Indica ei sinänsä ole mikään yhden levyn ihme: vaikka Ikuinen virta -debyytti onkin bändin suurin menestys (30 listaviikkoa, korkein sija 4), nautti se hiljalleen hiipuneesta suosiosta oikeastaan niin kauan kuin oli aktiivinen. Nythän laulaja-Jonsu yrittelee ilmeisesti soolouraa, jonka enteet eivät kovin lupaavia ole, ja tietysti musiikkimaailma on muuttunut siinä määrin, ettei uusi Indica-musiikkikaan varmaankaan kovin suurta huomiota saisi. Noinkin pitkään jatkunut jonkinmoinen menestys kertoo kuitenkin siitä, että yhtyeellä oli uskollisia faneja. "Rock-uskottavuutta" se ei saavuttanut koskaan, ja kriitikot olivat aina nihkeähköjä: suomirockin historia tuntee useita tällaisia bändejä, jotka ovat liikkuneet siellä nopean pop-vedätyksen ja Merkittävän Klassikon laajassa välimaastossa.
Ehkäpä Ikuisen virran käsittelyn tässä blogissa oikeuttaa se, ettei tällaisia levyjä oikeastaan koskaan analysoida retrospektiivisesti missään, niin monenlaisiin limboihin ne putoavat. Minulla on tässä vähän henkilökohtaista intressiä, sillä mieleni jotenkin tekisi pitää Indicasta. Ikuinen virta -biisistä olen aina pitänytkin, ja yllättävän säännöllisesti sitä kuunnellut ihan näihin vuosiin asti. Tuolloin ala-asteikäinen siskoni oli myös ensimmäisen levyn aikaan Indican kannattajakuntaa, ja sekin lienee värittänyt bändin musiikkia positiivisesti mielessäni. Ikuinen virta -biisi jäikin alun perin mieleeni siskon soittaessa sen perheemme levyraadissa. Hän oli itse noin yhdentoista, bändin jäsenet taisivat hekin olla vasta parikymppisiä, ja biisissä lauletaan: "Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?" Tämä kovin varhaiselta tuntunut kuolevaisuuden pohtiminen jotenkin sekä huvitti että hellytti. Jonsu oli toki oikeassa, kyllä kuolemaa kannattaa ja valitettavan usein joutuukin pohtimaan jo nuorella iällä.
Ei Ikuinen virta tietenkään ole kokonaisuutena ihan niin hyvä kuin nimibiisinsä, muttei huonokaan. Levyllä on ilmeiset vaikuttajansa: tärkeimmiksi voisi varmaan nimetä Maija Vilkkumaan ja Dingon (joka taitaa puolestaan olla Vilkkumaan keskeisiä vaikuttajia). Vilkkumaa kuuluu eniten Jonsun äänenvärissä ja laulutavassa, mutta kyllä hänen dramaattiset mollilaulumelodiansakin ovat siltä suunnalta kotoisin. Dingo ei ole samalla tavalla koko ajan läsnä, joskin syntikoineen hyvin kasarihenkisen Saalistaja-avausraidan kuunteleminen ko. bändiä ajattelematta on mahdotonta. Ehkä Dingo-mielleyhtymä tulee enemmän Jonsun sanoituksista, joissa koristeellisesti ilmaistu elämänfilosofia, eskapistinen fantasia ja hyvin suuret ja dramaattiset tunteet yhdistyvät vaihtelevan tasoisesti. Tämä on syvällisten teinien musiikkia ilman, että määritelmään tarvitsisi ladata mitään yliolkaista tuhahtelua. Muistanhan minä itsekin, millaista se silloin yläasteella ja vielä lukiossakin oli. Ja vielä parikymppisenäkin omat kirjoitustyöni edustivat usein samankaltaista mielenmaisemaa kuin Ikuinen virta.
Vaikka levyn vaikutteet siis ovat helposti paikannettavissa, eivät ne oikeastaan häiritse lainkaan, koska ensinnäkin tämä kuulostaa aidolta itseilmaisulta, ja toiseksikin levyn biisimateriaali on yllättävän vahvaa. Nimikappaleen kertosäe on karaoke-singalongia parhaassa mielessä, tuollaisen kertosäkeen kirjoittaja saa olla itsestään luvan kanssa ylpeä, ja koko biisin läpäisee vaivaton melodinen vaisto, joka toimii hyvänä kontrastina kuolemahakuiselle tekstille. Toinen (tai ensimmäinen) sinkkujulkaisu Scarlett on vaivihkaisemmin vetoava, mutta vetoava kuitenkin, ja arvostan tietysti Tuulen viemää -viittausta: voin hyvin kuvitella Jonsun ihmiseksi, joka on jo hyvin nuorena löytänyt tuon aatteellisesti anakronistisen, mutta äärimmäisen kiinnostavan ja kerronnallisesti virheettömän romaanijärkäleen. (Tai elokuvan, mutta mieluummin ajattelen, että viitataan kirjaan.)
Sitten ovat Surusilmä ja Lasienkeli, jotka taas kuulostavat jo nimiensä puolesta Yön varhaistuotannolta, ja vähemmän yllättäen kuulostavat siltä myös biiseinä. Paatos on siis maksimissaan, mutta vahvanpuoleiset sävellykset auttavat sen sulattelemisessa. Täysin paskoja biisejä Ikuisella virralla ei oikeastaan ole, vaikka useampia hieman keskinkertaisia kylläkin. Sovituksissa on hirveästi koskettimia ja loppupuolella koko ajan enemmän raskaita jousia, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa Indican uraa suomihevikitarat ovat armeliaasti poissa, mikä auttaa ratkaisevasti levystä nauttimista. Jonsu ei ole millään muotoa paska sanoittaja: hän pelaa toki kliseillä, mutta kielitajua löytyy, kliseet kuulostavat enimmäkseen ihan hyviltä.
Tämä on oikeastaan aika hyvä teinieskapismilevy. Monelle joku Yön Varietee on kovan luokan sukupolvikokemus, mutta ei tämä nyt ainakaan paljoa sille häviä.
64/100
Scarlett Youtubessa
Levy Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti