Syksyn 2015 jälkeen en ole juurikaan päivittänyt tätä blogia, ja nyt kun näytän taas aktivoituneen, tuntuisi typerältä alkaa käydä läpi kaikkia tällä välin kolahtaneita kotimaisia levyjä. Monesta olen sitä paitsi kirjoittanut muualla, esimerkiksi Rumbassa. Mutta Mara Ballsista en ole muistaakseni avautunut muualla kuin suljetussa FB-profiilissani, joten ajattelin nyt korjata sen puutteen ja kirjoittaa varsinkin tämän vuoden kovimpiin kolahduksiini kuuluvasta Elävä kivi -levystä. (Vuorten taa on hyvä sekin, muttei yhtä hyvä ja jo vähän vanhempi, joten fokus ei nyt ole siinä.)
Elävä kivi ilmestyi siis sekin jo keväällä, mutta tottakai se on edelleen ajankohtainen, kuten todella hyvät levyt tapaavat olla. Musiikillisesti tai sanoituksellisesti se ei ole mitenkään ajassa kiinni. Asia erikseen, että Maria Mattila on noussut kiinnostavana hahmona muusikkorooliaan laajemminkin esiin vasta tänä vuonna. Hyvä, että on, sillä hänen energiansa tuntuu riittävän monenlaisten kannatettavien asioiden ajamiseen poikkeuksellisen intohimoisesti. Jälkiä näistä pyrkimyksistä on tietysti hänen biiseissään. Sikäli kuin minä asioita määrittelen, on Elävä kivi mitä suurimmassa määrin ns. hippimusiikkia. Se hyökkää pelotta todella suurten aiheiden kimppuun ja selättää ne vilpittömällä uskolla siihen, että nämäkin aiheet on mahdollista niputtaa selkokielisiksi kysymyksenasetteluiksi ja vastauksiksi. Toki puhutaan vertauksin: mitä on ajan takana, kannattaako mennä siihen taloon, joka palaa. Tai sitten ei: Valtio ostaa sinut ja Metsä omistaa meidät ovat aika suorapuheisia väitelauseita biisiotsikoiksi.
Oikeastaan levyn nimi tuntuu sen kantavalta metaforalta. Elävä kivi kantaa ilmauksena kristillistä painolastia, mutta samalla se kuvaa yllättävän hyvin Mara Ballsin musiikkia. Jos tällä levyllä kitarariffit ovat lohkareen kaltaisia, kulmikkaita ja raskaita, tulee elämä, liikevoima, muun muassa rytmipuolen elastisuudesta, bändin improvisointikyvystä ja Mattilan vahvaa läsnäoloa ruumiillistavasta laulusta. Tätä viime mainittua tekisi mieli nostaa enemmänkin. Mattila on ihan saatanan karismaattinen vokalisti. Hänellä on sellainen selkäkarvat pystyyn nostava äänenväri, jollainen on tietysti syntymälahja, mutta ei sillä olisi paljoa arvoa, ellei tarkoittaisi joka sanaansa ja pystyisi välittämään tämän.
Toisaalta Mara Balls yhtyeenä onnistuu saamaan myös Maravishnu-biisin instrumentaalisen happojamittelun kuulostamaan tärkeältä ihan vain sen sisältämän energian ja intensiteetin takia. Sen ja lyhyen välisoiton jälkeen kuultava Tuulee, levyn ehkäpä herkin biisi, kuvastaa liikkeen kaipuun ja pysyvyyden kaipuun välistä ristiriitaa tämän musiikin kantavana elementtinä. Pidä musta lujaa, ettei tuuli ota mukaan. Herkkyydessä voima, voimassa herkkyys.
Elävä kivi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti