Marraskuun alku on tietysti varhainen ajankohta ilmoittaa vuoden levyjä. Kokemys kylläkin osoittaa, että yleensä aivan loppuvuodesta ei julkaista paljoakaan kiinnostavaa, tai jos julkaistaan, niin tässä vaiheessa vuotta siitä on vähintään jonkinlainen ennakkotieto olemassa. Mutta kaikin mokomin, julkaiskaa loistavia levyjä vaikka vielä joulukuun viimeisellä viikolla! Voin sitten lisätä ne tähän lyhyeen luetteloon vuoden 2017 parhaista kotimaisista. Tänä vuonna en nimittäin ole onnistunut valitsemaan yhtä parasta. Koetin miettiä neljän todella kovan paremmuusjärjestystä, mutta ovat niin erilaisiakin keskenään, ettei selvää ratkaisua vain syntynyt. Siis jaettu sija.
Aloitin tämän blogin vuoden 2014 alussa, ja vuoden päätteeksi valitsin Salamaiseman sen vuoden parhaaksi levyksi Scandinavian Music Groupin Terminal 2:n. Vuoden 2015 parhaaksi katsoin Janne Westerlundin Marshlandin. Viime vuonna en viitsinyt tai jaksanut edes ilmoittaa valintaani, koska ajattelin tämän blogin olevan telakalla ehkä pysyvästikin, mutta se valinta olisi ollut Jukka Nousiaisen nimetön levy.
Tämän vuoden parhaat suomalaiset ovat tipahdelleet aika tasaisin väliajoin. Alkuvuodesta Joose Keskitalo julkaisi Julius Caesarin anatomia -levyn, joka vangitsi minut muutamaksi viikoksi hyvin täydellisesti. Vaikka olen fanittanut Joosea vuosikaudet ja kirjoitellut hänen taiteestaan paljon ylisanoja julkisuuteen, äidyin tuolloin määrittelemään uutuuden jopa hänen parhaaksi levykseen. Tämä on toki mielentilasta ja määritelmistä kiinni, mutta kyllä levy on kestokuuntelussakin osoittautunut todella merkittäväksi taideteokseksi. Sen musiikillinen eloisuus ja monipuolisuus ja Joosen aiempaakin monikerroksisemmat ja kaunokirjallisemmat tekstit ovat täydellinen yhdistelmä. Kolmannen Maailmanpalon aikoina ei osannut kaivata Joosen tekstien taustalle tällaista "liikkuvampaa" ilmaisua, mutta nyt kun sitä saa, tajuaa miten hyvin se toimii. Taustabändinä soittava The Mystic Revelation Of Teppo Repo hallitsee tyylejä balkanista rippikoulugospeliin ja Love-progeen. Levy rönsyilee sinne tänne, mutta pysyy aina asiassa. Pidän juuri tällaisista / tällaisistakin levyistä. Oikeastaanhan albumikokonaisuus voi olla millainen tahansa, kunhan se on todella hyvä.
Kevään taittuessa kesäksi tuli Mikko Joensuun superkunnianhimoisen ja -mahtipontisen levytrilogian päätösosa Amen 3. Olisi todella vaikea sanoa, mikä kolmesta aamenesta on painokkain - hyvin painokkaita ne kaikki ovat. Amen 3 pelaa joillakin samoilla teemoilla kuin edeltäjänsä, mutta myös joillakin uusilla. Levyt liittyvät selvästi toisiinsa, ne myös eroavat selvästi toisistaan. Kolmonen on rauhoittavin, tyynin ja neutraalein näistä. Mutta ei se ole pelkästään sitä, senkin kiireettömistä eepoksista löytyy valtava määrä pinnanalaista intensiteettiä ja tuskaakin. Esimerkiksi The Worst In Me -teoksessa tämä sanotaan aika suoraankin. Kaikissa hyvissä trilogioissa päätösosa on se, jossa langat solmitaan yhteen, jossa itketään eniten. Sama pätee tähänkin. Amen 3:n päättävä Pearly Gates on pysäyttävä ja definitiivinen teos. Joensuun trilogia on ylipäätään hyvin kärkipäässä etsittäessä parasta ja tärkeintä Suomessa koskaan tehtyä musiikkia.
Kesään edettäessä julkaisi Riitaoja pitkään hiotun laulusarjansa Täytettyjä lintuja albumimuodossa. Projekti tosin venyttää albumin käsitettä, koska paitsi että se on rakennettu vierailevien laulajien esittämien, toisistaan aika paljonkin eroavien biisien ympärille, toteutettiin se "internet-aikakauden tyyliin" niin, että materiaalia julkaistiin vähän kerrallaan ennen varsinaista "albumijulkaisua", ja sitä on julkaistu lisää sen jälkeen. Kaikista varsinaisista levybiiseistä tehtiin myös musiikkivideot. Se, että itse kuuntelen Täytettyjä lintuja mieluiten alusta loppuun kokonaan, on varmaankin vain omaa albumikeskeistä jääräpäisyyttäni. Mutta levy on kyllä kokonaisuus. Se on vain enemmän novellikokoelma kuin romaani. Yksittäiset kappaleet esittelevät erilaisia kertojanääniä ja erilaisia näkökulmia maailmaan. Käsiteltävät aiheet mahtuvat saman peruskehikon sisään olematta minkään ilmeisen temaattisen konseptin osia. Vierailijat on valittu suunnilleen niin hyvällä maulla kuin on mahdollista. Oli kyse sitten Maritta Kuulasta, Pekko Käpistä, Faarao Pirttikankaasta tai Laura Sippolasta, on heille annettu esitettäväksi musiikkia, joka on selvästi heidän musiikkiaan, mutta yhtä selvästi Riitaojan musiikkia. Ja bändin luunkalpea Suomi-americana-soundi on ainutlaatuinen. Jos musiikki voi kuulostaa lehdistään riisuutuneilta puilta, niin tämä musiikki onnistuu siinä.
Synkän syksyn keskelle ilmaantui sitten vielä Lau Naun Poseidon, joka on musiikillisesti silkkaa hienovaraista eleganssia ja tunnelmaltaan tähän vuodenaikaan parhaalla mahdollisella tavalla sopivaa käpertymis- ja turvapaikkamusiikkia - jonka pinnan alla kuitenkin vaanii levyn täydellistäviä synkempiä sävyjä. Usein levyn kuunteleminen tuntuu siltä kuin katsoisi rakeista kotielokuvaa kulta-ajasta, jonka tietää päättyvän pian kuvaamisen jälkeen. Lumotun puutarhan ulkopuolella vaanii petoja, mutta silti fokus on lumotussa puutarhassa.
Vaikea näitä neljää on asettaa paremmuusjärjestykseen. Riippuu mielentilasta, vuodenajasta, vuorokaudenajasta. Mitä viimeiseen kriteeriin tulee, yksi versio voisi olla: Mikko Joensuu aamulla, Joose Keskitalo päivällä, Riitaoja illalla ja Lau Nau yöllä. Mutta vain yksi versio.
Joose Keskitalo: Pian kaikki vaikeudet
Mikko Joensuu: Dream About a Miracle
Riitaoja & Faarao Pirttikangas: Saari
Kaksi näytebiisiä Poseidonilta. . Levy ilmestyy 17.11.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti