Miettikääpä sitä, että Ifpin viimeisimmän päivityksen mukaan tätä Joel Hallikaisen soolodebyyttiä on myyty 178 654 kappaletta ja se on viidenneksi myydyin levy Suomessa koskaan. Saman tilaston mukaan levy saavutti "multiplatinan" eli ilmeisesti tuolloisten rajojen mukaisen 150 000 kappaleen triplaplatinarajan vuonna 1994, pari vuotta ilmestymisensä jälkeen, ja tuskinpa sitä tällä vuosituhannella on enää suuria määriä myyty. Milloin olet itse viimeksi nähnyt Joel Hallikaisen debyytin jossain? Muistelisin itse nähneeni sen Rovaniemen Prismassa ysärin puolella, mutta tästäkään en ole aivan varma. Entäpä milloin olet kuullut levyltä jonkin muun biisin kuin sen yhden? En ainakaan voi varmuudella sanoa kuulleeni itse ainoatakaan näistä muista koskaan.
Tässä on ihan paraatiesimerkki levystä, joka levisi todella suureen määrään kotitalouksia ilman, että kukaan klassikkoja määrittelevä koskaan olisi sitä sellaiseksi määritellyt. Sitä ei muisteta edes minkäänlaisena "camp-klassikkona" tai yleensäkään mainita koskaan missään. Näin tietysti pitkälti siksi, että tällaisia kaanoneita ja määritelmiä laativat tahot ovat aivan eri tahoja kuin ne, jotka tällaisia levyjä huoltoasemilta ja automarketeista ostivat.
Toki nämä määritelmistä vastaavatkin tahot muistavat tai tietävät sen yhden biisin, siis Kuurankukan, ja sen biisin takia tätä levyä tietysti ostettiinkin. Vielä 90-luvun alkupuolella oli näitä valtavia yksittäisiä iskelmähittejä, joiden kulttuurinen painoarvo on ihan eri luokkaa kuin niiden listamenestyksestä singlepuolella voi päätellä. Tässä genressä se painoarvo heijastui usein nimenomaan albumimyynnin puolelle. Ei edes albumilistan, koska niin suuri osa tällaisen musiikin myynnistä jäi tuolloin listojen ulkopuolelle. Hallikaisen debyytti ylsi kuitenkin listakakkoseksi ja viihtyi listalla yli puoli vuotta, sitä seurannut Anna vierellesi tulla pääsi jopa listakärkeen ja myi sekin yli 100 000 (ja on Ifpin mukaan 48. myydyin levy maassamme koskaan).
Kuurankukka, kuten suurin osa albumista muutenkin, on vähän semmoista post-Agents -rautalankaa tosi jyrkästi sokeroituna: Hallikaisen imelä laulutapa edustaa enemmänkin Matti ja Teppo -standardia ja eroaa niin ratkaisevasti Sorsakoskesta ja aika selvästi jopa Jorma Kääriäisestä, että yleisvaikutelma on kyllä hyvin epäagentsmainen. Pohjana tässä on kuitenkin se Tallinnan laivan kitarabändi, ei esimerkiksi humppainstrumentaatio tai isompi viihdeorkesteri, jollaisia lama-aika ei tietenkään monelle suonutkaan. Kuten Tallinnan laivallakin, kitaristi tarttuu kyllä välillä myös haitariin. (Metafora, en taaskaan näillä liksoilla edes yritä googletella, kuka tällä levyllä on mitäkin soittanut.) Tämä on lama-ajan iskelmää, jonka voi hyvin nähdä rakennemuutosajan iskelmän henkiseksi jatkeeksi. Rakennemuutosiskelmästä on Hallikaisellakin vielä ihan selviä kaikuja esimerkiksi Valtatie-biisin kertosäkeessä ei soineet maakuntalaulut kun minä lähdin / kakkostietä etelään päin. Mutta 90-luvun alun lama oli synkroninen nykyisen poliittisen nihilismin alkuvaiheiden kanssa, ja siinä missä rakennemuutosiskelmässä vielä puhuttiin edes viitteellisesti konkreettisesta todellisuudesta, jossa joku epämääräisesti määritelty taho oli kenties vaikuttanut yhteiskunnallisiin realiteetteihin, oli ysärilama enää mielentila: sitä ei voinut ainakaan iskelmässä haastaa tai etsiä syyllisiä siihen - oli mahdollista vain etsiä lohtua ja turvaa politiikan kaltaisten maallisten asioiden tuolta puolen.
Kuurankukka on lama-ajan lohtuiskelmän toiseksi ikonisin yksittäinen kappale Katri Helenan Anna mulle tähtitaivas -klassikon jälkeen. Sen turhaan, aivan turhaan -mantra oli niin vetoava, että innoitti monenlaisia koulunpihaparodioita ja muuta vastaavaa, mutta varsinaisessa kohderyhmässä se tietysti resonoi täysillä. Omatkin vanhempani erosivat Kuurankukan vuonna 1992, ja kaikista itse kokemistani vuosista tuo nimenomainen vuosi on ihan kirkkaasti ankein, harmain ja räntäisin. Itse en 14-vuotiaana tietenkään suhtautunut Kuurankukkaan kuin kyllästyneen vittuuntuneesti, mutta eipä biisin suosiota kannata ihmetelläkään. Se on niin turtuneen pehmeä, että sen voi kuvitella kietovan konkurssin tehneen pienyrittäjän siihen turtuneeseen pehmeyteensä, kun hän juo keskiolutta ostarille juuri avatussa räkälässä.
Jos myy 178 000 levyä melkeinpä konkurssin tehneessä maassa, todennäköisesti enimmäkseen ihmisille, jotka eivät olleet saamapuolella, voi kai sanoa puhutelleensa jengiä.
Levyn muut biisit toisintavat samaa musiikillista linjaa, vaikka useimmista niistä puuttuu Kuurankukan totaalinen pessimismi, ne pyrkivät oikeasti lohduttamaan, mikä ei toimi koskaan silloin, kun on oikeasti jotain lohduteltavaa. Jokin tässä pumpulissa silti kiehtoo. Tämä on jokaisen pikkupaikkakunnan karaokebaarin sointi vielä tänä päivänäkin.
Ja loppuun vielä se pakollinen viittaus Hallikaisen Korroosio-menneisyyteen. Kuurankukka on tavallaan vähän samanlainen biisi kuin Hei hei hei, semmoinen yritys laajentaa yksilön kapea ihmissuhdetilanteisiin liittyvä näköala todella yleiseksi kokemukseksi. Mutta Kuurankukka on parempi.
Niin joo ja sen teki Timo Koivusalo, kuten kai muutkin Hallikaisen originaalitekstit. Makes sense. Viimeistään Kotimaa-biisin säkeet mullan tuoksu sielussain sitoo maahan routaiseen / se saa minut kaipaamaan lapsuuteeni poutaiseen johtaisi ajatukset Koivusalon suuntaan etsimättäkin.
61/100
On tavallaan todella hienoa, että tällaisella kannella varustettu levy on Suomen viidenneksi myydyin koskaan. Tässä siis Kuurankukka Youtubesta.
Ja tässä koko levy Spotifyssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti