Happoradio on niitä suomirockin menestysyhtyeitä, joiden kuuntelemisessa ei ole hetkeäkään ollut mitään uskottavaa. Vaikka se ehti jauhaa muutaman albumin ajan melko keskinkertaisella menestyksellä ennen suurta läpimurtoaan, ei kyse todellakaan ollut jonkun varhaisen YUP:n tai edes Don Huonojen "ne tietää jotka tietää" -tyyppisestä kulttisuosiosta. Kun se sitten nousi tällä Kaunis minä -albumilla listaykkös- ja jalometallikantaan, tuntui että sitä alettiin suorastaan vihata aktiivisesti. Itse en ollut aivan samaa mieltä bändin huonoudesta tuolloin, mutta en nyt sen musiikkia rakastanutkaan. Kaunis minä jäi ainoaksi levyksi, jota jaksoin kokonaisuutena jonkin verran kuunnella, ja nyt en kai ole kuullut yhtään uutta Happoradio-biisiä vuosiin, enkä osaa tätä suurena puutteenakaan pitää. On kuitenkin kiinnostavaa palata tähän viime vuosikymmenen lopun hetkelliseen soundtrackiin.
Tällä levyllä avainbiisi on ensimmäinen sen kahdesta isosta hitistä, Che Guevara. Tuolloin 2009 kieppeillä minulla ja eräällä ystävälläni oli jonkinlainen tämän biisin fanituskerho, jota oikein kukaan muu ympärillä ei ymmärtänyt. Nyt kuunneltuna kappale toimii edelleen, vaikkei siitä jaksakaan enää erikseen innostua. Mahtoikohan "keskimääräinen mielipide" pitää biisin stooria, joka on mahdollista tulkita jotensakin pseudokapinalliseksi, nolona / tahattoman huvittavana? Itse luin siihen jo tuolloin ja varmaan edelleenkin vähän monisäikeisempiä merkityksiä - ei pidä mennä siihen perusharhaluuloon, että kaikki ensimmäisessä persoonassa laulettu olisi laulajan vilpitöntä elämännäkemystä. Kysehän voi olla myös tarinankerronnasta. Che Guevaran minäkertoja on nuoruudenrakastettunsa ja tämän nykyisen miehen tupareissa vittuuntumassa, katkeroitumassa ja humaltumassa sekä tietysti muistelemassa heidän kapinallista teinirakkauttaan, joka asettuu vastakohdaksi nykyisen parisuhteen pikkuporvarilliselta ja teennäiseltä kertojasta vaikuttavalle meiningille. Minusta tämä on oikein hyvä laulunaihe, ja Aki Tykki saa siitä irti aika monivivahteisia tunnetasoja ja viittauksia siihen, miten eri suuntiin elämä voi aikanaan samankaltaisia ihmisiä kuljettaa. Vieraantuminen sosiaalisissa tilanteissa on hyvä laulunaihe, josta voisi olla enemmänkin lauluja.
Che Guevara on musiikillisestikin todella toimivaa perussuomirokkia, siinä on hyvä säkeistö, erittäin hyvä kertosäe, se ei kuulosta veltolta vaan aika intensiiviseltä. Se on soitettu, sovitettu ja tuotettu vähän sellaiseksi geneeriseksi 2000-luvun radiosuomirokiksi, mutta ei pahimmaksi sellaiseksi, ja itse biisi on niin vahva, että kestää nämä ratkaisut kyllä. Siinä ei ole mitään ihmeellisiä sanoitusaivopierujakaan - kun nyt yritän spekuloida, niin ehkä sitä konetta vastaan raivosimme on jonkun mielestä sellainen, mutta minusta ihan näppärä viittaus päähenkilöiden muinaiseen yhteiseen suosikkibändiin. Ja tuo kertosäkeen koukku, joka biisille antaa nimenkin, toimii myös: Pyydä miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan / kun te kaadutte sänkyyn on tietysti vähän hölmö kuitti, jos sen niin haluaa nähdä, mutta ensinnäkin se konkretisoi tarinan aika oppikirjamaisella tavalla yhteen helposti muistettavaan asiaan ja toiseksikin, sehän on kertojan humalaista ajatuksenjuoksua ja sellaisena uskottavaa.
Happoradio-antipatiat voivat tietenkin johtua muustakin kuin tästä yhdestä biisistä. Se Kauniin minän toinen iso hitti, Puhu äänellä jonka kuulen, on aika keskinkertainen ja harmiton puoliballadi, jota ehkä oppii vihaamaan, jos kuulee sen radiosta sata kertaa muutamassa kuukaudessa. Itse en joutunut tällaisen uhriksi ja voin sivuuttaa tämänkin olankohautuksella. Mutta ehkä Happoradiota ei niinkään vihattu, vaan pidettiin sitä yleisen keskinkertaisuuden ilmentymänä ja siten itseään isompien kielteisten asioiden symbolina? Che Guevaran perusteella tuollainen näkemys ei tunnu oikeutetulta, monen muun albumin biisin perusteella ehkä enemmän. Levyllä on kuitenkin muitakin aika hyviä biisejä kuin tuo yksi. Itä-Suomessa tuulee on varsin pureva pohjoiskarjalaisen jurottaja- ja itsemurhamentaliteetin kuvaus, ja siitä mentaliteetista tiedän itsekin ainakin sen verran, että se eroaa radikaalisti siitä eteläkarjalaisesta Rokka-joviaaliudesta, jota omassa suvussani on ja joka on stereotyyppi karjalaisesta. Aki Tykkihän on vanhoja joensuulaisia. Ja Ei se ole minun syyni, että Itä-Suomessa tuulee / Venäjältä ja vastaan on taas yksi vähän typeränäkin toimiva slogan, ainakin kun se puetaan tarttuvaksi kertosäkeeksi. Hirsipuu on myös aika hyvä biisi, eikä avauskappale Olette kauniita ole huono sekään. Näissä on vähän samankaltainen raskaampi soundi, joka ei ole enää niin kaukana Kotiteollisuudesta, vaikka Happoradion melodiat ovat ainakin vähän mielenkiintoisempia. Teksteinä nämä sitten tasapainoilevatkin jo aika hyvän ja melko huonon rajalla tavalla, joka saa toivomaan, että Tykki olisi sen ratkaisevan piirun verran parempi tai tasalaatuisempi.
Vielä raskaammin junnaava Kostaja albumin puolivälin jälkeen on sitten jo oikeasti huono ja kiusallinen kappale, ja sitä seuraava Monta miestä petraa tästä vain hieman. Varsinkin ensin mainitussa yritetään liikaa ja vääriä asioita: epämääräisen sarkastisesti värittynyt rankistelu ei vain ole Happoradion juttu (ei kyllä kovin monen muunkaan). Ruumiinavauspöytäkirjan kantava metafora päättyneestä ihmissuhteesta konkreettisena ruumiina on lattea, ja teksti tyhjenee tähän sivulauseella kuvattavaan latteuteen. Suremaan jäävät omaisensa / sinä ja minä ja syntymättömät lapsemme on kyllä melkoinen myötähäpeärivi. Tässä vaiheessa myös tuo joka biisissä toistuva hieman tunkkainen, puoliraskas, täysin svengaamaton rokkisoundi ja Tykin tapa vetää kertosäkeissä laulu aina samaan tyyliin vähän epämukavan korkealta alkaa kyllästyttää melko pahasti.
Varsinainen levy päättyy ei-niin-yllättäen Kallioniemi-biisin piano- ja jousivetoiseen luontoteemaa ja sukuhistoriaa yhdistelevään tunnelmointiin, mistä tulee vähän huvittavalla tavalla mieleen toisen joensuulaisbändin, Kumikamelin, hieman erisävyinen tulkinta "suvun suuri puu" -teemasta: Sukupuu / kuka siinä seuraavaksi roikkuu? / Latva laho, ydin mätä / juuret syvällä vetelässä. No, Happoradion tulkinta on vähemmän nihilistinen, vaikka kiinnostavalla tavalla heti sen jälkeen, kun Tykki on istuttanut puun ja haaveillut "meidän lapsistamme" istumassa joskus sen alla, hajoaa kappale semikakofoniseksi semitaideheviksi ennen kuin rauhoittuu taas lopuksi. No, ei tämä kummoista ole, vaikka vähän peruskaavasta eroavaa sentään.
Spotify-version lopuksi kuullaan sitten aikanaan Leevi-tribuutilla julkaistu Unelmia ja toimistohommia -versio, ja siitä on kyllä parempi olla sanomatta yhtään enempää.
Lopputulema vuonna 2017: Che Guevara on edelleen oikein hyvä, Itä-Suomessa tuulee myös varsin hyvä, muut eivät hyvän määritelmää täytä ja melkoinen osa kappaleista on huononpuoleisia, pahimmillaan tuskastuttavan huonoja. Ymmärränkö nyt siis kuitenkin Happoradio-vihaajia? No, kuinka moni heistä kuunteli kokonaisia albumeja bändiltä? Eiköhän se vastustus syntynyt radiohittien perusteella. Ja toisaalta itse tulkitsin levyä silloin yhden kärkibiisin kautta ja näin siinä manifestoituvan jotakin varsinkin silloiselle itselleni tärkeää, jolloin oli helppoa sivuuttaa levyn valtaosan ankeus. Ehkä Che Guevarassa Happoradio ja Aki Tykki onnistuivat kartoittamaan kykyjensä äärirajoja, vaikka voisihan se kai olla teoriassa kiinnostavaa kuunnella nuo uudemmatkin levyt ja katsoa, olisiko siellä pimentoon jääneitä mestariteoksia. Vähän veikkaan silti, että ei.
54/100
Che Guevara -video
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti