Kyllä Jukka Pojan suosituinta levyä voi varmaan jo käsitellä tässä sarjassa: vaikka Yhdestä puusta ilmestyi vasta viisi ja puoli vuotta sitten, on artistin ja koko suomireggae-homman suosio ehtinyt romahtaa sen jälkeen. Tuskinpa tästä levystä klassikkoa tulee. Oikeastaan kiinnostavinta on se, miten Jukka Pojan mainstream-suosion nousu ja sen lopahtaminen tapahtuivat kumpikin selvästi tällä nyt elettävällä Spotifyn, Vain elämään ja menestyjäretoriikan aikakaudella. Samat mekanismit, jotka nostivat tämän musiikin massiiviseen suosioon, myös pudottivat sen sieltä. Jukka Poika itse tuntuu tavallaan ajelehtineen nousevien ja laskevien trendien mukana. Ilman muuta hän teki tietoisia ratkaisuja, jotka edesauttoivat suosiota, mutta kun tätä musaa nyt kuuntelee, eivät ne ole niin dramaattisia kuin aikanaan ehkä tuntui. Ainakaan musiikillisesti.
Yhdestä puusta on kuitenkin sellaista kevytreggaeta lastenlaulumaisilla kertosäkeillä ja kevyellä suomipop-mollilla, jota Jukka Poika oli tehnyt ennen tätäkin. Siis jopa ennen Kylmästä lämpimään -levyä (2010), joka oli hänen selvästi suosituin julkaisunsa siihen mennessä ja loi perustan vielä suuremmalle menestykselle. Vielä tuon levyn ilmestyessä Jukka Poika vaikutti kuitenkin hieman kujalla ihmissuhdeasioissaan olevalta laiskalta hipiltä, mutta kun keikkapalkkiot ja radiosoitot sitten kääntyivät yläviistoon, löysi hän itsestään menestyjän. Taloudellisten olosuhteiden ohella menestystä ilmeni myös ihmissuhderintamalla, kuten viihdemedioissa aikanaan tarkkaan raportoitiin. Jos Kylmästä lämpimään oli jätetyn miehen lämpimän pörröistä itsesääliä, niin heti kesällä 2011 ilmestyneellä Silkkii-jättihitillä sama jantteri hekumoi pehmoerotiikan saralla tavalla, joka on suomalaisessa viihdebisneksessä taannut aina herkkätunteisen ja -sormisen tyypin maineen.
Silkkii päätyi sitten aikanaan myös tälle levylle, jonka kolmesta isosta hitistä viimeinen, Siideripissis, on vielä banaalimpi jälkiselitys edeltäjälleen. Panohommilla leuhkiminen ei ole minkään kulttuuripiirin popmusiikissa uutta, mutta tällainen lipevä ja ilmeisen omaelämäkerralliselta kuulostavaksi tarkoitettu itsetyytyväisyys saman aihepiirin tiimoilta on jotenkin... laasaslaista. Periaatteessa toisen persoonan rakkauslauluksi ja jotenkin henkilökohtaiseksi tarkoitettu kappale kuulostaa todella esineellistävältä. Tämmöisiä laulavat tyypit, joille hyvännäköinen tyttöystävä on voitonmerkki siinä missä kultalevykin.
Yhdestä puusta -levyn toinen perusjuonne liittyy yhteiskunnalliseen menestymiseen, siihen liittyviin moraalisiin opetuksiin ja siihen kohdistuvasta kritiikistä uhriutumiseen. Isoista hiteistä se kolmas, Älä tyri nyt, paneutuu tähän aihepiiriin ja nimenomaan opetuksen keinoin. Se on oikeastaan tekstinsä puolesta aika outo jättihitti. Se on suunnattu jollekulle kuvitteelliselle tyypille jossain maaseudulla, nuorelle tyypille, joka on lahjakas, mutta ympäristönsä ahtauteen turhautunut. Tämä tyyppi on selvästi alaikäinen, koska hän ei voi tehdä saman tien valintaa häipyä vittuun. Se on kyllä hänelle oikea valinta, mutta hänen pitää vain jaksaa odottaa: "käydä koulut loppuun", pysyä irti päihteistä. Sitten hän aikanaan pääsee kaupunkiin lunastamaan koko menestyspotentiaalinsa! Mutta jos hän vaikkapa juo viinaa tai käyttää huumeita tai tulee tai tekee jonkun raskaaksi tai häipyy kesken koulujen tekemään mitä haluaa, on hän vain hukannut mahdollisuutensa pärjätä. Tämä on vähän niin kuin jossain True Love Waits -kampanjassa: jaksa, jaksa, niin korkeamman kruunun saat. Se on sitten vain sitä Babylonin materiaalista menestystä, jota vastaan nuori Jukka Poika vielä kiivaili.
Levyllä on myös pari mieleenpainuvaa biisiä, jotka edustavat melko varhaista "Cheek-uhriutumista". Potentiaali-biisi on tässä mielessä erityisen kiinnostava, koska siinä nimenomaan vastustetaan ajatusta, että "haudot itsesääliä suurina määrinä / niin et sä oot uhri ja maailma on väärässä". Siinä kritisoidaan myös sellaista skenaariota, että "että takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen / kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen". Diibadaabapuheen tunnusomainen piirre on käsitteiden hämärtäminen ja kaappaaminen omaan käyttöön. Varmasti vuoden 2012 Jukka Pojan vihollisia ovat ihmiset, jotka takertuvat kirjoihin, koska heillä voi olla jotain huomautettavaa hänen mussutukseensa. Erityisen nokkelahko temppu on tietysti kääntää uhriutumisasetelma ympäri niin, että "negistelijät" ovatkin niitä, jotka uhriutuvat ja kokevat itsesääliä. Heillä ei ole siideripissistä tai silkkiä sylissä tai radiosoittolistan ykkössijoja, ja siksi he "heittaavat" tavalla, jota sitten kuvataan jonkinlaisen klassikkoaseman jo omaavassa Kuin sä heittaat -biisissä: "Kuin sä tuolla lailla heittaat / kerro miks sä viljelet vihaa / Et sä tiedä et se saastuttaa sun sielusi sisäpihaa?"Kappale tuntuisi olevan suunnattu tutulle ihmiselle, mutta kun se kerran on levyllä, ei sitä voi tulkita vain yksityisen konfliktin kuvaukseksi sen enempää kuin Siideripissiskään on julkaistuna teoksena mikään yksityinen rakkaudentunnustus.
Jos pitäisi miettiä, mikä suosittu suomalainen artisti Yhdestä puusta -levystä tulee eniten mieleen, niin voisihan sitä vastata vaikka, että Klamydia. On tehty tietty yksinkertainen musiikillinen juttu ja välitetty sen avulla nihkeää maailmankatsomusta. Mutta Jukka Pojasta artistina tällainen vertaus ei kertoisi kaikkea olennaista. Hän tuntuu nimenomaan olevan levoton liihottaja. Yksi tämän levyn lastenlauluista antaa keskeisen vihjeen: Viestii-biisin kertosäe "viestii on muokattu viimeks tänään / et säkään oo sama kuin eilen" on vähän kuin vahingossa Jukka Pojan relevantein ja eniten hänestä itsestään paljastava lausuma. Suurmenestyksensä jälkeen hän julkaisi naisvihamielisen kesäkumibiisin Cheekin kanssa ja meni Vain elämää -ohjelmaan ja omasi kaikki resurssit muodostua yhä vastenmielisemmäksi parodiaksi itsestään, mutta se käsikirjoitus ei sitten toteutunutkaan. Jukka Poikaa ei tulla näkemään stadikalla tai edes jäähallissa, ja hänen suosionsa yhtäkkinen pudotus on kai tulkittavissa vain niin, ettei hän sittenkään ollut kuin diletantti striimauspopin pallomeressä. Ei hän vaikuttanut uskottavalta. Hän taisi tajuta sen itsekin, ainakin hetkellisesti, julkaistessaan aidosti anarkistisen Crzybailaaja-singlen, joka on parhaita some-aikakauden poptähteyden ja popbiisien dekonstruktioita Suomessa, juurikin hämmentyneisyytensä takia.
Tietenkään siitä ei pitänyt juuri kukaan. Kaupallisessa ja taiteellisessa mielessä Jukka Poika on viime vuodet ollut täysin tuuliajolla. Vaikuttaa luultavalta, ettei hän melo itseään rantaan enää koskaan. Ainakaan siihen siideripissis-rantaan. On jollain tasolla mahdollista, että johonkin toiseen rantaan vielä löytyisi reitti.
23/100
Yhdestä puusta Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti