Ei ollut mitään erityisempää syytä kiinnostua Jonna Tervomaan uudesta levystä. En ole koskaan ollut fani, jos nyt en vastahankainenkaan. Omissa kirjoissani Halo (2004) on varmaankin ollut se paras laulukokoelma, ja sen jälkeen harvakseltaan ilmestyneitä levyjä kuuntelin ehkä kerran, kaksi muodon vuoksi.
Jotkut lukemani arvostelut ja haastikset herättivät kuitenkin sellaisen tunteen, että Ääni voisi olla tavallaan tärkeä levy. Otin siis ihan asiakseni kuunnella sitä tarkemmalla korvalla. Minusta se, miten Tervomaa on viimeaikaisissa haastatteluissa puhunut tekemisestään, tuntui jotenkin äärimmäisen vakuuttavalta. Jäi sellainen vaikutelma, että tässä asioita miettinyt ja paljon kokenut ihminen tekee musiikkia tositarkoituksella sanoa jotain eikä vaan tuottaa nuotteja radioaalloille.
Tässä kohtaa voi olla aiheellista sivuta sitä, miksi en ole ollut suuri Tervomaan musiikin ystävä. Kyse ei ole koskaan ollut minkäänlaisesta aversiosta, ei hänen tuotantonsa ole ärsyttänytkään. Ehkä kyse on eniten ollut musiikillisesta estetiikasta: amerikkalainen kitaraindie ja powerpop ovat vain aina tuntuneet vähän lattealta viitekehykseltä melodraaman ystävälle. Varsinkin jossain siinä suurimman suosion kieppeillä tätä perussoundimaailmaa alettiin lantrata sentimentaalisenpuoleisella suomirokilla, mistä valtavan suosittu Rakkauden haudalla -versio on tietysti ääriesimerkki. Tavallaan kaksi yhteismitatonta maailmaa kohtasivat, ja lopputuloksena oli karaokeklassikko, mutta en vieläkään ollut aivan vakuuttunut.
Nyt kun Äänen on tuottanut Posies-jamppa Ken Stringfellow, niin voisi tietysti luulla lopputuloksena olevan just sitä vuosituhannen vaihteen Helsinki-menoa, mutta eipä vain ole. Tämä on ilman muuta surumielisin ja jotenkin syvin Tervomaa-levy tähän asti. Mediassa on kerrottu raskaista elämänkokemuksista - niitä on ulkopuolisen turha kommentoida - mutta sen voi ulkopuolinenkin sanoa, että kaiken tällaisen voi muokata taiteeksi paremmin tai huonommin, ja tässä se tehdään erittäin hyvin. (Eikä Äänessä ole kyse vain tästä. Tunteiden skaala on laaja, levottomuudesta ja kiihkosta syvään, mutta verhottuun suruun. Tuntuu siltä kuin Tervomaa olisi juuri oikea ihminen laulamaan isoista asioista, siinä missä hän on ehkä joskus aiemmin ollut väärä ihminen laulamaan pienistä asioista.)
Hänen äänensä tosiaan soi jotenkin lämpimänä. Biiseissä on kitaroita, koskettimia ja kertosäkeitä, ja ne ovat keskimäärin erittäin hyviä. Vuoden paras suomalainen aikuislevy saattaa hyvin olla tässä.
Ääni Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti