Mihin Don Huonojen tuotanto sijoittuu unohdettu-klassikko -akselilla? Ei ainakaan mitenkään itsestäänselvästi lähelle sitä unohdettua päätä. Jo yhtyeen säännölliset ja liiketaloudellisesti kai melko onnistuneet lavoillepaluut todistavat tämän. "Donkkareilla" on sitkeitä faneja, ja se voidaan varmasti luokitella myös sukupolvikokemukseksi. Toisaalta yhdelläkään bändin levyllä ei ole sellaista full HD -klassikkostatusta, aina niille on vähän naureskeltukin, oli kyse sitten varhaisesta taidekoulurokista tai loppupään modernista listarokista.
Yhtyeen menestyneimmästä ja eniten oman aikansa äänimaisemaan suodattuneesta levystä ei ole epäselvyyttä. Kyllähän se on Hyvää yötä ja huomenta, jonka ilmestymisen olen itse katsonut jopa käännekohdaksi 90-luvun suomirockissa . Linkin juttua kirjoittaessani kuuntelin Don Huonoja ensimmäistä kertaa vuosikausiin satunnaista biisiä enemmän, ja uudelleenarviointini bändin suhteen taisin tehdä jo silloin, mutta tässä blogissa voi käsitellä laajemmin ja subjektiivisemmin juuri tätä levyä. Se edustaa taitekohtaa myös bändin uralla: ensimmäistä kaupallisesti menestynyttä ja sellaista statusta ihan vakavissaan tavoitellutta levyä, ensimmäistä isolle yhtiölle tehtyä levyä - ja monen mielestä tämä on joko ensimmäinen paska tai viimeinen hyvä Donkkari-levy. (Tietty oman kuplani ulkopuolella lienee vielä enemmän ihmisiä, joiden maailmassa tämä on ainoa tai ainakin ainoa kiinnostava Donkkari-levy.)
Hyvää yötä ja huomenta on ilmestymisajassaan niin kiinni, etten äkkiseltään keksi ainoatakaan asiaa, joka olisi enemmän vuotta 1997, ainakaan näin musiikin kautta ajanhenkeä aistivan ihmisen näkökulmasta. (Ei tosin pelkästään musiikiltaan, sillä levyn sinisävyinen kansi on ehkä vielä enemmän 1997 kuin sisältö.) Tietynlainen kieroutunut ajattomuus tulee toisaalta siitä, ettei suomenkielinen rock ole oikein vieläkään toipunut tästä levystä, eikä tietysti toivukaan vielä vähiin aikoihin, sillä maa on edelleen täynnä kolmevitosia muusikoita, jotka haluavat Päästä Radioon ja olettavat vanhasta muistista, että se onnistuu tällaisella kevyen elektronisesti tuunatulla puoliraskaalla rocksoundilla ja sanoituksilla, joiden perspektiivi on vähän epämääräisesti ironisen ja paatoksellisen välimaastossa. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Hyvää yötä ja huomenta on yksi pahimmin suomirockia saastuttaneista levyistä koskaan.
Rockhistoriaan kirjoitetun kliseen mukaan niitä levyjä, jotka nostavat bändin kulttimaineesta tähtiin, tehdään sellaisen epäuskoisen euforisen fiiliksen vallassa, ja jotain sen suuntaista Donkkari-muusikot ovat tämän tekoprosessista kertoilleetkin. Kuulija voi vain todeta, ettei se välity lopputuloksesta lainkaan. Levy kuulostaa kauttaaltaan innottomalta, siltä että maali on kyllä ollut selvänä mielessä, mutta sitä kohti on puserrettu vähän väkisin deadlinen lähenemistä vilkuillen. Paras esimerkki tästä voisi olla vaikka levyn "rankka ja raskas" biisi Vedä käteen, joka tietysti sanelee ankeutensa jo otsikollaan. Kie Von Hertzen soittaa laiskaa perusheviriffiä, komppiosasto kuulostaa olevan kahvitauolla ja joku on säätänyt jotain minimaalisen pientä konehärpäkettä taustalle. Tekstin pitäisi olla itseironista uhoa, mutta Kalle Ahola antaa elävän vaikutelman puhelinluettelon resitoimisesta. Biisin lopussa on "avainkohta", jossa polkaistaan vähän nopeampi tempo päälle, mutta ei pysähtynyttä resiinaa noin helposti käynnistetä, ja sitten kappale jo loppuukin ennen kuin kuulijan kasvot toipuvat haukotuksesta.
Sitä seuraa albumin toinen avainbiisi, sen nimikappale, joka kasvattaa perusköykäisen nuotiokitarasävelmän seitsemänminuuttiseksi ihan "because we can" -pohjalta, kertosäettä loputtomiin toistaen, taustalaulu- ja kitararaitoja toistensa päälle kasaten. Joskus historiallisia jatkumoita popmusiikista etsivä ihminen törmää tilanteeseen, jossa kalendaaristen faktojen perusteella asia b ei voi olla vaikuttunut asiasta a, vaikka kaiken järjen mukaan näin on. Hyvää yötä ja huomenta ilmestyi vain viikkoja Oasiksen Be Here Nown jälkeen, joten nimibiisiä ei voi syyttää tuon tyhjänpäiväisen pöhöttyneisyyden taiteeksi kehittäneen albumin kopioimisesta. Syyttävä sormi lienee siis kohdistettava edellisen Oasis-levyn Champagne Supernovaan, mutta se on toki huomattavasti parempi biisi, ja tässäkin Don Huonot tuntuu noudattavan väsyneesti jotakin muodollisuutta jatkaessaan kappalettaan minuutti minuutin perään ikään kuin jokin "eeppisen" määritelmä tällä täyttyisi.
Onhan tässä parempiakin biisejä. Avausraita Ruoski minua! onnistuu kuulostamaan jopa vihaiselta, vaikka onkin vaikea sanoa, mihin sen "olen syyllinen ja huono, rankaise minua" -retoriikka tähtää - sen enempää uskonnollista kuin seksuaalistakaan hurmosta tästä on vaikea aistia, jonkinlaista toimivaa vitutussimulaatiota kuitenkin. Riidankylväjä on tavallaan ihan hauska singalong, vaikka vaatii promilleja kuulostaakseen kovin hyvältä. Keltaisessa talossa on kiva tunnelmakuva, Päivä nousee taas on leppoisa päätösbiisi, joka ei ainakaan ärsytä. Jos nämä nyt kuulostavat hyvin varauksellisilta kehuilta, niin sitähän ne ovatkin.
Hyvää yötä ja huomenta ei siis ole kummoinen levy. Jokin siinä silti hiertää. Pitäisikö se dumata vain "kaupallistumisen" pohjalta? Mielestäni tähän olisi ihan hyviä perusteluja, vaikka kriitikon onkin aina uskaliasta yrittää mennä taiteilijan pään sisään tai spekuloimaan bändidynamiikalla. Muistaakseni Donkkarit ovat kyllä itsekin eri yhteyksissä puhuneet levyn tekoprosessista siihen malliin, että haluttiin suoristaa mutkat ja olla helpompia. (Rivien välistä voi suomalaisista yhtyeistä puhuttaessa aina aistia senkin perustotuuden, että kyse on myös tulovirrasta - ei siis mistään rikastumisesta, vaan siitä, että voisi edes toimia ammattimaisena muusikkona sen sijaan, että joutuisi menemään "päivätöihin").
Mutta hyvää, kaupallisesti menestyvää musiikkia on tehty paljon. Voisiko sitten olla niin, että nämä tekijät ovat olleet alun alkaenkin sinut kutsumuksensa kanssa? Tai sitten he ovat vain olleet parempia musiikintekijöitä. Eihän Don Huonotkaan ole huono bändi moniin jäljittelijöihinsä verrattuna, mutta yhtyeen alkupään levyilläkin meno on aika hit & miss, yritystä on aina enemmän kuin itsekritiikkiä. Tässä vaiheessa uraansa bändi vain feidasi yliyrittämisen ja päätti ikään kuin noudattaa alimman standardin lakia. Siksi kai se tulikin tehneeksi yhdenlaisen definitiivisen teoksen suomalaisessa rockissa.
60/100
Hyvää yötä ja huomenta Spotifyssa
Ruoski minua! Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti