Mikko Alatalo on vaikea tapaus, hänen urakehitystään on vähän vaikea ymmärtää. Sen takia kai jengillä on melkoisia ongelmia hänen musiikkinsa ja persoonansa kanssa. Hänhän oli kuitenkin keskeisenä, myös biisejä tehneenä jäsenenä Coitus Intissä, joka oli aikanaan radikaali bändi, ja Tabula Rasalle hän teki samoihin aikoihin sellaisia tekstejä, jotka kai mallinsivat nykyistä stereotypiaa Tampereen yliopiston opiskelijasta 70-luvun puolimaissa. (Joose Keskitalo tosin väitti minulle, että nuo Tabula Rasa -tekstit olivat itse asiassa hänen setänsä runoja, jotka Alatalo hieman niitä muokattuaan otti omiin nimiinsä.)
Muutamassa vuodessa Alatalo onnistui hassaamaan kaiken rock-uskottavuutensa. Hän jäi kiinni pilvenpoltosta, mutta puolustautui sanomalla luulleensa sitä piipputupakaksi. Hän otti Syksyn sävel -kisaan osallistumisen populistis-humoristisilla numeroilla säännölliseksi harrastuksekseen. Hän levytteli Känkkäränkkää ja muita lastenlauluja - minun sukupolveni muistaa hänet ennen kaikkea tai ainakin varhaisimmin juuri niistä. Jossain niistä selvitettiin lapselle sopivassa muodossa, mitä isi ja äiti tekevät, kun he tykkäävät toisistaan ja ehkä haluavat tehdä pikkusiskon tai -veljen. Jos haluaisi kiteyttää lapsuuttani leimanneen eräänlaisen post-70-lukulaisen meiningin johonkin yhteen kappaleeseen, se voisi olla vaikka tuo esitys, jonka nimeä en muista ja jota en ole kai 80-luvun jälkeen kuullut.
Toisaalta sitten Alatalo teki aivan pätevää rakennemuutosepiikkaa edustavan Lauluja siirtomaa-Suomesta -levytrilogian, ja tähän nähden loogisesti päätyi keskustan kansanedustajaksi toteuttaen ehkä näin alusta alkaen selvän oman sukupolvensa ihmiskohtalon. Kaupunkilaistaustaisista opportunistihipeistä tuli kokkareita, Alatalosta siltarummunsoittaja. Eihän hän koskaan ole ollut mikään radikaali. Hän on sellainen tuulensuunnan haistelija, ei ehkä edes niin laskelmoiva, vain epävarma itsestään ja vailla varsinaista sanottavaa, ellei kotiseutupaatos sitä ole (voi hyvinkin olla).
Koko 2000-luvun jatkunut Alatalon ironinen diggailu on niin ärsyttävää siksi, että se heijastelee liiankin tarkkaan koko tämän ironisen diggailun luonnetta eräänlaisena tyhjänä katseena tyhjyyteen. (Todettakoon tähän väliin, että ironisesta diggailusta puhutaan aivan liikaa suhteessa siihen, minkä verran sitä ns. väärentämättömässä muodossaan oikeasti esiintyy, mutta 2000-lukulainen Alatalo-diggailu kyllä on sitä. Synninpäästön saa ainoastaan se alajaosto, joka diggailee vakavissaan siirtomaatrilogiaa jonkinlaisena suomalaisena Springsteeninä, vaikka tuossa puheenparressa ao. levyt kyllä saavat nähdäkseni vähän ansaitsematontakin arvoa.)
Alatalon listoilla menestynein soololevy on kuitenkin se ensimmäinen, Maalaispoika oon. Sen ilmestyessä hän oli juuri jättänyt Coitus Intin taakseen, mutta oli vielä suht vahvasti tuossa viitekehyksessä kiinni. Se kuuluu tällä levyllä, jolta lähinnä muistetaan vain nimibiisi, mutta joka on muuten aika "diippiä" kamaa eikä eroa teemoiltaan Alatalon Coitus Intille tekemistä biiseistä paljoakaan. Musiikillisesti liikutaan jopa aika progelinjoilla, kyse tietysti sellaisesta suomalaisesta myöhäisprogesta, vähän samaan malliin kuin Hectorin Liisa pien -levyllä (taisi ilmestyä samana vuonna). Teksteissä esitetään hirveän paljon kysymyksiä ja yritetään tarjota vastauksia, mutta aika ulkoa opetellulta kuulostavat niin kysymykset kuin vastauksetkin.
Voisi kai sanoa tämän olevan huonosti vanhentunutta musiikkia, vaikka varsinaisesti huonoa musiikkia tämä ei olekaan. Niin käy aina, kun joku ajan tuulet liiankin hyvin haistava hahmo saa liikaa mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tässähän on isoja sovituksia: melkoista kosketinmattoa, pätevää kitarasooloa, puhaltimia, kaikki varmaankin kovan luokan Love Records -ammattijengin soittamia. Kokonaisvaikutelma on silti tai juuri siksi hyvin kahlittu. Ajatus 70-luvun puolivälistä jotenkin tosi jäykkänä ja dogmaattisena aikakautena on klisee, mutta ei se perusteeton klisee ole. Ja kun Alatalo oli Coitus Intissä nimenomaan murtamassa sitä konsensusta, niin siihen nähden tämä on juurikin hyvin konsensuaalista musiikkia. Tämä on varmaan ärsyttänyt vain sitä kokoomusopiskelijaa, joka on ollut riittävän syvällä pelissä ymmärtääkseen, miten tekstit tukevat jotain Marxin lisäarvoteoriaa tai whatever.
On sitten toki nimibiisi - ärsyttävä renkutus, josta Alatalon populismi alkaa, mutta joka on vielä verhottu sovituksen puolesta pikkupsykedeelisempään asuun kuin muistinkaan. Ja on vaikkapa Kotisaunan lauteilla, joka heppoisena "kaikille suomalaisille" rakkaan asian kepeänä ylistyksenä on oikeastaan vielä populistisempi, ehkä liiankin, kun ei siitä tullut klassikkoa.
Levy on siis vähän inkongruentti, kovin kosiskeleva, liikaa yrittävä ja parhaina hetkinäänkin puolitiehen jäävä. Kaiken tällä kuultavan teki joku muu Suomessa samoihin aikoihin paremmin - varmaan kyllä huonomminkin. Jos kyse olisi tieten tahtoen hutaistusta rahastuksesta, saattaisi nykykuulija olla suopeampikin kuin tällaista tekelettä kohtaan, joka on hirveän tärkeä itsestään, muttei saavuta mitään päämääriään.
51/100
Comedienne-biisi on hyvä esimerkki levyn päälinjasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti