1970-luvun alussa Suomessa vasta alettiin ostaa isompia määriä albumeita, ja samaan aikaan osuu erikoinen slaavilais-mustalais-eksoottinen mikrotrendi, joka käsitti oikeastaan vain kaksi artistia: "kasakka" Viktor Klimenkon ja romanimusiikin legendaarisen popularisoijan, Hortto Kaalon. Historiallis-etnografisesti heidän niputtamisensa yhteen voisi herättää aika paljon vastalauseita, mutta ilmiöillä on varmasti yhteisiä taustatekijöitä. Ja yhteisiä ilmenemismuotoja - vaikka liikuttiin hyvin väljästi määritellen iskelmägenressä, ei suosio perustunut hitteihin.
Hortto Kaalolla sellaisia oli vain yksi pieni, läpimurtolaulu Miksi ovet ei aukene meille, joka käsittääkseni sai huomiota televisiossa, ainakin osittain "poleemiseksi" koetun luonteensa takia. Muistelen lukeneeni, että yhtye perustettiin nopealla aikataululla, kun johonkin Ylen ohjelmaan piti saada esiteltäväksi romanimusiikkia. Syntyi tuo kappale, joka on pääosin laulettu romanikielellä, mutta jonka suomenkielinen kertosäe esittää sen verran perustavanlaatuisen kysymyksen, että se on valitettavan ajankohtainen edelleen. Se jäi tietysti ihmisten mieleen.
Sitä ei kuitenkaan löydy Hortto Kaalon esikoisalbumilta, joka oli ilman ainoatakaan hittiä hämmästyttävä menestys, vietti 77 viikkoa albumilistalla ja myi kultaa aikana, jolloin tämä oli vielä harvinaista. Levy koostuu trad-sävelmistä, lähinnä kai mustalaislauluista, joista osa on yhtyeen Marko Putkosen suomeksi kääntämiä, osa lauletaan romanikielellä. Sovitukset ja esitystapa tuntuvat amatöörin korvaan autenttisilta, ehkä tässä on joissakin kappaleissa pieni aavistus sellaista "esittelemme mustalaismusiikkia" -henkeä, sellaista tiettyä sisäsiistiyttä, mutta aikaan, oloihin ja levy-yhtiö Scandian ominaislaatuun nähden varsin vähän kuitenkin.
Nimittäin mustalaisromantiikkahan on vahva perinnesäie ihan valkolaistenkin esittämässä suomalaisessa iskelmässä, ja toisaalta romanit kytkeytyvät supisuomalaisen iskelmän perinteeseen niin kovina tangofaneina kuin myöhempinä aikoina laulajinakin. Tässä olisi siis kaikki ainekset sellaiseen fuusioon, jossa alkuperäinen aines olisi jo liedontunut lähes tunnistamattomiin. Silloin lopputuloksena olisi uusia Mustalaisviuluja (upea biisi, ei siinä mitään), joissa "mustalaisuus" toimii vain iskusanana ja sopivan romantillisen mielentilan laukaisijana, mutta musiikki on vain paatoksellista iskelmää. Sitä Hortto Kaalo ei siis millään muotoa ole, vaikka toki tämäkin musiikki on paatoksellista, ja toki siitä on löydettävissä yhteyksiä siihen suureen slaavilais-ugrilaiseen kulttuurielämykseen, jonka suomalaisittain merkittävä osa vanha iskelmä on.
Varsinaisella iskelmälevyllä ei tietenkään laulettaisi romanikielellä, jota valtaosa oletetusta yleisöstä ei osaa sanaakaan, mutta varsinaisen iskelmälevyn biisejä ei myöskään sovitettaisi tällaisiksi hitaasta nopeaan ja taas hitaaseen eteneviksi minidraamoiksi, jotka tuntuvat sisältävän monenlaisia tunnetiloja kolmessa minuutissa, olevan eräänlaisia pienoiskuvia ihmisen tunneskaalasta. (Tämä huomio ei ole omani, vaan Jaakko Laitinen määritteli mustalaismusiikin viehätyksen suunnilleen samoin Rumbassa 1/14 julkaistussa haastattelussani.) Varsinainen iskelmä on - ja tämä on ihan oma näkemykseni - nimenomaan yhden tunnetilan tai koetun hetken tai elämännäkemyksen mehustelemista tappiin asti siinä kolmessa minuutissa. Siksi se on aika yksitotista, ja toisaalta siinä on sen dramaattinen voima. Tämä tässä taas on levottomampaa musiikkia. Helppo klisee olisi siis sanoa: kulkijakansan musiikkia. Ja näissä lauluissa toki puhutaan kulkijoista paljon, ei kuitenkaan iskelmän yksinäisistä kulkureista, vaan liikkuvista yhteisöistä. Se on erään kansan identiteetinmäärittelyä, mutta myös historiallisesti totta ja varmaankin läheisemmässä totuudellisuussuhteessa romanien kulttuurihistoriaan kuin suuri osa suomalaisesta iskelmästä suomalaisten. Ja tämän taas voi otaksua johtuvan siitä, ettei tämänkaltainen romanimusiikki käynyt viihdeteollisuuden mankelin läpi - näin helppotajuisesti presentoitunakin se on edelleen kansanmusiikkia, ei iskelmää. Tai ainakin tulkintaa kansanmusiikkikappaleista, miten asian haluaakaan määritellä.
Tuo äskeinen pitkä kappale varmaankin paljastaa, miten vaikeilla vesillä sitä seilaa yrittäessään kirjoittaa itselle vieraasta kulttuuriperinnöstä ja sen levytetystä tulkinnasta, joka nousi valtavaan suosioon aikana, jota en itse ole kokenut. Tuon suosion voi kuitenkin otaksua kummunneen kahdesta seikasta: mustalaiskliseet ja myös jonkin verran heidän musiikkinsa vaikutteita olivat jo iskelmästä tuttuja, toisaalta tässä on monia tekijöitä - vähemmistöaspekti, musiikillinen rempseys 70-luvun alussa jo hyvin siloiseksi muuttuneeseen hitti-iskelmään verrattuna, ehkä, jos oikein kaukaa haluaa hakea, jopa biisirakenteiden tietyt hatarat yhteydet johonkin osaan ajan progressiivisesta rockista - jotka ovat voineet tuoda Hortto Kaalolle juuri tähän maailmanaikaan sellaista yleisöä, joka ei olisi missään nimessä kuunnellut Tapani Kansaa. Menestys nimenomaan albumilistalla kertoo tästä. Tietääkseni Hortto Kaalo oli myös ahkera, kova ja suosittu livebändi, mikä oli noina aikoina menestyksen kannalta paljon tärkeämpää kuin nykyään.
Levyltä kuunneltunakin tämä on hyvin eloisaa ja läsnäolevaa musiikkia. Putkonen on todella vahva lead-laulaja, ja hänhän loi myöhemmin uraa oopperalaulajana. Hänen kykynsä pitää draamaa yllä ja saada kuulija uskomaan laulamaansa - parhaimmillaan ehkä Tulin joukkoon omien -biisissä - on kärkipäätä suomalaisessa populaarimusiikissa. Mutta Hortto Kaalo on mahdollisimman kaukana vahvan laulajan ja tasokkaan taustabändin muodostamasta iskelmärepresentaatiosta, sanokaamme vaikka Topista & Agentsista. Tässä on koko ajan läsnä kollektiivi, joka laulaa ja soittaa yhdessä, vaihtelee rooleja ja elää toistensa ja musiikin mukana. Liikkuvaa musiikkia, kuten sanottua.
Mielenkiintoisia kappaleita ovat Kuule sinä impi ja Saksilla näillä rillareilla, jotka edustavat pohjalaista kansanlauluperinnettä. Suomalaisessa folk-perinteessä juuri pohojalaanen uhon ja ahdistuksen dikotomialle rakentuva laulutyyppi tuntuisi lähimmältä sukulaiselta Hortto Kaalon kanavoimalle traditiolle, ja vaikka tietysti pohjalainen laulanta on yksitotista paatosta sekin, todistaa Hortto Kaalo, että juuri tästä kohtaa tämän aidan yli voi kavuta jotenkin erityisen helposti.
Sopii tietysti ottaa huomioon, että tietysti tämä levy on nuorten muusikoiden vuonna 1971 jo melko modernissa Suomessa esittämää musiikkia, ei mikään kenttä-äänite. Se on tulkittava populaarimusiikkilevyksi. Sitä pitäisi ehkä verrata vaikkapa Fairpot Conventionin ja kumppaneiden samanaikaisiin tulkintoihin vanhasta brittitraditiosta.
Ja se on kestänyt aikaa huomattavan hyvin. Sen perimmäistä viehätystä demonstroivat sittenkin parhaiten romaninkieliset biisit: kun sanoja ei ymmärrä, on musiikin varassa, ja joka ikinen kerta siinä vaiheessa, kun bändi nostaa tempoa askel kerrallaan ja lead-laulu käy vapaata dialogia taustalaulajien kanssa, nousee omakin tunnelma kattoa kohti.
84/100
Muistoissani kuljen tietä mustalaisen Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti