Suomalaisen popin mittapuulla Ressu / Reddie Redford on tehnyt aika mielenkiintoisen uran. Sen syväolemuksen voisi muotoilla vaikka tällaisen rinnastuksen kautta, joka perustuu vuonna 1998 julkaistuun klassiseen suomirockhistoriikkiin Jee jee jee. Tuossa teoksessa huomautetaan hyvin osuvasti, että Kikka rinnastuu Madonnaan samankaltaisesti kuin Irwin Dylaniin. Ressua teos ei tässä yhteydessä nosta esiin, joten lisään itse, että hänellä on suunnilleen sama suhde George Michaeliin. Ensin teinimarkkinoille tähdätty "bändi", joka ainakin julkisuuskuvan puolesta on lähinnä pin-up ja ne muut - sitten "aikuisempi sooloura" - ja sitten kaikenlaista muuta häröilyä, missä vaiheessa herrojen tiet toki alkavat erota toisistaan. GM ei tehnyt eurodance-sivuhyppyä tai yhteisprojektia jonkin... kuka olisi brittien Jussi Rainio? - kanssa.
Mutta vähän samankaltaiseen marginaaliin molemmat vajosivat. George yritti paikoitellen vähän tuimemmin päästä sieltä pois. Ressu ei oikeastaan ole yrittänyt. On vaikea kuvitella, että hänellä olisi mitään riittävän hyviä ideoita tai sellaisilla varustettuja lähipiiriläisiä, että ne auttaisivat nostalgiasuosta nousemisessa.
Koska niin ylivoimainen valtaosa Ressun Bogart Co:n jälkeen tekemästä musiikista on ollut niin täysin epäkiinnostavaa, on häneen kohdistuva nostalgia ollut nimenomaan Bogart-nostalgiaa. Se alkoi ehkä Youtuben myötä, tarkemmin sanottuna sillä hetkellä, kun Princess-musavideo ladattiin palveluun. Itse olen liian nuori, että olisin sitä aikanaan nähnyt, joten elämys oli minullekin uusi. Ja onhan se hämmentävän hyvä suomalainen kasarimusavideo - jonkun mielestä tietysti hämmentävän huono, ja vähän samasta asiasta tässä molemmat katsantokannat puhuvat ilman, että sitä ironisen diggailun käsitettä tarvitsisi edes nostaa esiin. Ressu on siinä niin pehmoinen puudeli ja hänen rakkautensa teini-ikäinen kohde niin pörröinen ja hiuslakantuoksuinen, että tuo tuoksu peittää kaiken subtekstinä olevan kiiman helposti alleen. Kyse on tyynysotakasarista - tästä genrenimestä tiedän voivani ottaa kunnian, improvisoin sen yhden pärnulaisen baarin terassilla kesäkuussa geeteetä juodessa.
Tässä tyynysotakasarin genressä kaikki on pumpulia, puuvillaa, keinohöyheniä ja pastellivärejä, dramaattisia melodiakulkuja ja synariffejä. Princess, joka on upea biisi, on luultavasti paras suomalainen esimerkki tästä.
Bogart Co:n toinen levy Dance Station, jolta Princess löytyy, oli isonpuoleinen hitti. Se vietti albumilistalla 38 viikkoa, joskaan ei yltänyt sijaa 14 korkeammalle. Parikin yhtyeen myöhempää levyä pääsi ylemmäs, mutta ne eivät sisällä yhtään ikonista hittibiisiä, joten olen tässä tulkinnut Dance Stationin bändin the albumiksi. Princessin ohella sillä on All The Best Girls, jonka Reddie / Ressu sittemmin päivitti myös Sound of R.E.L.S.:in hitiksi. Aika turhanpäiväinen renkutus. Olin silti yllättynyt vertaillessani sen ja Princessin Spotify-kuuntelumääriä. Jälkimmäisellä niitä on 164 000 ja risat, edellisellä 14 000 ja risat. Se ei juurikaan erotu Dance Stationin riviraidoista, joiden kuuntelumäärät ovat näinkin isolle albumille tosi pieniä. Princessin video ja sen jonkinasteinen nettimeemiytyminen taitavat olla ainoa asia, josta tämä yhtye muistetaan.
Toisaalta Dance Stationilla ei kyllä mitään muuta muistamisen arvoista olekaan. Levy on täynnä tosi köykäisiä popbiisin tynkiä, jollaisia ollaan kautta vuosikymmenten käytetty teinipop-albumien tilkitsemiseen. Tuotantopuolella turvaudutaan sellaiseen jyskettä ja pauketta -kasariin, joka on vanhentunut kaikkein huonoimmin. Princessin ystäville lienee syytä kertoa, että vastaavaa tyynysotakasaria ei levyltä löydy. On oikeastaan vaikea hahmottaa, miksei löydy. Onko sitä pidetty jotenkin nolona, ajateltu että tehdään nyt yksi hitti tällä soundilla, muttei muuten kehtaa? On ehkä kuunneltu vaikkapa Princeä ja Michael Jacksonia ja Duran Durania kai eniten - ja ajateltu, että tämmöinen koneellinen funk olisi hyvä idea. No, ei se ollut.
Levyllä on myös versio Supremes-klassikosta Where Did Our Love Go? Siinäkin on voinut Soft Cellin tulkinta häämötellä taustalla, mutta en oikeastaan usko tähän, paukkuva rocksoulsoundi tuo enemmän mieleen sen, miten Tina Turnerin ja Aretha Franklinin kaltaiset kuusarilegendat samoihin aikoihin pistivät omaa soundiaan Saarioisten maksalaatikkolinjan läpi juppien hifi-stereoihin. Kauhea versio.
Mutta oletettavasti Bogart Co. onnistui tällä levyllä siinä, mitä he tavoittelivatkin: ajan hengen mukaisen muovimusiikin tekemisessä suomalaiselle kuluttajakunnalle.
42/100
Princess-musavideo - se on suositeltavampi linkkaus kuin koko levy tai mikään muu biisi siltä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti