Mainitaan ensin Justin Timberlake. Hän on tietysti ollut Suomessakin suosittu artisti ensimmäisestä soololevystään Justified (2002) lähtien, muttei kuitenkaan samanlainen megatähti kuin isoimmilla markkina-alueilla, joilla hänestä oltiin vakavissaan tekemässä tämän vuosituhannen Michael Jacksonia, eikä ihan perusteettakaan.
Mainitaan sitten Idols. Se rantautui Suomeen sopivasti Timberlaken menestyksen jälkimainingeissa. Näin ollen, jos Idols-menestyjä sopi edes jossain mielessä Timberlake-viitekehykseen, pyrki tuotantoporras ottamaan tämän huomioon. Antti Tuisku avautui tuoreessa Rumban haastattelussa siitä, miten hän sai ohjelmassa kisatessaan kuulla Timberlake-vertauksia koko ajan, ja fair enough: kun ensimmäisen kerran kuulin En halua tietää -biisin - radiosta, ilman spiikkauksia - luulin sitä suomalaisen laulajan esittämäksi versioksi Cry Me A Riveristä.
Samaan aikaan kun Timberlake piti vuosien levytystaukoa, oli Suomen Idolsin toinen kausi melkoinen floppi. Ilkka Jääskeläinen, anyone? Mutta syksyllä 2006 Timberlake palasi entistä ehompana jo klassikoksi määrittyvän FutureSexLoveSoundsin myötä, ja seuraavana keväänä televisiokansa jännitti kolmatta Idols-kautta, jonka mieleenpainuvimmat esiintyjät olivat "hevi-Ari" Koivunen ja "taskukokoinen teini" Anna Abreu, jossa oli oikeastaan enemmän potentiaalia R&B-tähdeksi kuin Tuiskussa vuonna 2004.
Lisäksi hänellä on portugalilaista sukujuurta, joten hei, latinokulma! 2007 ei edes ollut latinopopin kuumimpia nousuhdanneaikoja, vaikka toisaalta tuntuu, että Suomessa mikä tahansa kesä on latinopopin noususuhdanneaikaa. Abreun ensimmäisellä omalla hitillä End Of Love kuullaan dramaattista haitarisimulaatiota, mietteliästä kosketinnysväystä ja timberlakemaista rytmiikkaa. Laulajaa ei uskoisi niin nuoreksi, ja aika harva suomalainen poplaulaja on koskaan vetänyt engelskaa ihan noin uskottavasti. Periaatteessa en ymmärrä, miksei End Of Love olisi voinut olla vaikka maailmanhitti. Käytännössä tietysti ymmärrän: vaikka tuohon aikaan suomalaisella popilla kai oli vielä jotain 2000-luvun vaihteen synnyttämiä kosketuskohtia euromarkkinoiden ydinmaille, ei näitä kansallisia Idols-hittejä varmaan edes yritetty viedä mihinkään. Ja olisihan se saksalainen sanonut, että mitä vittua, on meillä omakin Idols.
End Of Love on ilman muuta levyn paras biisi, ja heti kakkossingle Ivory Tower henkii ratkaisevasti enemmän Hyvinkäätä. Siinäkin Abreu loistaa laulajana - biisi vaatii vähän erilaista, sanotaanko keuhkoisempaa tatsia kuin End Of Love, mutta tämä ei tunnu ongelmia aiheuttavan. Tuotanto vaan muistuttaa enemmän jotain Roxetten albumiraitaa. Näiden lisäksi levyllä on joitakin keskinkertaisia balladeita ja kömpelö Bad Girl, ja jokerikorttina pari portugalinkielistä "biittiballadia", jotka piristävät kokonaisuutta olematta mitenkään ihmeellisiä lajissaan. Näitä Idols-menestyjien levyjä tehtiin niin nopeaan tahtiin, että mukaan on vähän väistämättäkin eksynyt ratkaisuja, jotka tuotantoporras on hyväksynyt silleen että "no laittakaa se nyt sinne, levyn pitää olla miksattavana ensi viikolla".
Ei Anna Abreu mikään oikeasti hyvä poplevy ole, mutta ei se ole huonokaan. Itse päätähti pitää seremoniat hanskassaan ja laulaa koko ajan paremmin kuin olisin muistanutkaan. Hänellä on ihan karismaa. Ei tämä ole millään muotoa Jani Wickholmia tai Ilkka Jääskeläistä, eikä tämä ole edes alkupään Tuiskua. Tämä on ihan relevantinpuoleista maailmanpoppia, jossa mikään ei särähdä kovin pahasti korvaan nytkään. On outoa, ettei Anna Abreu ole kyennyt hyppäämään kovin hyvin nykyisten striimausmarkkinoiden kelkkaan, ottaen huomioon, että 10 vuotta sitten hänen musiikkinsa oli silloisessa Suomessa parhaiten kartalla sen suhteen, miten tämä homma toimii.
62/100
End Of Love -video
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti