Varjot ja lakanat julkaistiin vuonna 1988, ja sitä on pidetty kohokohtana siinä noususuhdanteessa, joka Hectorin uralla alkoi edeltävästä Nuku idiootti -levystä. Tämän jälkeen 1990-luvun alkupuolella ja puolivälissä ilmestyneet levyt saivat taas ristiriitaisemman vastaanoton, vaikka myivätkin hyvin. Sitten koittikin jo Mestarit-projekti, ja mitä vähemmän siitä ja sen jälkeen tapahtuneesta puhutaan ja kirjoitetaan, sen parempi.
Itse olen ollut vähän jumittunutkin siihen käsitykseen, että Hectorin mainitsemisen arvoinen tuotanto päättyisi vuoteen 1974 tai ainakin vuoteen 1978. Okei, esimerkiksi Euroopalla (1981) on puolensa, mutta sen soundimaailma ei ole ikääntynyt kovin kauniisti, eikä biisimateriaalikaan niin hirveän vahvaa ole. Muuten Hector oli Nuku idioottia edeltäneinä vuosina pahasti eksyksissä.
Sattuman oikusta olen nyt tullut kuunnelleeksi ihan pakkomielteisen paljon Varjoja ja lakanoita. Se ei ollut minulle mikään uusi tuttavuus, mutta joskus vain käy niin, että loppuun käsitellyksi luultu levy aukeaa kertaheitolla aivan uudella tavalla. Kyse on useimmiten siitä, että sattuu yhdellä kuuntelukerralla olemaan vastaanottavaisemmalla tuulella kuin koskaan aiemmin. Aivan puhdasta arpapeliä. Panee miettimään, moniko levy ei koskaan lunasta potentiaaliaan vedota johonkin kuulijaan, koska levy ja kuulija eivät vain satu koskaan kohtaamaan oikeassa kulmassa.
Varjot ja lakanat ei ole millään muotoa täydellinen levy. Tuntuu kuitenkin turhalta suhtautua tähän niin, että siltä olisi pitänyt ottaa joitakin kappaleita pois tai laittaa joitakin muita tilalle. Facebookissa käytiin äskettäin keskustelua siitä, onko albumi yleensäkään koskaan ollut mielekäs musiikin julkaisemisen formaatti, tai onko ainakaan hirttäytymisessä siihen ollut järkeä. Jälkimmäinen kysymys on aika moniulotteinen, mutta mikäli albumia vastustetaan sillä perusteella, että se sisältää yleensä parempia ja huonompia kappaleita - siinä missä olisi mahdollista julkaista vain ne paremmat - niin sellaista vastustusta en ainakaan allekirjoita.
Ensinnäkin, tietysti, eri kappaleet ovat eri kuulijoiden mielestä parempia tai huonompia. Varmaan artistillakin on yleensä suosikkinsa, mutta paikkaansa puolustavalla albumilla eri laulut tarjoavat erilaisia näkökulmia samoihin aiheisiin - tai vaikka ihan eri aiheisiinkin, koska kyse on musiikista, voi tällä tavoinkin syntyä yhtenäinen kokonaisuus. Ja näin yksittäiselle kuulijalle tarjoutuu vapaus mieltää jotkut kappaleet tärkeämmiksi ja jotkut vähemmän tärkeiksi, ja yksittäisten kuuntelukokemusten kautta kaikilla voi silti olla paikkansa.
Toiseksi, tällainen klassisimmillaan noin kolmen vartin mittainen laulusarja sekä sallii että vaatii dynamiikan vaihtelua, ja jopa pahanlaatuinen särö kokonaisuudessa voi lopulta olla toimivaa sellaista. Hyvän albumin lauluilla tapaa olla riittävästi yhteistä ja riittävästi eroja. Tämän kriteerin Varjot ja lakanat täyttää ja kääntää virheensäkin voitokseen.
Levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa, mikä on varmaankin hyvä asia, mutta aika montaa kappaletta leimaa jonkinlainen turhautunut halu, riittämättömyys rakkaus- ja seksisuhteissa. Heti avausbiisi Olen nielaissut kuun kuvaa hiipuvan suhteen kituuttamista intohimon leimahdusten varassa yllättävänkin tehokkain metaforin. Hectorille tyypillisesti ne keinuvat toimivan rajalla, mutta pysyvät oikealla puolella.
Isoksi teokseksi kasvava Seinästä seinään, levyn eräänlainen nimikappale, on vielä korventavampi, koska siinä halu polttaa, mutta jää tyydyttämättä. Kertoja fantasioi naapuriasunnon naisesta piinaavan yksityiskohtaisesti (ja ilmeisen huonolla äänieristyksellä varustetussa talossa). Biisin autio, pelkistetty äänimaisema kuvaa urbaania yksinäisyyttä ja yhteyden kaipuuta siinä missä tekstikin. Levyn parhaita osia hallitsee muutenkin tällainen 80-luvun lopulle tyypillinen kolkko, tummasävyinen äänimaisema, jota ei onneksi olla vedetty överiksi. Jos vuoden 1973 Hector kuunteli Bowieta, kuvittelisi vuoden 1988 Hectorin innoittuneen esimerkiksi Peter Gabrielista, mutta ei onneksi kuitenkaan matkimiseen saakka, mikä tuskin olisi ollut sen ajan suomipopissa mahdollistakaan.
Loistava Ota yhteyttä apinaan maalaa ajalle kenties tyypillisen ekologisen dystopian taustaksi taas yhdelle kommunikaation ja toisen ihmisen kaipuuta kuvastavalle tekstille, jossa tosin suhtaudutaan ironisoiden tarpeeseen käpertyä jonnekin radion äärelle maailman mullistuessa ympärillä. Onneksi Hector ei kuitenkaan sorru tässä saarnaamiseen, vaan tunnustaa minäkertoja-perspektiivistään käsin tämän tarpeen yleisinhimilliseksi, mitä se onkin. Biisissä on todella toimiva mekaaninen groove, ei nyt suorastaan uraauurtava, mutta joka tapauksessa aikaansa nähden näkemyksellinen.
Toisen puolen levystä tarjoavat pari ikonista hittiä, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tuntuvat silti oleellisilta osilta kokonaisuutta. Miljoonaan kertaan versioitu Jos sä tahdot niin on alkuperäisen levyn kontekstissa taas yksi rakkaudenjanon ilmentymä, tällä kertaa pitkän lupauslistan muotoon puettu kosintakirje. Biisin ongelma on siinä, että se on kirjoitettu niin ilmeiseksi ultimate-rakkauslauluksi: se on kosiskeleva ilmauksen useammassakin merkityksessä, eikä ole ihme, että se on versioitu useaan kertaan ja varmaan kuultu sadoissa häissä. Paraskaan laulu ei voi selvitä sellaisesta tyhjenemättä kaikista merkityksistään, eikä tässä niitä alun alkaenkaan niin hirveästi ollut.
Sen sijaan levyn toinen kosintakirje, Mulla ei oo rahaa, toimii kaikessa populistisuudessaan hämmästyttävän hyvin. Sehän on puhdas kuplettirenkutus, jota on kyllä ryyditetty ovelilla ääniefekteillä, tehokkaalla kompilla ja kivalla folk-viululla. Paradoksaalisesti sen teksti tuntuu paljon vilpittömämmältä ja sympaattisemmalta kuin äärimmäisen vilpittömäksi tarkoitettu Jos sä tahdot niin. Se on myös yksi suomipopin kaikkien aikojen tappavimmista korvamadoista.
Karkeasti ottaen puolet levystä koostuu "perinteisemmästä" Hector-materiaalista, siis tunteellisesta folkrockista, jossa katsotaan usein artistin omaan menneisyyteen, vaikkei nostalgia tällä levyllä koskaan täyttä valtaa otakaan. Timantti ja ruoste ei onneksi ole käännös Diamonds And Rustista, mutta sen itsereflektio jää vähän vaillinaiseksi, kun Hectorilla ei tässäkään tapauksessa tunnu olevan valmiuksia analysoida 60-luvulta 80-luvulle yltävää tapahtumien ketjua kuin melko tyhjänpäiväisin irtolausein. Pianomies taas nimenomaan on versio Billy Joelin Piano Manista, ihan hyvin toteutettu, mutta jokseenkin tarpeeton. Allekirjoitus: Peter Pan flirttailee liikaa 70-luvun Narnia-meininkien kanssa, Missä on Lady Jane? viittailee myös hieman liikaa Hectoria isompiin asioihin, ja Huomiseen on ainoa biisi, jolla aidosti paskajäykät kasarisoundit saavat yliotteen. Uushiljaisuus ja Kuvitettu mies ovat kiinnostavampia, joskaan eivät erinomaisia.
Tätä kiinnostavaa levyä ei silti tee mieli kuunnella hyppien tai kasaamalla soittolista parhaista paloista. Olkoon se kokonaisuudessaan dokumentti yhdestä aikakaudesta, erään lahjakkaan, mutta helmasyntinsä omaavan lauluntekijän yhdestä taiteellisesta vaiheesta.
Varjot ja lakanat Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti