En ollut keväällä Vanhalla tai muillakaan Ismo Alanko yksin -kiertueen keikoilla. Enpä tosin ole ollut monella muullakaan keikalla, jolta äänitettyä livelevyä voisi myöhemmin kuunnella kotioloissa. Hyvän livelevyn tuleekin toimia muutenkin kuin matkamuistona - ja samalla useimmat niistä toimivat tavalla, joka tekee niiden kuuntelemisesta erilaisen kokemuksen kuin studiolevyjen. Kyse on läsnäolosta, yhden tilanteen tallentumisesta. Vaikka äänitystä vähän korjailtaisiinkin jälkikäteen, mukana on silti enemmän sattumaelementtiä kuin studiolevyillä keskimäärin.
Tämähän ei ole nimenomaan positiivinen asia, ellei pidä taiteellisen impulssin kanavoimista harkituiksi teoksiksi jotenkin vääränä toimintatapana. Minä en pidä, minusta palkitsevinta taidetta saavat yleensä aikaan ihmiset, jotka ovat ainakin lähtöpisteessä kuvitelleet tietävänsä, mitä tekevät. Toisaalta silloinkin voi sattua kaikenlaista yllättävää, ja toisaalta konsertin ja siten myös livelevynkin voi ainakin yrittää käsikirjoittaa.
En ole muusikko, mutta kuvittelisin, että yksin esiintyessään sekä omaa paremman kontrollin tekemisiinsä että on pahemmin sattuman heiteltävänä kuin yhtyeen kanssa soittaessa. Tosin Ismo Alanko on neljän vuosikymmenen aikana esiintynyt niin monenlaisissa olosuhteissa ja monenlaisille yleisöille, että on vaikea kuvitella hänen pasmojensa menevän pahasti sekaisin sooloesityksenkään aikana, varsinkaan Vanhan salin kaltaisessa kotipesässä. Eikä niin Yksin Vanhalla -levyllä käykään. Alanko kuulostaa välispiikeissäkin olevan täysin kotonaan, ja pianon tai kitaran säestyksellä esitetyt laulut koko uran varrelta ovat itsevarmasti juuri sitä, mitä niiden voi tässä kuosissa kuvitellakin olevan. Ei tämä mitenkään erityisen yllättävä levy ole, vaikka varsinkin alkupuolella kuullaankin aika monta vähemmälle huomiolle jäänyttä uudempaa kappaletta, joista osan vahvuus paljastuu itselleni vasta nyt. Koko levyn tunnelma on vahva ja sitä kuuntelee mielellään, vaikka tietysti jotkut biisit ovat turhankin tuttuja, eikä esimerkiksi periaatteessa vaikuttavasta Hetki hautausmaalla -biisistä kai ole mahdollistakaan saada irti muuta kuin siitä on kaikissa tähän asti levytetyissä versioissa saatu.
Itse levyä tai sen tallentamistilannetta enemmän olenkin tässä miettinyt omaa suhdettani Alangon musiikkiin halki vuosikymmenten. Se on vaihdellut 90-luvun jälkipuoliskon kiivaasta fanituksesta laihempiin vuosiin, Maailmanlopun sushibaarin virittämään uuteen kiinnostukseen ja taas viimeisimmän Ismo Kullervo Alanko -levyn tuottamaan jopa nihkeältä maistuneeseen pettymykseen. Juuri nyt vuoristoradan eri vaiheet tuntuvat tasaantuneen kiihkottomaksi arvostukseksi. Alangolla on helmasyntinsä, kenelläpä ei, mutta onhan tyyppi levyttänyt älyttömän laajan ja monipuolisen katalogin suomenkielistä musiikkia parhaasta päästä. Mahdollisesti täysimittainen Alangon musiikista nauttiminen vaatii sitä, että on säästänyt ainakin pienen leikkinurkkauksen sisäiselle teinilleen, mutta tämäkin riippuu vähän siitä, mitä osaa tuotannosta haluaa kuunnella.
Akustinen livelevy painottuu toki luonnostaan tiettyyn osaan, eli rokinrunttausta tässä ei, varmaankin onneksi, juuri edes yritetä. No, biisilistalta löytyvät kyllä esim. Kulkurin iltakalja ja On mulla unelma, jotka eivät tässä muodossa toimi kovin hyvin (olen muuten alkanut epäillä, toimiiko jälkimmäinen alkuperäisenä versionakaan enää ollenkaan, juuri samoista syistä, joiden takia siitä lukiolaisena pidin). Kyllähän Alanko sinänsä osaa sopivan bändin avustuksella rokatakin helvetin hyvin, eikä sen bändin tarvitse edes olla Sielun Veljet. Mutta - ja tämä on taas varmaan joku ikäjuttu, vaikkakin kyse on jo viitisentoista vuotta jatkuneesta kehityssuunnasta - se reflektiivisempi, ns. taiteellisempi materiaali kiinnostaa nykyään eniten. Ja nyt tarkoitan jotain pariakin astetta ulkopuolisempaa ja tarkkailevampaa kuin edellislevyn kiusaannuttava emotionaalinen itsereflektio.
Hyvä, melkeinpä sattumanvarainen esimerkki voisi olla livelevyn avaava 2.45, johon en aikoinaan Ruuhkainen taivas -albumilla (joka jäi muutenkin vähälle kuuntelulle) kiinnittänyt juuri huomiota. Se ei tietenkään kuulu Alangon uran parhaisiin lauluihin, mutta se on silti sävellyksellisesti vahva, sanoituksellisesti verrattavissa hyvään myöhäismodernistiseen runouteen ja jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla mahtavan hienostunutta musiikkia verrattuna ylivoimaiseen valtaosaan, no, kaikesta muusta. Jää tunne, että tällaisia kappaleita Alanko saa aikaan silloin kuin vain asettuu pianon ääreen tai tarttuu kitaraan ja yrittää tehdä hyvän biisin. Onko se käsityöläisyyttä? Ilman muuta sitäkin, mutta käsityöläisyyden idea ei sisällä sitä, että olisi myös sanottavaa, jokin kiinnostava perspektiivi maailmaan.
Alangolla hyvin usein on, ja siinä on yksi avain hänen merkityksellisyyteensä 39-vuotiaan kuuntelijan näkökulmasta, kun kapina, provosointi ja rankkuus ovat alkaneet kuulostaa haukkumasanoilta.
Yksin vanhalla Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti