Jos kaipaa havaintoesimerkkiä siitä, miten outoa aikaa 70-luvun puoliväli (kuten tietysti kaikki muutkin populaarikulttuurin aikakaudet omalla tavallaan) oli, voi pysähtyä sen tiedon äärelle, että tätä Hullujussi-yhtyeen livenä äänitettyä esikoisalbumia on myyty yli 80 000 kappaletta, ylivoimainen valtaosa niistä kaiketi varsin pian levyn julkaisun jälkeen. Levy vietti listalla 38 viikkoa, niistä kaksi ykkösenä. Siltä löytyy myös eräs vuoden -74 isoimmista hiteistä ja bändin tunnetuin biisi Friduna skikuna. Vielä samana vuonna julkaistu kakkosalbumi Bulvania on myynyt lähes platinaa, sen jälkeen yhtyeen konsepti alkoi ilmeisesti levitä käsiin ja suosio romahti.
Myöhempinä vuosikymmeninä Hullujussia on yritetty silloin tällöin lämmitellä uudelleen, nostalgianimenä se on kohtalaisen tunnettu ja Friduna skikunaa on kierrätetty erilaisilla suomirock-koosteilla, mutta bändin listaura jäi hyvin lyhyeksi, eikä sitä varsinaisena klassikkona voi pitää. Sen suosio oli täysin sidoksissa toisaalta tiettyyn ajanhetkeen, toisaalta ilmeisesti yhtyeen liveshowhun. Näistä tekijöistä irrotettuna kenenkään on vaikea kuvitella enää kuuntelevan Hullujussia muuten kuin ihan henkilökohtaisen nostalgian verukkeella. Tämä on supermenestykseksi varsin outo levy, mutta ei mitenkään mielenkiintoisella tavalla.
Lyhyesti sanottuna yhtye soittaa baaribändimäisellä tavalla päteviä tulkintoja lähinnä boogie-woogien ja varhaisen rokkenrollin klassikoista. Laulaja Eeki Mantere (eli roolihahmo "Viktor Kalborrek") esiintyy sillä tavalla teatraalisesti, että voi kuvitella hänen tehneen ja ilmehtineen kaikenlaista lavalla, mutta sitähän ei levyä kuuntelemalla näe. Oikeastaan tässä on varsinaisia huumorielementtejä vähemmän kuin olisin luullut. Kyse ei ole suomalaisesta junttikomediasta, vaan ilmeisesti on ammennettu amerikkalaisesta show-traditiosta - Wikipedia mainitsee esikuvaksi Louis Priman, jonka toimialaa oli sellainen svengaava, "uskallettu" yökerhoviihde. On tietysti ihan positiivista, ettei tarvitse kuunnella mitään puujalkavitsejä tai varhaisempaa versiota Turo's Hevi Geestä, mutta eipä tässä toisaalta mitään kovin kiinnostavaa ole, ja olisikin aika outoa, jos joukko 70-luvun suomalaismuusikoita olisi pystynyt tässä viitekehyksessä mitään kiinnostavaa tekemään.
Yhtyeen versiota jostain That's All Right Mamasta vaivaa odotuksenmukainen jäykkäotteisuus, ja olisi todella hämmentävä ajatus haluta kuulla mieluummin tämä tulkinta kuin vaikka Elviksen. Sama koskee muitakin covereita siltä osin kuin ne ovat itselleni tutuista biiseistä. No, saahan tässä sentään bonuksena Mantereen huudahduksen "Kollaa kestää!" ennen nopeutettua loppurevittelyä. Semmoista.
Itse Friduna skikuna on kai yleensä tulkittu Hurriganes-parodiaksi, eli siis soitetaan rokkenrollia ja lauletaan sianenglantia päälle. Oivallus on varmaankin ollut Hurriganesin valtavan läpimurron aikoihin nasevampi kuin nykyään. Toisaalta ehkä silloinkin joku on huomioinut, että Hurriganesin parodioiminen, ainakin juuri tällä tavalla, on hieman turhaa. Hurriganes sisältää itse oman parodiansa, ja Remun lingvistiset edesottamukset ovat tällaisen lähestymistavan ulottumattomissa.
Lyhyt levy "huipentuu" pitkään medleyhin (tai sellaiseksi merkittyyn), jossa vedetään lisää tunnettuja biisejä, mutta nyt vähän erilaisesta lähdeaineistosta ja ilmeisemmin humoristisesti. Frederikin Harva meistä on rautaa -teoksen läpijollotus menee jo ihan selkeästi vittuiluksi, ja senhän alkuperäinen on toki ansainnut, mutta vielä vaikeampi tätä versiota on kuunnella. Hieman samanlaisen lähestymistavan Hullujussi ottaa Beatlesin kaiketi jo vuonna 1974 puhki kulutettuun Yesterdayhin, Mantere muuttaa säkeistöt pateettiseksi puhunnaksi ja alkaa lopulta jo mallintaa nyyhkettä mikrofonin äärellä, kunnes seuraa sotilasmarssiväliosa ja (pseudo)saksankielisiä natsihenkisiä komentoja heil hitleriä myöten. Ehkä tässä dekonstruktiossa jokin pointti on, mutta en jaksa miettiä asiaa enempää.
Lopuksi Viktor Kalborrek -hahmo kai vasta lopulta ottaa kunnolla vallan, ja sössöttää muka ulkomaanaksenttisella suomella Melodie d'Amour- eli Sävel rakkauden -kappaleen ruotsinlaivaurun säestyksellä. Ei naurata, ja eikös tämä "gigololaulaja Etelä-Euroopasta" -hahmo ollut aika väsynyt läppä jo vuonna 1974?
Vaikeapa tästä on mitään positiivista sanoa. Varmasti Hullujussi on ollut äänilevynä koko lailla turha jo aikanaan, vaikka bändin livetouhuissa jonkinlaisen viihdyttämispointin olisi nähnytkin. Aika ei kohtele tällaisia kauniisti, niistä tulee vain kulttuurihistorian jätettä, jolla on tietysti joskus yllättävänkin suuri dokumenttiarvo. Tässä tapauksessa en tiedä, onko sitäkään.
34/100
Harva meistä on rautaa televisioesityksenä . Tämä on siis eri versio kuin levyllä, ja toimii kieltämättä visuaalisen aspektin kanssa paremmin. Eli on siis jopa hieman hauska.
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti