinästä seinään, levyn eräänlainen nimikappale, on vielä korventavampi, koska siinä halu polttaa, mutta jää tyydyttämättä. Kertoja fantasioi naapuriasunnon naisesta piinaavan yksityiskohtaisesti (ja ilmeisen huonolla äänieristyksellä varustetussa talossa). Biisin autio, pelkistetty äänimaisema kuvaa urbaania yksinäisyyttä ja yhteyden kaipuuta siinä missä tekstikin. Levyn parhaita osia hallitsee muutenkin tällainen 80-luvun lopulle tyypillinen kolkko, tummasävyinen äänimaisema, jota ei onneksi olla vedetty överiksi. Jos vuoden 1973 Hector kuunteli Bowieta, kuvittelisi vuoden 1988 Hectorin innoittuneen esimerkiksi Peter Gabrielista, mutta ei onneksi kuitenkaan matkimiseen saakka, mikä tuskin olisi ollut sen ajan suomipopissa mahdollistakaan.
Loistava Ota yhteyttä apinaan maalaa ajalle kenties tyypillisen ekologisen dystopian taustaksi taas yhdelle kommunikaation ja toisen ihmisen kaipuuta kuvastavalle tekstille, jossa tosin suhtaudutaan ironisoiden tarpeeseen käpertyä jonnekin radion äärelle maailman mullistuessa ympärillä. Onneksi Hector ei kuitenkaan sorru tässä saarnaamiseen, vaan tunnustaa minäkertoja-perspektiivistään käsin tämän tarpeen yleisinhimilliseksi, mitä se onkin. Biisissä on todella toimiva mekaaninen groove, ei nyt suorastaan uraauurtava, mutta joka tapauksessa aikaansa nähden näkemyksellinen.
Toisen puolen levystä tarjoavat pari ikonista hittiä, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tuntuvat silti oleellisilta osilta kokonaisuutta. Miljoonaan kertaan versioitu Jos sä tahdot niin on alkuperäisen levyn kontekstissa taas yksi rakkaudenjanon ilmentymä, tällä kertaa pitkän lupauslistan muotoon puettu kosintakirje. Biisin ongelma on siinä, että se on kirjoitettu niin ilmeiseksi ultimate-rakkauslauluksi: se on kosiskeleva ilmauksen useammassakin merkityksessä, eikä ole ihme, että se on versioitu useaan kertaan ja varmaan kuultu sadoissa häissä. Paraskaan laulu ei voi selvitä sellaisesta tyhjenemättä kaikista merkityksistään, eikä tässä niitä alun alkaenkaan niin hirveästi ollut.
Sen sijaan levyn toinen kosintakirje, Mulla ei oo rahaa, toimii kaikessa populistisuudessaan hämmästyttävän hyvin. Sehän on puhdas kuplettirenkutus, jota on kyllä ryyditetty ovelilla ääniefekteillä, tehokkaalla kompilla ja kivalla folk-viululla. Paradoksaalisesti sen teksti tuntuu paljon vilpittömämmältä ja sympaattisemmalta kuin äärimmäisen vilpittömäksi tarkoitettu Jos sä tahdot niin. Se on myös yksi suomipopin kaikkien aikojen tappavimmista korvamadoista.
Karkeasti ottaen puolet levystä koostuu "perinteisemmästä" Hector-materiaalista, siis tunteellisesta folkrockista, jossa katsotaan usein artistin omaan menneisyyteen, vaikkei nostalgia tällä levyllä koskaan täyttä valtaa otakaan. Timantti ja ruoste ei onneksi ole käännös Diamonds And Rustista, mutta sen itsereflektio jää vähän vaillinaiseksi, kun Hectorilla ei tässäkään tapauksessa tunnu olevan valmiuksia analysoida 60-luvulta 80-luvulle yltävää tapahtumien ketjua kuin melko tyhjänpäiväisin irtolausein. Pianomies taas nimenomaan on versio Billy Joelin Piano Manista, ihan hyvin toteutettu, mutta jokseenkin tarpeeton. Allekirjoitus: Peter Pan flirttailee liikaa 70-luvun Narnia-meininkien kanssa, Missä on Lady Jane? viittailee myös hieman liikaa Hectoria isompiin asioihin, ja Huomiseen on ainoa biisi, jolla aidosti paskajäykät kasarisoundit saavat yliotteen. Uushiljaisuus ja Kuvitettu mies ovat kiinnostavampia, joskaan eivät erinomaisia.
Tätä kiinnostavaa levyä ei silti tee mieli kuunnella hyppien tai kasaamalla soittolista parhaista paloista. Olkoon se kokonaisuudessaan dokumentti yhdestä aikakaudesta, erään lahjakkaan, mutta helmasyntinsä omaavan lauluntekijän yhdestä taiteellisesta vaiheesta.
Varjot ja lakanat Spotifyssa
Itse olen ollut vähän jumittunutkin siihen käsitykseen, että Hectorin mainitsemisen arvoinen tuotanto päättyisi vuoteen 1974 tai ainakin vuoteen 1978. Okei, esimerkiksi Euroopalla (1981) on puolensa, mutta sen soundimaailma ei ole ikääntynyt kovin kauniisti, eikä biisimateriaalikaan niin hirveän vahvaa ole. Muuten Hector oli Nuku idioottia edeltäneinä vuosina pahasti eksyksissä.
Sattuman oikusta olen nyt tullut kuunnelleeksi ihan pakkomielteisen paljon Varjoja ja lakanoita. Se ei ollut minulle mikään uusi tuttavuus, mutta joskus vain käy niin, että loppuun käsitellyksi luultu levy aukeaa kertaheitolla aivan uudella tavalla. Kyse on useimmiten siitä, että sattuu yhdellä kuuntelukerralla olemaan vastaanottavaisemmalla tuulella kuin koskaan aiemmin. Aivan puhdasta arpapeliä. Panee miettimään, moniko levy ei koskaan lunasta potentiaaliaan vedota johonkin kuulijaan, koska levy ja kuulija eivät vain satu koskaan kohtaamaan oikeassa kulmassa.
Varjot ja lakanat ei ole millään muotoa täydellinen levy. Tuntuu kuitenkin turhalta suhtautua tähän niin, että siltä olisi pitänyt ottaa joitakin kappaleita pois tai laittaa joitakin muita tilalle. Facebookissa käytiin äskettäin keskustelua siitä, onko albumi yleensäkään koskaan ollut mielekäs musiikin julkaisemisen formaatti, tai onko ainakaan hirttäytymisessä siihen ollut järkeä. Jälkimmäinen kysymys on aika moniulotteinen, mutta mikäli albumia vastustetaan sillä perusteella, että se sisältää yleensä parempia ja huonompia kappaleita - siinä missä olisi mahdollista julkaista vain ne paremmat - niin sellaista vastustusta en ainakaan allekirjoita.
Ensinnäkin, tietysti, eri kappaleet ovat eri kuulijoiden mielestä parempia tai huonompia. Varmaan artistillakin on yleensä suosikkinsa, mutta paikkaansa puolustavalla albumilla eri laulut tarjoavat erilaisia näkökulmia samoihin aiheisiin - tai vaikka ihan eri aiheisiinkin, koska kyse on musiikista, voi tällä tavoinkin syntyä yhtenäinen kokonaisuus. Ja näin yksittäiselle kuulijalle tarjoutuu vapaus mieltää jotkut kappaleet tärkeämmiksi ja jotkut vähemmän tärkeiksi, ja yksittäisten kuuntelukokemusten kautta kaikilla voi silti olla paikkansa.
Toiseksi, tällainen klassisimmillaan noin kolmen vartin mittainen laulusarja sekä sallii että vaatii dynamiikan vaihtelua, ja jopa pahanlaatuinen särö kokonaisuudessa voi lopulta olla toimivaa sellaista. Hyvän albumin lauluilla tapaa olla riittävästi yhteistä ja riittävästi eroja. Tämän kriteerin Varjot ja lakanat täyttää ja kääntää virheensäkin voitokseen.
Levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa, mikä on varmaankin hyvä asia, mutta aika montaa kappaletta leimaa jonkinlainen turhautunut halu, riittämättömyys rakkaus- ja seksisuhteissa. Heti avausbiisi Olen nielaissut kuun kuvaa hiipuvan suhteen kituuttamista intohimon leimahdusten varassa yllättävänkin tehokkain metaforin. Hectorille tyypillisesti ne keinuvat toimivan rajalla, mutta pysyvät oikealla puolella.
Isoksi teokseksi kasvava Seinästä seinään, levyn eräänlainen nimikappale, on vielä korventavampi, koska siinä halu polttaa, mutta jää tyydyttämättä. Kertoja fantasioi naapuriasunnon naisesta piinaavan yksityiskohtaisesti (ja ilmeisen huonolla äänieristyksellä varustetussa talossa). Biisin autio, pelkistetty äänimaisema kuvaa urbaania yksinäisyyttä ja yhteyden kaipuuta siinä missä tekstikin. Levyn parhaita osia hallitsee muutenkin tällainen 80-luvun lopulle tyypillinen kolkko, tummasävyinen äänimaisema, jota ei onneksi olla vedetty överiksi. Jos vuoden 1973 Hector kuunteli Bowieta, kuvittelisi vuoden 1988 Hectorin innoittuneen esimerkiksi Peter Gabrielista, mutta ei onneksi kuitenkaan matkimiseen saakka, mikä tuskin olisi ollut sen ajan suomipopissa mahdollistakaan.
Loistava Ota yhteyttä apinaan maalaa ajalle kenties tyypillisen ekologisen dystopian taustaksi taas yhdelle kommunikaation ja toisen ihmisen kaipuuta kuvastavalle tekstille, jossa tosin suhtaudutaan ironisoiden tarpeeseen käpertyä jonnekin radion äärelle maailman mullistuessa ympärillä. Onneksi Hector ei kuitenkaan sorru tässä saarnaamiseen, vaan tunnustaa minäkertoja-perspektiivistään käsin tämän tarpeen yleisinhimilliseksi, mitä se onkin. Biisissä on todella toimiva mekaaninen groove, ei nyt suorastaan uraauurtava, mutta joka tapauksessa aikaansa nähden näkemyksellinen.
Toisen puolen levystä tarjoavat pari ikonista hittiä, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tuntuvat silti oleellisilta osilta kokonaisuutta. Miljoonaan kertaan versioitu Jos sä tahdot niin on alkuperäisen levyn kontekstissa taas yksi rakkaudenjanon ilmentymä, tällä kertaa pitkän lupauslistan muotoon puettu kosintakirje. Biisin ongelma on siinä, että se on kirjoitettu niin ilmeiseksi ultimate-rakkauslauluksi: se on kosiskeleva ilmauksen useammassakin merkityksessä, eikä ole ihme, että se on versioitu useaan kertaan ja varmaan kuultu sadoissa häissä. Paraskaan laulu ei voi selvitä sellaisesta tyhjenemättä kaikista merkityksistään, eikä tässä niitä alun alkaenkaan niin hirveästi ollut.
Sen sijaan levyn toinen kosintakirje, Mulla ei oo rahaa, toimii kaikessa populistisuudessaan hämmästyttävän hyvin. Sehän on puhdas kuplettirenkutus, jota on kyllä ryyditetty ovelilla ääniefekteillä, tehokkaalla kompilla ja kivalla folk-viululla. Paradoksaalisesti sen teksti tuntuu paljon vilpittömämmältä ja sympaattisemmalta kuin äärimmäisen vilpittömäksi tarkoitettu Jos sä tahdot niin. Se on myös yksi suomipopin kaikkien aikojen tappavimmista korvamadoista.
Karkeasti ottaen puolet levystä koostuu "perinteisemmästä" Hector-materiaalista, siis tunteellisesta folkrockista, jossa katsotaan usein artistin omaan menneisyyteen, vaikkei nostalgia tällä levyllä koskaan täyttä valtaa otakaan. Timantti ja ruoste ei onneksi ole käännös Diamonds And Rustista, mutta sen itsereflektio jää vähän vaillinaiseksi, kun Hectorilla ei tässäkään tapauksessa tunnu olevan valmiuksia analysoida 60-luvulta 80-luvulle yltävää tapahtumien ketjua kuin melko tyhjänpäiväisin irtolausein. Pianomies taas nimenomaan on versio Billy Joelin Piano Manista, ihan hyvin toteutettu, mutta jokseenkin tarpeeton. Allekirjoitus: Peter Pan flirttailee liikaa 70-luvun Narnia-meininkien kanssa, Missä on Lady Jane? viittailee myös hieman liikaa Hectoria isompiin asioihin, ja Huomiseen on ainoa biisi, jolla aidosti paskajäykät kasarisoundit saavat yliotteen. Uushiljaisuus ja Kuvitettu mies ovat kiinnostavampia, joskaan eivät erinomaisia.
Tätä kiinnostavaa levyä ei silti tee mieli kuunnella hyppien tai kasaamalla soittolista parhaista paloista. Olkoon se kokonaisuudessaan dokumentti yhdestä aikakaudesta, erään lahjakkaan, mutta helmasyntinsä omaavan lauluntekijän yhdestä taiteellisesta vaiheesta.
Varjot ja lakanat Spotifyssa
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
Suunnitelmia vuodelle 2016
Salamaisema ei ole vuoden 2015 aikana ollut ihan hirveän aktiivinen - johtuen lähinnä ajanpuutteesta ja sen vähän ajan jakamisesta monen eri projektin kesken - eikä vuosi 2016 näytä tämän blogin osalta ainakaan sen hektisemmältä. Jotain aivan muuta on kuitenkin luvassa. Täältä voi lukea mitä.
Suuren osan ajastani tulee siis viemään sadan parhaan koskaan tehdyn suomenkielisen biisin listaus erillisen blogin muodossa. Toivottavasti Salamaiseman lukijat nauttivat näistä kirjoituksista, sillä tämän blogin melkoista hiljaiseloa tuo tulee tarkoittamaan, vaikka en ole tätäkään mitenkään lopettamassa. Ainakin joitakin kirjoituksia aion julkaista Salamaisemassakin, ja kenties vuosi 2017 on sitten sitäkin aktiivisempi.
Suuren osan ajastani tulee siis viemään sadan parhaan koskaan tehdyn suomenkielisen biisin listaus erillisen blogin muodossa. Toivottavasti Salamaiseman lukijat nauttivat näistä kirjoituksista, sillä tämän blogin melkoista hiljaiseloa tuo tulee tarkoittamaan, vaikka en ole tätäkään mitenkään lopettamassa. Ainakin joitakin kirjoituksia aion julkaista Salamaisemassakin, ja kenties vuosi 2017 on sitten sitäkin aktiivisempi.
torstai 17. joulukuuta 2015
Salamaiseman vuoden levy 2015
Tämän blogin toisen vuoden lähestyessä loppuaan on aika esittää subjektiivinen näkemykseni vuoden parhaasta levystä - kotimaisesta sellaisesta, koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia. Viime vuonna tittelin sai Scandinavian Music Groupin huikea Terminal 2.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt melkoinen määrä upeita suomalaisia levyjä. Vaikea toisaalta kuvitella vuotta, jolloin näin ei olisi. Nostan esiin muutaman suosikin: Pekko Käpin ja K:H:H:L:n Sanguis meus, mama!, Pariisin Kevään Musta laatikko, Chisun Polaris, Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky, nyt viimeisimpänä rovaniemeläisen Autiomaa-yhtyeen loistava esikoislevy Lauluja sielun autiudesta.
Kaikkein paras suomalainen musiikki tuntuu siis tänä vuonna tulleen joko varsin valtavirtaisen popin tai varsin ei-valtavirtaisen suomalaisia ja uuden maailman suunnalta tulevia vaikutteita yhdistelevävn juurimusiikin suunnalta. Esimerkiksi suomiräp-osastolta ei valitettavasti ole tänä vuonna tullut klassikkostatusta tavoittelevia albumikokonaisuuksia, hyvää musiikkia toki kuitenkin.
Salamaiseman vuoden levy edustaa pintapuolisesti ajatellen roots-osastoa, mutta kaiken hyvän tällaisen musiikin tapaan Janne Westerlundin Marshland on syvästi itse koettua ilmaisua ja ihan tunteen tasolla tiukasti tässä hetkessä kiinni - siis antiteesi muodollisesti pätevälle museokamalle.
Plain Ride -vokalisti Westerlund on soololevyillään Suomen vaikuttavin blueslaulaja. Blues tarkoittaa tässä mielentilaa ja joitakin sovituksellisia ratkaisuja, vaikka niilläkin on yhtä lailla yhteyttä valkoisen puolen amerikkalaiseen perinnemusiikkiin: vanhimpaan kantriin ja sitä vanhempaan folk-traditioon. Melodisesti Westerlundin musiikissa taitaa ainakin näihin amatöörin korviin kuulua yhtä lailla ikiaikainen koilliseurooppalainen kansanlaulu ja vähän eurooppalainen taidemusiikkikin, joka tietysti on tavallaan samaa juurta.
Bluesia tästä tekee näiden laulujen koristelematon koti elämän synkemmällä laidalla, hautausmailla ja varjoisissa lehdoissa - mutta myös niiden puhdistavuus, niiden pyrkimys käsitellä kuolemaa ja surua niin, että elämä voisi jatkua.
Marshlandin vaikuttavin laulu "Long Tall Grass" sijoittuu rakastetun haudalle, samanlaiseen kevätpäivään kuin se vuosien takainen, jona onnellinen pariskunta katsoi vappumarssia ja tuuli puhalsi rakastetun hiukset sekaisin. Sama tuuli hautausmaan korkeaa ruohoakin tuivertaa, kertoja toteaa. Elämä on väliaikaista ja silti ikuista.
Blues ei ole itsesäälissä vellomisen taustamusiikkia. Se on luonteeltaan jäyhää ja hyväksyy sekä julmat tosiasiat että niiden kirvoittamat pakahduttavat tunteet: surun, ikävän, välillä epätoivonkin.
Siksi Marshland on loistavaa bluesia ja Janne Westerlund yksi tämän joutavanpäiväisen lätinän täyttämän ajan tärkeistä taiteilijoista.
Marshland Spotifyssa
Tänäkin vuonna on ilmestynyt melkoinen määrä upeita suomalaisia levyjä. Vaikea toisaalta kuvitella vuotta, jolloin näin ei olisi. Nostan esiin muutaman suosikin: Pekko Käpin ja K:H:H:L:n Sanguis meus, mama!, Pariisin Kevään Musta laatikko, Chisun Polaris, Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky, nyt viimeisimpänä rovaniemeläisen Autiomaa-yhtyeen loistava esikoislevy Lauluja sielun autiudesta.
Kaikkein paras suomalainen musiikki tuntuu siis tänä vuonna tulleen joko varsin valtavirtaisen popin tai varsin ei-valtavirtaisen suomalaisia ja uuden maailman suunnalta tulevia vaikutteita yhdistelevävn juurimusiikin suunnalta. Esimerkiksi suomiräp-osastolta ei valitettavasti ole tänä vuonna tullut klassikkostatusta tavoittelevia albumikokonaisuuksia, hyvää musiikkia toki kuitenkin.
Salamaiseman vuoden levy edustaa pintapuolisesti ajatellen roots-osastoa, mutta kaiken hyvän tällaisen musiikin tapaan Janne Westerlundin Marshland on syvästi itse koettua ilmaisua ja ihan tunteen tasolla tiukasti tässä hetkessä kiinni - siis antiteesi muodollisesti pätevälle museokamalle.
Plain Ride -vokalisti Westerlund on soololevyillään Suomen vaikuttavin blueslaulaja. Blues tarkoittaa tässä mielentilaa ja joitakin sovituksellisia ratkaisuja, vaikka niilläkin on yhtä lailla yhteyttä valkoisen puolen amerikkalaiseen perinnemusiikkiin: vanhimpaan kantriin ja sitä vanhempaan folk-traditioon. Melodisesti Westerlundin musiikissa taitaa ainakin näihin amatöörin korviin kuulua yhtä lailla ikiaikainen koilliseurooppalainen kansanlaulu ja vähän eurooppalainen taidemusiikkikin, joka tietysti on tavallaan samaa juurta.
Bluesia tästä tekee näiden laulujen koristelematon koti elämän synkemmällä laidalla, hautausmailla ja varjoisissa lehdoissa - mutta myös niiden puhdistavuus, niiden pyrkimys käsitellä kuolemaa ja surua niin, että elämä voisi jatkua.
Marshlandin vaikuttavin laulu "Long Tall Grass" sijoittuu rakastetun haudalle, samanlaiseen kevätpäivään kuin se vuosien takainen, jona onnellinen pariskunta katsoi vappumarssia ja tuuli puhalsi rakastetun hiukset sekaisin. Sama tuuli hautausmaan korkeaa ruohoakin tuivertaa, kertoja toteaa. Elämä on väliaikaista ja silti ikuista.
Blues ei ole itsesäälissä vellomisen taustamusiikkia. Se on luonteeltaan jäyhää ja hyväksyy sekä julmat tosiasiat että niiden kirvoittamat pakahduttavat tunteet: surun, ikävän, välillä epätoivonkin.
Siksi Marshland on loistavaa bluesia ja Janne Westerlund yksi tämän joutavanpäiväisen lätinän täyttämän ajan tärkeistä taiteilijoista.
Marshland Spotifyssa
maanantai 9. marraskuuta 2015
Baabel: Scandinavian Music Group maailmanlopun jälkeen
Scandinavian Music Groupin Terminal 2 oli minulle viime vuoden paras ja tärkein levy. Siihen tuntuivat kiteytyvän melkein kaikki itseäni viime aikoina yleisesti ja yksityisesti askarruttaneet teemat; se tuntui biisistä riippuen elegialta ontuvuuttaan kaatuneille ihmissuhteille, koko auringonlaskun kulttuurillemme tai molemmille. Viimeinen sammuttaa valot.
Viime vuoden kesällä satuin olemaan iltamyöhällä Kempeleen kuntaan rakennetussa, suhteettomien mittasuhteiden Zeppeliini-kauppakeskuksessa, jossa ei tuolloin asioinut juuri ketään muuta. Oletan, että paikalla oli itse asiassa vähintään kymmeniä ihmisiä, mutta he vain sulautuivat järjettömän kompleksin varjoisiin nurkkiin. Olin hukannut seuralaisenikin. Seisoin toimettomana liukuportaiden juurella odottelemassa heidän ilmaantumistaan jostain.
Silloin tyhjän kauppakeskuksen geneerinen taustamusiikkisoittolista valikoi ilmoille Terminal 2 -levyn hienoimpiin kuuluvan kappaleen "Nuorukainen", jossa juhlat ovat loppuneet ja nuorimies -Brian Jones tai kuka tahansa virheitä tehnyt - kelluu uima-altaassa kasvot alaspäin. Viimeistään sillä hetkellä tajusin, että Terminal 2 on ikoninen levy ja magnum opus. Toivottavasti se tullaan vielä joskus arvottamaan samanlaiseksi aikansa kuvaksi kuin vaikka Moottoritie on kuuma vuonna 1980 tai Kun Suomi putos puusta vuonna 1990. Jos siis tällaisia arvotuksia silloin enää tehdään.
Ensin pidin yllättävänä, että SMG julkaisee seuraajan suurtyölle jo näinkin pian. Tarkemmin ajatellen se on ihan loogista. Jos on draivi päällä, ei jäädä jumittelemaan. Baabel on sitä paitsi aika tyypillinen levy tähän kohtaan minkä tahansa yhtyeen uraa. Elegiaa seuraa tanssi raunioilla. Tämä on huomattavasti kevyempää kamaa, mitä ilmeisimmin ihan tarkoituksella.
Tärkeämpi pointti: jos Terminal 2 on levy maailmanlopusta, on Baabel levy sen jälkeisestä kaaoksesta. Raamatullinen Baabel on pinnalta katsoen kielten ja kulttuurien sekasotku, tarkemmin ajatellen tietysti kuvaus romahduksen jälkeisestä murrosvaiheesta, jossa ajatukset ja aatteet sekoittuvat iloiseksi moniväripaletiksi. Tosi ja valhe menettävät käsitteinä merkityksensä.
Baabelin avaava nimibiisi onkin burleskimainen kuvaus eräänlaisesta lopunjälkeisestä yökerhosta, joka on toisaalta aika samanlainen kuin mikä tahansa todellinen lihaluukku 2010-luvun räikeiden loisteputkien alla. Oikeastaan me elämme jo lopunjälkeistä aikaa. Verrattuna Terminal 2:een on kyse vain näkökulmanvaihdoksesta. Biisi on musiikillisestikin hieman hysteerinen ja kiirehtivä verrattuna edellislevyä leimanneeseen staattiseen ylevyyteen.
Suuri osa koko levystä kuulostaa samalla tavalla encorelta tai valomerkin jälkeen tapahtuvilta juomingeilta. Tämä ei oikeastaan ole kovin hyvä asia: valomerkin jälkeen olisi vain syytä mennä kotiin ja odottaa seuraavia juhlia. Parhaat keskustelutkin on jo käyty. Puheissa on edelleen järkiasiaakin, fiksuja tyyppejä kun ollaan, mutta paras terä on hioutunut yleiseen apeuteen ja väsymykseen.
Kaksi klassikkoa Baabelilla on. "Frank & Claire" on upeanlaiska AOR-biisi ihmissuhteidenkin muuttumisesta pelikentäksi - halutessaan siitä voi löytää poliittisiakin sivumerkityksiä. "Valta kasvoi käyttämällä" on vuoden parhaita ja hyytävimpiä säkeitä. "Jos olen rehellinen" lähestyy parisuhdetematiikkaa vilpittömämmin ja romanttisemmin, olematta millään muotoa imelä. Se tuntuisi tahtovan sanoa, että vaikka kaikki tuhoutuisi - yleisellä tai yksityisellä tasolla - on tämä rakkaus silti ollut tärkeää. Rakkaus, joka ei ole ollut onnea ja auvoa, vaan ohipuhumista ja ristiin kulkemista, ja silti parasta ja oleellisinta ikinä.
Ehkä Baabel jää Scandinavian Music Groupin tuotannossa välityöksi, mutta sellaiseksi se on kiitettävän paljon ajatuksia ja tunteita herättävä levy. Se kuulostaa pehmeältä, ajoittain lähes narkoottiselta, mutta pinnan alla on terästäkin.
Terminal 2 on nukahtamisen taustamusiikkia, tässä ollaan heräilemässä syvästä unesta.
Frank & Claire
Viime vuoden kesällä satuin olemaan iltamyöhällä Kempeleen kuntaan rakennetussa, suhteettomien mittasuhteiden Zeppeliini-kauppakeskuksessa, jossa ei tuolloin asioinut juuri ketään muuta. Oletan, että paikalla oli itse asiassa vähintään kymmeniä ihmisiä, mutta he vain sulautuivat järjettömän kompleksin varjoisiin nurkkiin. Olin hukannut seuralaisenikin. Seisoin toimettomana liukuportaiden juurella odottelemassa heidän ilmaantumistaan jostain.
Silloin tyhjän kauppakeskuksen geneerinen taustamusiikkisoittolista valikoi ilmoille Terminal 2 -levyn hienoimpiin kuuluvan kappaleen "Nuorukainen", jossa juhlat ovat loppuneet ja nuorimies -Brian Jones tai kuka tahansa virheitä tehnyt - kelluu uima-altaassa kasvot alaspäin. Viimeistään sillä hetkellä tajusin, että Terminal 2 on ikoninen levy ja magnum opus. Toivottavasti se tullaan vielä joskus arvottamaan samanlaiseksi aikansa kuvaksi kuin vaikka Moottoritie on kuuma vuonna 1980 tai Kun Suomi putos puusta vuonna 1990. Jos siis tällaisia arvotuksia silloin enää tehdään.
Ensin pidin yllättävänä, että SMG julkaisee seuraajan suurtyölle jo näinkin pian. Tarkemmin ajatellen se on ihan loogista. Jos on draivi päällä, ei jäädä jumittelemaan. Baabel on sitä paitsi aika tyypillinen levy tähän kohtaan minkä tahansa yhtyeen uraa. Elegiaa seuraa tanssi raunioilla. Tämä on huomattavasti kevyempää kamaa, mitä ilmeisimmin ihan tarkoituksella.
Tärkeämpi pointti: jos Terminal 2 on levy maailmanlopusta, on Baabel levy sen jälkeisestä kaaoksesta. Raamatullinen Baabel on pinnalta katsoen kielten ja kulttuurien sekasotku, tarkemmin ajatellen tietysti kuvaus romahduksen jälkeisestä murrosvaiheesta, jossa ajatukset ja aatteet sekoittuvat iloiseksi moniväripaletiksi. Tosi ja valhe menettävät käsitteinä merkityksensä.
Baabelin avaava nimibiisi onkin burleskimainen kuvaus eräänlaisesta lopunjälkeisestä yökerhosta, joka on toisaalta aika samanlainen kuin mikä tahansa todellinen lihaluukku 2010-luvun räikeiden loisteputkien alla. Oikeastaan me elämme jo lopunjälkeistä aikaa. Verrattuna Terminal 2:een on kyse vain näkökulmanvaihdoksesta. Biisi on musiikillisestikin hieman hysteerinen ja kiirehtivä verrattuna edellislevyä leimanneeseen staattiseen ylevyyteen.
Suuri osa koko levystä kuulostaa samalla tavalla encorelta tai valomerkin jälkeen tapahtuvilta juomingeilta. Tämä ei oikeastaan ole kovin hyvä asia: valomerkin jälkeen olisi vain syytä mennä kotiin ja odottaa seuraavia juhlia. Parhaat keskustelutkin on jo käyty. Puheissa on edelleen järkiasiaakin, fiksuja tyyppejä kun ollaan, mutta paras terä on hioutunut yleiseen apeuteen ja väsymykseen.
Kaksi klassikkoa Baabelilla on. "Frank & Claire" on upeanlaiska AOR-biisi ihmissuhteidenkin muuttumisesta pelikentäksi - halutessaan siitä voi löytää poliittisiakin sivumerkityksiä. "Valta kasvoi käyttämällä" on vuoden parhaita ja hyytävimpiä säkeitä. "Jos olen rehellinen" lähestyy parisuhdetematiikkaa vilpittömämmin ja romanttisemmin, olematta millään muotoa imelä. Se tuntuisi tahtovan sanoa, että vaikka kaikki tuhoutuisi - yleisellä tai yksityisellä tasolla - on tämä rakkaus silti ollut tärkeää. Rakkaus, joka ei ole ollut onnea ja auvoa, vaan ohipuhumista ja ristiin kulkemista, ja silti parasta ja oleellisinta ikinä.
Ehkä Baabel jää Scandinavian Music Groupin tuotannossa välityöksi, mutta sellaiseksi se on kiitettävän paljon ajatuksia ja tunteita herättävä levy. Se kuulostaa pehmeältä, ajoittain lähes narkoottiselta, mutta pinnan alla on terästäkin.
Terminal 2 on nukahtamisen taustamusiikkia, tässä ollaan heräilemässä syvästä unesta.
Frank & Claire
maanantai 19. lokakuuta 2015
Chisu: Polaris - Valonkantaja kulttuurin jättömaalla
On vuosi 2015: suomalaisen popin maisemaa hallitsevat sellaiset teokset kuin Teflon Brothersin "Pämppää", Roope Salmisen & Koirien "Madafakin darra" ja ihan mikä tahansa, mitä Cheek vaivautuu julkaisemaan. Hittibiisit ovat nimeltään "Tarkenee" tai "Takajeejee" tai "Bandana", mitä tahansa, mistä saa someen hyvän hästägin, jossa ei tuhlata liikaa merkkejä.
Toisin sanoen suomalainen pop on kuollut. Murha vai itsemurha, siitä voidaan keskustella, mutta syy- ja seuraussuhteet taitavat olla kaikille ilmeisiä. On annettu periksi sille ajatukselle, että musiikin kulutuksen keskittyessä striimauksiin vain nuo hästäg-hittibiisit voivat herättää popyleisön kiinnostuksen. Niissä on tyypillisesti sielua syövä takiaismainen kertosäe, vastenmielinen ajatusmaailma ja halpoja, olevinaan ajanmukaisia tuotannollisia ratkaisuja.
Tämän kulttuurisen jättömaan keskelle ilmaantuu sitten ihanana valonkantajana ja parempien aikojen merkkinä Chisun neljäs ja kauan odotettu albumi Polaris. 50 minuuttia musiikkia, jonka takana on ajatusta, intohimoa ja osaamista. Kaikkea sitä, mitä optimisti voisi odottaa tämän ajan popilta.
Paitsi että Polaris on sävellysten ja sovitusten tasolla kirkkaasti parasta valtavirtapoppia tässä maassa tällä hetkellä, herättää se luottamusta ja hyväksyntää myös ajatusmaailmallaan. Nihilismin ja narsismin sijaan se välittää rehellistä rakkauden viestiä. Jos tuo viesti onkin paikoitellen luettu satukirjoista, on se silti miljoona kertaa parempi strategia kuin cheekien ja elastisten kyyninen olankohautus kaikelle romantiikalle.
Me elämme yksilön aikaa, emme kollektiivin. Polariksen paras biisi "Tähdet" on tämän ajan päivitys Baddingin "Tähdet, tähdet" -ikivihreästä, ja samalla antiteesi sille. Baddingin biisi päivittää aavan meren tuolla puolen -ajattelua kosmiseen mittakaavaan ja esittelee suomalaisen stereotyypin, joka viihtyy näillä aurinkokunnan kulmilla niin huonosti, että johonkin vielä satumaatakin kauemmas pitäisi päästä.
Chisun "Tähdet" kääntää asetelman ympäri ja todistaa, että individualismin aikakausi voi synnyttää jotain parempaakin kuin lahtelaisen Tiihosen voittajauho. Chisun klassikko-iskelmässä tähdet muuttuvat eskapismin kohteesta pelkiksi kertojan tunnetta heijastaviksi valoiksi. "Tähdet" on aivan yhtä ikoninen biisi kuin "Tähdet, tähdet".
Polaris on sävellyksellisesti ja tuotannollisesti silkkaa neroutta alusta loppuun. Ylioppilaskunnan laulajien käyttäminen usealla biisillä on täysien pisteiden arvoinen ratkaisu. Chisu on luultavasti ainoa valtavirtapoppari Suomessa, joka keksii tällaiselle kuorolle tällaisessa kontekstissa järkevää käyttöä.
Virheetöntä poppia. Hattu päästä.
Chisu: Tähdet
Toisin sanoen suomalainen pop on kuollut. Murha vai itsemurha, siitä voidaan keskustella, mutta syy- ja seuraussuhteet taitavat olla kaikille ilmeisiä. On annettu periksi sille ajatukselle, että musiikin kulutuksen keskittyessä striimauksiin vain nuo hästäg-hittibiisit voivat herättää popyleisön kiinnostuksen. Niissä on tyypillisesti sielua syövä takiaismainen kertosäe, vastenmielinen ajatusmaailma ja halpoja, olevinaan ajanmukaisia tuotannollisia ratkaisuja.
Tämän kulttuurisen jättömaan keskelle ilmaantuu sitten ihanana valonkantajana ja parempien aikojen merkkinä Chisun neljäs ja kauan odotettu albumi Polaris. 50 minuuttia musiikkia, jonka takana on ajatusta, intohimoa ja osaamista. Kaikkea sitä, mitä optimisti voisi odottaa tämän ajan popilta.
Paitsi että Polaris on sävellysten ja sovitusten tasolla kirkkaasti parasta valtavirtapoppia tässä maassa tällä hetkellä, herättää se luottamusta ja hyväksyntää myös ajatusmaailmallaan. Nihilismin ja narsismin sijaan se välittää rehellistä rakkauden viestiä. Jos tuo viesti onkin paikoitellen luettu satukirjoista, on se silti miljoona kertaa parempi strategia kuin cheekien ja elastisten kyyninen olankohautus kaikelle romantiikalle.
Me elämme yksilön aikaa, emme kollektiivin. Polariksen paras biisi "Tähdet" on tämän ajan päivitys Baddingin "Tähdet, tähdet" -ikivihreästä, ja samalla antiteesi sille. Baddingin biisi päivittää aavan meren tuolla puolen -ajattelua kosmiseen mittakaavaan ja esittelee suomalaisen stereotyypin, joka viihtyy näillä aurinkokunnan kulmilla niin huonosti, että johonkin vielä satumaatakin kauemmas pitäisi päästä.
Chisun "Tähdet" kääntää asetelman ympäri ja todistaa, että individualismin aikakausi voi synnyttää jotain parempaakin kuin lahtelaisen Tiihosen voittajauho. Chisun klassikko-iskelmässä tähdet muuttuvat eskapismin kohteesta pelkiksi kertojan tunnetta heijastaviksi valoiksi. "Tähdet" on aivan yhtä ikoninen biisi kuin "Tähdet, tähdet".
Polaris on sävellyksellisesti ja tuotannollisesti silkkaa neroutta alusta loppuun. Ylioppilaskunnan laulajien käyttäminen usealla biisillä on täysien pisteiden arvoinen ratkaisu. Chisu on luultavasti ainoa valtavirtapoppari Suomessa, joka keksii tällaiselle kuorolle tällaisessa kontekstissa järkevää käyttöä.
Virheetöntä poppia. Hattu päästä.
Chisu: Tähdet
perjantai 4. syyskuuta 2015
Kärjistettyä todellisuutta: Pyhimyksen Pettymys
Vuoden 2011 Paranoid-albumin aikoihin Mikko Kuoppala ilmoitti "lopettavansa Pyhimyksen", mikä jo riittääkin vahvistamaan, että kyse on ollut roolihahmosta. Näin siitä huolimatta, että hän esiintyy samalla taiteilijanimellä myös muissa yhteyksissä. Myöhempien aikojen hiphop-kulttuurille tällainen välillä ristiriitainen, toden ja fiktion raja-aitoja kaatava peli on tietysti tyypillistä.
Nyt sooloartisti Pyhimys on joka tapauksessa palannut listaykköseksi yltäneellä Pettymys-albumilla. Tämä on tervetullutta, sillä Teflon Brothersin diskovedätykset käyvät single singleltä tuskastuttavammiksi, ja Ruger Hauerkin on jossain määrin ajautunut itsetarkoituksellisen synkkyyden kierteeseen (eikä tunnu enää juuri kiinnostavan asianosaisia, ainakaan kesäisen livekokemuksen perusteella).
Kuoppala on kuitenkin kiistatta lahjakas artisti, ja monenlaiset toiveet kohdistuvat nyt tähän soololevyyn. Kenties tekijä itse on halunnut suojautua odotuksilta tuolla tyypillisen itseironisella otsikolla. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän väistää takavasemmalle sen sijaan, että katsoisi kuulijaa suoraan silmiin.
Pyhimys-roolihahmo ei ole ollut mitään yhtä ja kiveen hakattua missään vaiheessa levytyshistoriaansa, eikä ole sitä Pettymykselläkään. Avausraita "Ei unta ennen Maltsuu" esittelee parrasvaloihin väsähtäneen tähden palaamassa paikallisbussilla kotilähiöön, johon hänellä on vihan ja rakkauden sekainen suhde. Gospelkuoroineen siitä kasvaa varautunut spektaakkeli, jota ei ehkä tarvitse ottaa aivan tosissaan - mutta todella hyvä biisi se on, parempi kuin ensi kuulemalta vaikuttaa. Aloitusbiisiksi se on täydellinen. Sen myötä Pettymyksen maailman voi hahmottaa todellisuuteen perustuvaksi ja sitä hienovaraisin kärjistyksin muokkaavaksi fiktioksi. Pyhimys ei kuulu niihin räppäreihin, jotka kuvittelisivat kuvaavansa näkemäänsä maailmaa sellaisenaan.
Ehkä se, mitä helposti pitää itseironisena väistelynä, onkin paikallaan yritettäessä sanoa asioita samaan aikaan pateettisesti että patetiansa tiedostaen.
Onhan nimittäin niinkin, että eräs levy, johon Pettymystä varmaan väistämättä verrataan, on Paperi T:n suurmenestys Malarian pelko. Kaikista musiikillisista ansioistaan huolimatta se kaatuu omassa katsannossani tekijän kyvyttömyyteen asettua oman itsensä ja kerrottujen skenaarioiden ulkopuolelle Se on liian pateettinen ja sellaisena kiusaannuttava ja raskas. Luulen, että Pyhimykseltä tämän ansan väistäminen käy luonnostaan, hänestä ei ehkä olisikaan vilpittömiin avautumisiin.
Siitä huolimatta näissä levyissä on paljon samaakin. Pettymyksellä ihmissuhdeangsti näyttäytyy keskeisenä motiivina vain muutamassa biisissä, mutta ainakin "Ote" ja "Kaikkea pahaa" ovat selviä tapauksia. Mutta ei Pyhimys näissäkään kykene olemaan todellisella vereslihalla, eikä hänen ehkä kannattaisi yrittääkään. Kumpikaan kappale ei ole levyn parhaimmistoa.
"Ote" perustuu Dave Lindholmin "Pieni ja hento ote" -klassikkoon, ja itse asiassa Pettymys kytkeytyy suomalaiseen musiikki- ja viihdeperimään hyvinkin vahvasti. Tämä tuo levyyn tarttumapintaa, jonka luulisi toimivan varsinaisia hiphop-harrastajia huomattavasti laajemmissa piireissä. Suorien samplejen lisäksi kyse on vaikkapa siitä, että "Kumbayaa" hilpeästi kierrättävä "Äiti anna anteeks" on kepeine itsemurhatarinoineen silkkaa Leevi & The Leavingsia. Levyn päättävällä, kansanomaista kulkurirallia mallintavalla nimibiisillä ääneen pääsee suorastaan Pauli Hanhiniemi. Kumpikin biisi on korvamatoainesta, mutta Pettymyksen syvintä antia nekään eivät edusta. Itse asiassa ne tuntuvat vähän helppojen pikavoittojen tavoittelulta, vaikka ainakaan Hanhiniemen käyttö ei varmaankaan kohderyhmää saa innosta kiljumaan - ehkä sitä on siis pidettävä rohkeana vetona.
Yonan suloisesti laulamaa kertosäettä hyödyntävä "Aina ku Aira" on näitä parempi, ja sen nuoruudenrakkaustarina aivan sympaattinen, joskin moneen kertaan kuultu. Aira Samuliniin viittaaminen on tietysti tyypillisen pyhimysmäinen veto, jolla ehkä pyritään välttää vaikutelmaa, että biisin pitäisi koskettaa oikeasti.
Levyn varsinainen ydin tuntuu silti löytyvän sen vakavimmalta laidalta, nihkeähköt erobiisit pois lukien. Avausbiisin ohella "Sipuli", "1%" ja ennen kaikkea huikea "Sinimusta" nostavat Pettymyksen pisteitä huomattavasti. Viime mainittu kierrättää Suomen Talvisodan "Kasvotonta kuolemaa" ja kasvaa dramaattiseksi äänivalliksi, Pyhimyksen rinnastaessa menneiden sukupolvien aatteiden motivoimat hirmuteot myöhempien aikojen nuorten sisällöttömään, pikkukriminaaliin rähjäämiseen. Lopputulema taitaa olla, että sinimustat olivat sittenkin pahemmin ja syvemmin väärässä. Ja nyt, kun 80- ja 90-lukujen lähiötappelut tuntuvat tämän päivän poliittisiin virtauksiin verrattuna kovin viattomilta, saa biisi sellaista ylimääräistä painoa, jota ei voi lukea tekstin pintatasolta.
Toisaalta loppupuolen "Costa Rica"- ja "Häiriintynyt"-biiseillä ahdistus ja neuroottisuus saavat teennäisiä sävyjä hyvin samalla semi-provokatiivisella tavalla, johon artisti on välillä aiemminkin syyllistynyt, ennen muuta Paranoidilla.
Pettymys on siis epätasainen levy, ja joku voisi pitää sen monitahoisuutta linjattomuutena, mutta lopulta ainakin omalla kohdallani juuri vaihtelevuus pitää mielenkiinnon yllä ja pidentää levyn käyttöikää. Klassikoiksi tästä tulee nousemaan pari biisiä: "Ei unta ennen Maltsuu" ja "Sinimusta". Pyhimys artistina ja roolihahmona voi tämän perusteella olla jatkossakin mitä tahansa, joten ehkä roolihahmosta puhumisen voisi yhtä hyvin lopettaa. Uutuus kun tuntuu olevan eniten tekijää itseään sitten Mediumin, hänen parhaan soololevynsä.
Ei unta ennen Maltsuu
Nyt sooloartisti Pyhimys on joka tapauksessa palannut listaykköseksi yltäneellä Pettymys-albumilla. Tämä on tervetullutta, sillä Teflon Brothersin diskovedätykset käyvät single singleltä tuskastuttavammiksi, ja Ruger Hauerkin on jossain määrin ajautunut itsetarkoituksellisen synkkyyden kierteeseen (eikä tunnu enää juuri kiinnostavan asianosaisia, ainakaan kesäisen livekokemuksen perusteella).
Kuoppala on kuitenkin kiistatta lahjakas artisti, ja monenlaiset toiveet kohdistuvat nyt tähän soololevyyn. Kenties tekijä itse on halunnut suojautua odotuksilta tuolla tyypillisen itseironisella otsikolla. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän väistää takavasemmalle sen sijaan, että katsoisi kuulijaa suoraan silmiin.
Pyhimys-roolihahmo ei ole ollut mitään yhtä ja kiveen hakattua missään vaiheessa levytyshistoriaansa, eikä ole sitä Pettymykselläkään. Avausraita "Ei unta ennen Maltsuu" esittelee parrasvaloihin väsähtäneen tähden palaamassa paikallisbussilla kotilähiöön, johon hänellä on vihan ja rakkauden sekainen suhde. Gospelkuoroineen siitä kasvaa varautunut spektaakkeli, jota ei ehkä tarvitse ottaa aivan tosissaan - mutta todella hyvä biisi se on, parempi kuin ensi kuulemalta vaikuttaa. Aloitusbiisiksi se on täydellinen. Sen myötä Pettymyksen maailman voi hahmottaa todellisuuteen perustuvaksi ja sitä hienovaraisin kärjistyksin muokkaavaksi fiktioksi. Pyhimys ei kuulu niihin räppäreihin, jotka kuvittelisivat kuvaavansa näkemäänsä maailmaa sellaisenaan.
Ehkä se, mitä helposti pitää itseironisena väistelynä, onkin paikallaan yritettäessä sanoa asioita samaan aikaan pateettisesti että patetiansa tiedostaen.
Onhan nimittäin niinkin, että eräs levy, johon Pettymystä varmaan väistämättä verrataan, on Paperi T:n suurmenestys Malarian pelko. Kaikista musiikillisista ansioistaan huolimatta se kaatuu omassa katsannossani tekijän kyvyttömyyteen asettua oman itsensä ja kerrottujen skenaarioiden ulkopuolelle Se on liian pateettinen ja sellaisena kiusaannuttava ja raskas. Luulen, että Pyhimykseltä tämän ansan väistäminen käy luonnostaan, hänestä ei ehkä olisikaan vilpittömiin avautumisiin.
Siitä huolimatta näissä levyissä on paljon samaakin. Pettymyksellä ihmissuhdeangsti näyttäytyy keskeisenä motiivina vain muutamassa biisissä, mutta ainakin "Ote" ja "Kaikkea pahaa" ovat selviä tapauksia. Mutta ei Pyhimys näissäkään kykene olemaan todellisella vereslihalla, eikä hänen ehkä kannattaisi yrittääkään. Kumpikaan kappale ei ole levyn parhaimmistoa.
"Ote" perustuu Dave Lindholmin "Pieni ja hento ote" -klassikkoon, ja itse asiassa Pettymys kytkeytyy suomalaiseen musiikki- ja viihdeperimään hyvinkin vahvasti. Tämä tuo levyyn tarttumapintaa, jonka luulisi toimivan varsinaisia hiphop-harrastajia huomattavasti laajemmissa piireissä. Suorien samplejen lisäksi kyse on vaikkapa siitä, että "Kumbayaa" hilpeästi kierrättävä "Äiti anna anteeks" on kepeine itsemurhatarinoineen silkkaa Leevi & The Leavingsia. Levyn päättävällä, kansanomaista kulkurirallia mallintavalla nimibiisillä ääneen pääsee suorastaan Pauli Hanhiniemi. Kumpikin biisi on korvamatoainesta, mutta Pettymyksen syvintä antia nekään eivät edusta. Itse asiassa ne tuntuvat vähän helppojen pikavoittojen tavoittelulta, vaikka ainakaan Hanhiniemen käyttö ei varmaankaan kohderyhmää saa innosta kiljumaan - ehkä sitä on siis pidettävä rohkeana vetona.
Yonan suloisesti laulamaa kertosäettä hyödyntävä "Aina ku Aira" on näitä parempi, ja sen nuoruudenrakkaustarina aivan sympaattinen, joskin moneen kertaan kuultu. Aira Samuliniin viittaaminen on tietysti tyypillisen pyhimysmäinen veto, jolla ehkä pyritään välttää vaikutelmaa, että biisin pitäisi koskettaa oikeasti.
Levyn varsinainen ydin tuntuu silti löytyvän sen vakavimmalta laidalta, nihkeähköt erobiisit pois lukien. Avausbiisin ohella "Sipuli", "1%" ja ennen kaikkea huikea "Sinimusta" nostavat Pettymyksen pisteitä huomattavasti. Viime mainittu kierrättää Suomen Talvisodan "Kasvotonta kuolemaa" ja kasvaa dramaattiseksi äänivalliksi, Pyhimyksen rinnastaessa menneiden sukupolvien aatteiden motivoimat hirmuteot myöhempien aikojen nuorten sisällöttömään, pikkukriminaaliin rähjäämiseen. Lopputulema taitaa olla, että sinimustat olivat sittenkin pahemmin ja syvemmin väärässä. Ja nyt, kun 80- ja 90-lukujen lähiötappelut tuntuvat tämän päivän poliittisiin virtauksiin verrattuna kovin viattomilta, saa biisi sellaista ylimääräistä painoa, jota ei voi lukea tekstin pintatasolta.
Toisaalta loppupuolen "Costa Rica"- ja "Häiriintynyt"-biiseillä ahdistus ja neuroottisuus saavat teennäisiä sävyjä hyvin samalla semi-provokatiivisella tavalla, johon artisti on välillä aiemminkin syyllistynyt, ennen muuta Paranoidilla.
Pettymys on siis epätasainen levy, ja joku voisi pitää sen monitahoisuutta linjattomuutena, mutta lopulta ainakin omalla kohdallani juuri vaihtelevuus pitää mielenkiinnon yllä ja pidentää levyn käyttöikää. Klassikoiksi tästä tulee nousemaan pari biisiä: "Ei unta ennen Maltsuu" ja "Sinimusta". Pyhimys artistina ja roolihahmona voi tämän perusteella olla jatkossakin mitä tahansa, joten ehkä roolihahmosta puhumisen voisi yhtä hyvin lopettaa. Uutuus kun tuntuu olevan eniten tekijää itseään sitten Mediumin, hänen parhaan soololevynsä.
Ei unta ennen Maltsuu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)