Clifters ei ole millään muotoa erityisen unohdettu bändi, ainakin omassa tuttavapiirissäni se mainitaan yllättävänkin usein ja yleensä myönteisessä sävyssä. Ehkä se ei silti ole miksikään koko kansan klassikoksi noussut, vaikka tunnetuimmat hitit moni muistaakin. Clifters tuntui varmasti aikanaan, ainakin aluksi, jonkinlaiselta stadilaiselta sisäpiirivitsiltä, ja ehkä 80-luvun loppupuoli oli myös suomalaisessa popissa sellaista aikaa, että tällainen vähän moniselitteinen ja etäännytetty lähestymistapa johonkin ilmeiseen genreen - tässä tapauksessa "kultaiseen 60-lukuun" - tuli mahdolliseksi ja muidenkin kuin harvojen kulttuurisesti valistuneiden ihmisten korville ymmärrettäväksi. Kliseistä termiä käyttääkseni kyse on postmodernismista. Siinä käytetään välittöminä mielihyvätriggereinä toimivia 60-luvun hittejä härskisti omiin tarkoituksiin, joilla ei ole lähdeaineiston kanssa paljoakaan tekemistä. Tätä alleviivaavat Jaana Rinteen melko kryptiset tekstit, joissa on sen ajan stadilaista puheenpartta ja arvatenkin paljon nimenomaan niitä sisäpiirivitsejä. Hän taas käytti omiin tarkoituksiinsa Cliftersin jätkiä, jotka käsittääkseni olivat enemmänkin lähiöjätkiä, tai ainakin Jiri Nikkinen oli.
Bändin oma persoona ei oikeastaan voikaan kuulua tässä musiikissa. Yhtäältä kyse on pätevistä alkuperäisteosten hiilipaperikopioista, toisaalta Rinteen teksteistä, jotka ovat niin Rinnettä, etteivät ne voi olla ketään muuta, vaikka Nikkinen sinänsä hyvin ne tulkitseekin. Yhtä hyvin hän voisi tosin tulkita puhelinluetteloa, jos se olisi sävelletty hienon popbiisin formaattiin. Musiikin ytimessä on massiivinen inkongruenssi, joka kumpuaa siitä, ettei teksteillä ole oikeastaan mitään tekemistä minkään muun kuin Rinteen omien aivoitusten kanssa. Kappaleet ovat suurelta osin niin tuttuja, että on todella hämäävää kuulla niitä laulettavan teksteillä, jotka ovat aivan muuta kuin niiden pitäisi, eivät mitään käännöksiä missään mielessä. Ikään kuin joku olisi ottanut klassikkotaulun ja maalannut sen päälle omiaan. Ei nyt ihan viiksiä tai sukuelintenkuvia, muttei tavallaan paljoa puutukaan.
Tämä kaikki pätee siis ainakin Sexi on in -levyyn, joka on listahistorian valossa Cliftersin selvästi menestynein teos ja vietti listalla lähes vuoden. Bändillä oli ollut jonkinlaista suosiota aiemminkin, mutta tämän levyn myötä se pääsi tuolloin vielä aika avaramielisen paikallisradiokulttuurin syleilyyn Elekieltä- ja Leikkikalu-hiteillään. Nämähän on väännetty Beatlesin Here Comes The Sunista ja Supremesin You Can't Hurry Lovesta. Ehkä niiden tekstitkin ovat kuulostaneet radionkuuntelijan korvaan vähän vähemmän omituisilta kuin Rinteen muut aivoitukset. Sexi on inin kappalemateriaali on kyllä muiltakin osin aika lailla sitä samaa 60-luvun kuluneinta laitaa (mikä ei tarkoita, etteikö biisejä olisi valittu hyvällä maulla, sellaisia joita kelpaa edelleenkin alkuperäisinä kuunnella). Mutta ehkäpä vaikka Stand By Men versioiminen nimellä Mut murhaa on jonkinlainen haaste jollekulle.
Paradoksaalisesti Sexi on inin tärkein vaikutus ainakin minuun onkin halu luukuttaa alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Rollareiden Out Of Timehan on saatanan kova biisi, samoin Monkeesin Last Train To Clarksville. Vaan eipä lie hirveästi syitä preferoida juuri Cliftersin covereita näistä. Rinteen tekstit häiritsevät aktiivisesti. Ne ovat hyvä esimerkki siitä, että kun oikein yrittää olla ajan tasalla, tulee sulkeneensa itseltään ajattomuuden mahdollisuuden. Tosin 30 vuoden aikaperspektiivistä ja ilman mitään omakohtaista suhdetta kasarin stadimeininkiin on vaikea sanoa, miltä osin tämä on hip-puheenpartta ja miltä osin yksityisajattelijan ja eksentrikon omaa dadaa.
Rinne kai pyöri Aloha!-lehden ja varhaisen City-lehden tyyppisissä viitekehyksissä, joissa oltiin vähän tai vähän enemmänkin perusjuppimeiningin yläpuolella. Paljastava on Bye bye -biisin viittaus Hans Selon Diivaan, joka ilmestyi jo 70-luvun alussa, mutta oli kai pitkään sen jälkeenkin postmodernisti ajattelevien suomalaisälyköiden kulttikirja. En itse ole sitä lukenut, mutta se on aika läpipääsemättömän teoksen maineessa. Samaan ei pyri Rinne, joka noudattaa enemmänkin "sokeroidun pillerin" strategiaa, mutta mitä hänen pillerinsä sisältä sitten löytyy? Eipä juuri muuta kuin ajan yhdentekeviksi latistamia arkihavaintoja.
Cliftershän levytti myös originaalimusiikkia, se ei vain saavuttanut suurtakaan suosiota. Moni pitää bändin klassikkona sen viimeistä levyä Sormus, joka oli tietääkseni jonkinlainen synapop-kokeilu. (En ole sitä kuullut, ehkä pitäisi.) Tuo levy ei enää noussut listoille lainkaan. Voidaan päätellä, ettei suurta yleisöä sinänsä kiinnostanut Clifters, vaan 60-lukunostalgia. Ehkä bändin hetkellisen suosion voi nähdä Agentsin samanaikaisen suurmenestyksen erikoislaatuisena rinnakkaisilmiönä.
Vaikea pisteytettävä, mutta sanotaan 59/100
Sexi on in Spotifyssa
Hyvästä biisiesimerkistä käy Bye Bye eli Out Of Time, tässä Youtubesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti