Anki-tietämykseni rajoittuu muutamiin yksittäisiin, klassisiin käännöskappaleisiin ja sellaiseen yleisvaikutelmaan surumielisestä ja ihanasta 60-lukulaisesta otsatukkatytöstä, joka yhtenä harvoista suomalaisista tällaisista ylsi vastaavien ulkomaisten ikonien cooliusleveleille. Juuri hahmona Anki kai legendaarinen onkin, vaikken toki epäilekään diggailun perustuvan myös hänen musiikkiinsa. Tämä diggailu on kuitenkin jossain määrin asianharrastajahommaa, ja jos katsoo Ankin listahistoriaa, niin ainoa retrospektiivinen merkintä on yhden kokoelman yksi listaviikko vuodelta 2008.
Varsinaisena aktiiviaikanaan Anki oli kuitenkin melko suosittu, sai useita pieniä hittejä ja pari vähän paremminkin menestynyttä albumia, joista tämä Anki yksin oli ensimmäinen. Sen todellinen kyky lävistää kansankerrokset täytyy suhteuttaa albumiformaatin melko marginaaliseen statukseen vielä vuoden 1966 Suomessa, mutta joka tapauksessa levy täytyy tulkita aikanaan menestyneeksi teokseksi, joka ei ole saanut klassikkostatusta. En muista nähneeni sitä mainitun missään parhaat albumit -listauksissa tai edes satunnaisissa somekeskusteluissa ja vastaavissa. Niinpä se on käypää materiaalia tähän blogiin.
Levyn perusidea vaikuttaa olevan "intiimiys ja paljaus", oikeastaan se on siis varhainen esimerkki samasta lähestymistavasta, joka sittemmin on poikinut kaikenlaista helposti tuotteistettavaa unplugged-hässäkkää: kun säestys on vähäeleistä, riittävän herkkä ja hyvä laulaja pinnassa, tunnelma mietteliä ja/tai surumielinen, saa musiikki ikään kuin automaattisesti syvällisyyden tuntua. Useat myöhemmätkin tämän kategorian teokset on myös nimetty samankaltaisesti kuin Anki yksin. Konkreettisesti otsikon taustalla on kai se, että Anki oli aiemmin laulanut ainakin triona upean suomenruotsalaisesti nimettyjen Bossen ja Robertin kanssa, olikohan niitä muitakin kokoonpanoja. Mutta toki levyn nimi tuo mieleen myös edellä kuvatun musiikillisen "suljetun maailman" ja sitten vielä yksinäisyyden, melankolian, illanhämyn, mitä näitä nyt on.
Nyt tarkennettakoon, että tämähän ei ole musiikillisesti soololevy - jaksamatta nyt näillä liksoilla esiintyjäkrediittejä selvittää, niin vaikka kappaleiden säestys onkin enimmäkseen niukkaa, kuullaan biiseissä vähintään kitaraa ja pianoa, useimmissa on instrumentteja enemmänkin. Kyse on kyllä nimenomaan säestyksestä sikäli, että jokseenkin koko ajan Ankin laulu vie huomion, ja miksei veisi, sillä hänen äänensähän on upea. Ehkä joissakin kohdissa tulkinta on vähän jäykkää, mikä saattaa selittyä ihan joidenkin käännösbiisien vähän kankealla taittumisella suomeksi (sitä paitsi Anki kai oli ruotsinkielinen, sekin on osaltaan voinut vaikuttaa asiaan). Mutta äänen väri ja ilmeikkyys ja kyky tunneilmaisuun toimivat koko ajan. Anki taittuu blueslaulajaksikin paremmin kuin yksikään suomalainen äijä, jonka olen kuullut alaa koittaneen, ehkä J. Karjalaista Lännen-Jukkana lukuun ottamatta. Semmoinen vaatii karismaa ja roolinottokykyä.
Levy alkaa sarjalla äärimmäisen herkkävireisiä kansanlaulusävytteisiä kappaleita, jotka ovat ilmeisesti originaaleja tai sitten kotimaisen trad-materiaalin muunnelmia (ainakin Suru on mennyt sydämeeni on heti tunnistettavissa jälkimmäiseksi). Sitten siirrytään käännöskappaleisiin, joiden skaala yltää keveämmästä popista St. James Infirmaryyn (hämmentävän hyvä tulkinta Kuljen katuja pitkin) ja Cherbourgin sateenvarjojen teemabiisiin (tässä nimellä Rakkaani hylkää mua ei, ja kappalehan on alun alkaenkin niin tarkkaan Ankille tehty hillityn draaman multihuipennus, ettei version hienoudessa ole mitään hämmentävää) . Marianne Faithfullia taitaa olla parikin kappaletta, upea Pieni lintu (This Little Bird) ja vielä upeampi Ne kesäyöt (Summer Nights), jota olen fanittanut jo ikuisuuden (kuten Agentsinkin versiota, mutta on tämä vielä parempi).
Tässä sulautetaan siis vaivatta aika laaja skaala 60-luvun puolivälissä pinnalla ollutta musiikkia yhtenäiseltä kuulostavaksi kokonaisuudeksi. Siinä vaiheessa, kun St. James Infirmary, Cherbourgin musikaaliteema ja Summer Nightsin melankolinen beatpop tulevat peräkkäin ja se vaikuttaa aivan loogiselta, on pakko olla kyse niin vahvasta artistipersoonasta ja laulajasta, ettei sellaisia ole Suomessa montaa vaikuttanut. Levyn sovituksetkin ovat kyllä pääosin ihan helvetin hyviä, hienovaraisia ja elegantteja. Tämä on ihan maailmanluokan meininkiä.
Näyn löytäneen sattumalta hyvin varhaisen suomalaisen albumimestariteoksen. Tästähän pitäisi huudella kaikilla musanörttien turuilla ja toreilla tosi kovaan ääneen. Ihanaa musiikkia ja täysin hallittu kokonaisuus.
86/100
Rakkaani hylkää mua ei, eli se Cherbourg-teema
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti