Vaaleanpunaisen majatalon kannesta katsoo hirvittävään määrään hiuslakkaa sonnustautunut hyvin nuori ihminen. Ainakin voi heti päätellä, millä vuosikymmenellä tämä levy on julkaistu. Tässä vaiheessa Jussi Hakulinen oli jo kaksikymppinen, mutta oli hän toisaalta myös ehtinyt jättää taakseen Suomen suosituimpiin hetkellisesti nousseen yhtyeen ja säveltää sen kahdelle ensimmäiselle levylle nipun klassikoita Joutsenlaulua, tuota suomalaista teini -Hotel Californiaa myöten.
Soolodebyytti ei ollut läheskään niin iso menestys kuin Yön Varietee, mutta albumilistan viidenneksi se ylsi, ja siltä irtosi kaksi singlehittiä, näppärästi nimetty Yö jota ei ollutkaan ja oivaltava versio vanhasta Cher-käännöksestä Varkaat ja kulkurit. Oletettavasti Vaaleanpunainen majatalo menestyi lähinnä Yö-maineen ja Dingon supermässykultaturbosuosion myötä yhä eskaloituneen porilaisen meikkirokin buumin ansiosta, mutta halusin kuitenkin ottaa sen tähän mukaan melko suosittuna levynä, joka edustaa hyvin vahvasti omaa aikaansa. Sitä paitsi albumin suhde 2000-luvulla hyvin tuottoisaksi osoittautuneen "Yö-brändiin" on kiinnostava. Ylipäätään Jussi Hakulisen suhde Yöhön on kiinnostava. Varsinaisesti hän vaikutti yhtyeessä hyvin lyhyen ajan, mutta hänen varjonsa on tavalla tai toisella seurannut sitä kaikki ne yli 30 vuotta, jotka noiden muutaman vuoden jälkeen ovat kuluneet. 1990-luvun alusta 2010-luvun alkuun hän vaikutti taas yhtyeessä tai sen taustalla monien avainbiisien tekijänä ja lopulta jonkin aikaa livekokoonpanossakin. [Tätä kohtaa on editoitu Mikko Jokelan asiantuntevan, Hakulisen myöhempiä Yö-vaiheita koskevan fb-kommentin jälkeen.]
Yö-tarinassa Lindholm on siis konformisti, Hakulinen se vastahankainen. Lindholm on pragmaatikko, Hakulinen taiteilija. Lindholmia kiinnosti keikkatyöläisyys, Hakulista ei. En sitten tiedä, kuinka selvästi Lindholm oli oman roolinsa hahmottanut vielä vuonna 1985, mutta Hakulinen ainakin oli. Ja kun auktoriteettikammoinen tyyppi, joka on hypännyt laivasta parhaiden myötätuulten vallitessa, tekee noiden samojen tuulten yhä kantamana pikaisesti soolodebyyttinsä, niin lähtökohtahan on mitä kiinnostavin.
Valitettavasti Vaaleanpunainen majatalo on kuitenkin epäkiinnostavampi levy kuin se voisi olla. Luultavasti se on kasattu ja julkaistu aika nopeasti, eikä noihin aikoihin tietysti vuosien tuumaustaukoja harrastanut juuri kukaan. Hirveän suuri osa levystä on joko epäonnistuneita kokeiluja tai oman peruskaavan mukaan tehtyä bulkkia tai melkein-bulkkia. Voisi sanoa, että koko levy putoaa näihin kategorioihin, jos kriittinen haluaa olla. Esimerkiksi Joonatan, vaikka Juicen teksti onkin, on aika lailla Yön ensilevyjen teinimelodraaman toistoa kyllä ihan hyvällä melodialla ja kertosäkeellä. Ja se on ilman muuta albumin parhaimmistoa. Levyn aloittava nimibiisi ei sekään ole huono - ja korostaa sitä paitsi tiettyä kiinnostavaa piirrettä Hakulisen laulunkirjoitustyössä: kun Yön musiikki on vuosikymmenten saatossa hahmotettu ihan ranteet auki -tyyppiseksi mollipaatokseksi, mihin Hakulinen on toki toiseksi suurin osasyyllinen, niin juuri hän hakeutuu kuitenkin aika usein jopa voittoisan duurirokin pariin, mitä ei Lindholmilta osaisi kuvitellakaan. Tällä levyllä juuri tämä on se peruskaava, joutsenlauluja tältä ei löydy.
Levyn nimenä "vaaleanpunainen majatalo" hahmottuu tietysti kuvaukseksi siitä mentaalisesta paikasta, johon kuulija halutaan johdattaa, nimibiisin tekstissä ihan konkreettisestikin. 80-luvun Suomessa se on ehkä käynyt melkein samanlaisesta statementista kuin Hakulisen glam-pörrökin. Siis eräänlainen vaihtoehtoinen mielenmaisema, jossa on kuitenkin niin paljon sokeria ja harkitsemattomasti käytettyä kosketinmattoa, ettei se tunnu kovin vaihtoehtoiselta aikakauden nuorison näkökulmasta.
Jos "majatalo" sanana tuo mieleen jotain retrospektiivistä, historiallista, kansanperinteellistä, kotoisaa, takkatulenkajoista, niin se on myös muuan moodi, johon Hakulinen tuntuu pyrkivän. Tosin hän on tässä liian nuori ollakseen kovin leppoisa. Hän kaivaa menneisyydestä mieluummin sen mustalaisromanttisen Varkaat ja kulkurit -aspektin tai itse tehdyn Kataliinan ruusu -pastissin huoraromantiikan. Mennyt maailma on tässä toki romanttinen mauste niin kuin Dingollakin. Ja toisaalta välillä Hakulinen kaivaa itsestään esiin teini-ikäisen punkkarin, joka puuttuu "yhteiskunnallisiin asioihin" joko paatoksella (tavallaan ihan oivaltavasti spurgun yhteiskunnallista roolia käsittelevässä Vapautuslaulussa) tai yllättävän toimivalla huumorilla (Armeijan syvin olemus säikäyttää nimellään, mutta rentoa retrotyylittelyä edustavassa biisissä glorifioidaan hullun papereita ja naureskellaan intissä kituville ikätovereille ja vihjataan vielä, että viedään näiden naiset näiden tetsaillessa metsässä, mikä on riemastuttavaa, vaikkei kappale kummoinen olekaan).
Liikaa kailotettua ja kaiutettua laulua, hyvin vähän mitään ajattomalta kuulostavaa. Jotain rehellisesti outoakin: cd-version loppupuolella kuultava hämmentävä Joulu avaruudessa, eräänlainen kömpelön allegorinen ja osoitteleva joululaulu Hakulisen geneeriseen kasarisynarokkipaatokseen puettuna, saisi epäilemään trollausta, jos käsite olisi tuolloin vielä tunnettu. Mutta ainakin on tehty, mitä on haluttu tehdä.
52/100
Balladi Yö jota ei koskaan ollutkaan on nimeään vakavampi kappale ja luultavasti levyn paras biisi . Ei se oikeasti taida Yöhön liittyäkään kuin ehkä jonkin sellaisen ajatuskehikon kautta, jota tekijä ei edes halua avata kuulijalle.
Levy Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti