Mallinuralta poplaulajaksi siirtyneen Kim Heroldin Humane-yhtye menestyi hyvin tällä esikoisalbumillaan, vaikkei siitä ihan niin suurta ilmiötä tullut kuin useimmista sarjassa käsitellyistä levyistä. Se ylsi kuitenkin listan kahdeksanneksi, pysyi mukana 18 viikkoa ja sisältää kolme jonkinmoista hittiä: Crucify, Rescue ja Wish God Was A Woman. Humanen tähti laski nopeasti eikä kakkosalbumi pärjännyt läheskään yhtä hyvin, mutta Herold ryhtyi sooloartistiksi ja on edelleen nauttinut jonkinmoisesta julkisuudesta, joskaan ei enää tälla vuosikymmenellä mainittavasta suosiosta. Siinä ja siinä, täyttääkö Welcome To This Wonderland tässä sarjassa käsittelemisen kriteerit, mutta onhan se kuitenkin hyvä esimerkki hetkellisesti yleisessä äänimaisemassa vaikuttavasta ja nopeasti unohtuvasta musiikista, joka on juuri tietylle aikakaudelle tyypillistä.
Tässä tapauksessa aikakausi on siis viime vuosikymmenen puoliväli ja viitekehys sellainen "akustissävyinen, tunteellinen" musiikki, joka oli noihin aikoihin erityisen suosittua Brittein saarilla, mutta muuallakin. Esimerkiksi David Gray on mallikelpoinen genren edustaja, ja sen lässyimmällä laidalla James Bluntin maailmanvalloitus osuu samoihin aikoihin Humanen debyytin kanssa. Monsteribändiksi vuoteen 2005 mennessä noussut Coldplay kuuluu genren laajemman määritelmän piiriin, samoin kaikki sen vanavedessä listoille ilmaantuneet snowpatrolit ja starsailorit.
Suomessa Anssi Kela oli joitakin vuosia aiemmin noussut maan suosituimmaksi artistiksi musiikilla, jossa oli sekä akustista kitaraa että rumpukonekomppeja. Hänen yhteytensä Humaneen on toki jo aika viitteellinen. Relevantimpaa on ehkä huomata, että Heroldin kielivalinta oli vuoden 2005 Suomessa paljon yleisempi kuin se olisi mainstreamissa nykyään. Suomalainen, englanniksi laulettu musiikki menestyi todella hyvin, eikä tämä ollut genrestäkään kiinni (puhtaasti iskelmälliset jutut ja vastaavat pois lukien). Herold toki on kai ruotsinkielinen, mikä on tietysti tehnyt ratkaisusta suorastaan ilmeisen. Ulkomaatkin olivat vissiin kiikarissa.
Sittemmin Heroldkin on kyllä vaihtanut suomeen, mikä on hyvin oireellista sekin.
Humanen musiikissa leppoisia popballadeita säestetään maltillisesti akustisilla kitaroilla, koskettimilla ja varovaisilla konerytmeillä. Herold laulaa pehmeän tunteellisesti, ja hänellä on aika omalaatuinen leppeän paatoksellinen äänenväri, joka on varmasti tämän soundin mieleenpainuvin elementti. Jokin yksittäinen kokeilu, kuten rantareggaen yrittäminen Beats & Stylesin kanssa, tuo "lisäväriä" albumille, muttei ehkä positiivista sellaista. Hyvin vahvasti vuodelta 2005 tämä kuulostaa, vaikka osa näistä ideoista on suodattunut erinäisten mutkien kautta tämänkin päivän poppiin.
Muistikuvissani vuosi 2005 oli yleisestikin melko leppoisaa aikaa. Irakin sotakaan ei ollut enää otsikoissa, aggressiivinen nousukausi oli tasaantunut perushyvinvointielämäksi, vallassa oli punamultahallitus, tuo suomalaisista hallituskokoonpanoista neutraalein... Ehkä tämmöinen laiskanpulskea, hieman kaihoisa musiikki, joka ei tunnu tavoittelevan mitään tiettyä kuulijakuntaa, vaan "ketä tahansa", soveltuu juuri tuollaiseen aikaan. Kaikki ok -musiikkia. Bändin ja levyn nimikin oikein huokuvat sellaista neutraalia, kädenlämpöistä hyvää fiilistä. Ei tässä juuri särähtäviä elementtejä ole.
Herold laulaa suomalaiseksi englantia aika hyvin (taas se suomenruotsalaisuus?), eivätkä tekstitkään noin yleisesti ottaen saa hirveästi kiristelemään hampaita, mutta jos tässä jokin pistää korvaan, niin Crucify- ja Wish God Was A Woman -singlejen hieman eksentriset sanoitusjutut, joihin tuli kiinnitettyä huomiota jo aikoinaan. "Crucify me as Jesus" on jotenkin ylettömän dramaattinen kertosäelausuma näinkin hajuttoman levyn avausbiisiin. Vielä hämmentävämpi on Wish God Was A Woman, jossa kertoja rakastamaansa naista ajatellessaan toivoo a) olevansa itse myös nainen b) että Jumala olisi nainen. Ensimmäinen haave voisi mennä samastumiskaipuun (ehkä enemmän sen kuin sukupuolisen hämmennyksen) piikkiin, mutta mitä Jumala tekee tässä tekstissä? Kertoja halajaa Jumalan olevan nimenomaan "a woman just like you", siis rakastettunsa kuva.
No, vakavasti puhuen tämä varmaan kannattaa kuitata lähinnä vähemmän kirjallisesti orientoituneen kielenkäyttäjän onnahteluksi, mutta eipä Humanen musiikista hirveästi muutakaan pohdittavaa löydy. Kun laulaa naisesta ja Jumalasta samassa kertosäkeessä, saa varmaan herkän lauluntekijän maineen ja naispuolisia faneja. Suomenruotsalaisen miesmallin artistiprofiiliin tällainen sopii luontevasti, vaikka Heroldista on kyllä todettava, ettei ainakaan tällä levyllä esiinny pikkujulkkiksen statusta opportunistisesti hyödyntävä tyyppi, joka on laitettu studioon laulamaan "vain jotakin". Kyllä Heroldilla vaikuttaa olleen ihan musiikillinen visio ja ehkä myös halua viestiä jotain lauluillaan.
Kovin pitkälle se ei valitettavasti riitä. Tässä tyylilajissa pitäisi olla paljon parempia biisejä erottuakseen joukosta, ja se erottava tekijä, Heroldin lauluääni, alkaa levyn mittaan väsyttää. Mainitut sinkkubiisit, varsinkin Crucify, ovat riittävän mieleenpainuvia päästäkseen riman yli, mutta esimerkiksi Cat Clawsin kankea sähkökitarameininki on 12 vuoden perspektiivistä aika kuuntelukelvotonta. Suurin osa kappaleista yksinkertaisesti solahtaa pään läpi jälkiä jättämättä. Nimenomaan hitaimpien biisien kosketinsovituksissa on parhaimmillaan ainesta, mutta hirveästi muuta positiivista ei niistäkään voi sanoa.
48/100
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti