Eiköhän Negative täytä tämän blogisarjan peruskriteerit, sillä vaikka yhtyeen "loiston" päivistä ei niin kauaa olekaan, tuntuvat ajat muuttuneen sen jälkeen melkoisesti ja tehneen tällaisesta musiikista menneisyydeltä tuoksahtavaa. Sen aisti myös soolouralle hypännyt Jonne Aaron, mutta nyt kun soolosuosiokin tuntuu olevan laskusuhdanteessa, ei tämä Negativen musiikkia ainakaan ajankohtaisemmaksi tee. Ehkä bändillä on vielä jossain uskollisia faneja, jotka pitävät lippua korkealla ja kuuntelevat näitä levyjä, mutta itse en ole kuullut Negativen musiikkia missään vuosiin. Kuitenkin bändi oli aikanaan hyvin suosittu: kakkoslevy Sweet And Deceitful oli ensimmäinen kahdesta listaykkösestä ja vietti listalla 22 viikkoa. Peräti viisi singleä ylsi oman listansa ykkösiksi tai kakkosiksi, joskin noihin aikoihin tämä oli toki ison perusfanikunnan omaavalle rockyhtyeelle mahdollisempaa kuin koskaan ennen tai jälkeen.
Itse suhtauduin Negativeen aikanaan varsin nihkeästi, enkä ole näkemyksiäni joutunut tarkistamaan, no, tietty siksikään, kun en tosiaan ole musiikkiin missään törmännyt. Semmoinen hatara aavistus minulla on, että Jonne Aaronin soolotekemisiin verrattuna tämä voisi kuitenkin olla ihan siedettävää musiikkia. Levy soimaan siis - ensimmäinen kerta, kun kuuntelen yhtyeen albumin kokonaan. Spotifysta löytyvä versio lienee jokin kansainvälinen uusintapainos, ja sille on ympätty myös debyyttilevyn iso hitti Moment Of Our Love, varmastikin bändin tunnetuin kappale.
Levyn kovimmat ässät onkin isketty heti intron perään, kun ensin kuullaan tämän levyn kärkisingle, erikoisesti nimetty Frozen To Lose It All, ja sitten tuo yllämainittu. Englannin nyanssien tavoittaminen ei ole Jonne Aaronin tärkeimpiä vahvuuksia: jo aikanaan naureskelimme kavereiden kanssa Moment Of Our Loven kertosäkeen painotukselle: I've been waiting for this moment of our love / WITH YOU. Ei siis esimerkiksi naapurin koiran kanssa, vaan juuri sinun. Hyvä tietää.
Aaronin poikamaisen käheä laulusoundi ei myöskään viehätä - liikaa sukua Rasmuksen Laurille, jonka vokaalit ovat aina myös ottaneet vähän vaikeasti - eikä se englannin lausuminenkaan ihan A1-tasoa ole. Mutta toki tällaiset puutteet voisi paikata riittävän hyvillä biiseillä. Kyllä Negativen tyypeillä kohtalainen melodisen hardrockin säveltämisen taito onkin, vaikka ym. hittibiiseillä se nujertuu yleisen pliisuuden alle. Sitä vastoin (jälleen aika eksentrisesti otsikoitu) Locked In The Dark Side on retrosyntikoineen ja uhkeine kitarasooloineen aika hyvää kasaripaatosta, ihan yllättävänkin hyvää. Tämmöisessäkin kappaleessa Aaronin laulullisen kapasiteetin rajat vain tulevat turhan äkkiä vastaan.
Kuinka paljon Negativen yhteydessä pitää puhua HIM:istä? Ei loputtomiin, mutta varmasti ainakin ohimennen. Melodioissa on yhtäläisyyksiä, miksei yleissoundissakin. Negativelta toki puuttuu silmää iskevä näennäisessä synkkyydessä rypeminen, ja Jonne Aaron kuulostaa vain poikamaisen tunteelliselta. Tässä voi halutessaan aistia aika tyypillisen kulttuuri-ilmiön, jossa jokin tietty ison jäljen jättävä idea lähes automaattisesti monistuu ja monistuessaan liudentuu. Taustalla voi olla levy-yhtiöiden tai muusikoidenkin opportunismia, mutta ilmiö ei tyhjene pelkästään näihin selityksiin. Iso musiikillinen idea voi ikään kuin tarjota valmiit puitteet perässä tuleville, vielä omaa näkemystään hapuileville tekijöille, varsinkin kun nämä ovat usein kovin nuoria.
Mitäs muuta tästä sanoisi. Neil Youngin My My Hey Heyhin ei olisi varmaankaan kannattanut koskea, mutta onko sillä lopulta väliä sen enempää Negativen kuin Younginkaan faneille. Jokuhan on varmasti tämän perusteella löytänyt alkuperäisenkin. Coverin jälkeen kuultava voimaballadi Neverending Parade merkitsee sitä tarkkaa pistettä, jossa Sweet And Deceitfulin kuuntelu alkaa uuvuttaa. Tämä ei tarkoita, että biisi olisi erityisen heikko, vaikka ylipitkä ja tylsä se kyllä on, eikä kitarasooloilukaan nyt maita.
Levyn loppupuoli tarjoileekin enimmäkseen samaa - sävellysten tasokin on tyypillisen tapaan täällä heikompi samalla, kun alkaa olla aktiivisesti vaikeaa olla kiinnostunut enää mistään. Huomion kiinnittää lähinnä balladinyyhkyilyn huipentava About My Sorrow, jonka paatoksesta voi jo aistia ennusmerkkejä Jonne Aaronin itkuisesta soolotuotannosta. Ei levy tolkuttoman ylipitkä ole, 52 minuuttia tänä versiona, mutta vähän siltä se tuntuu.
Ei mitenkään viihdyttävän huonoa musiikkia, vähän turhan keskinkertaista, turvallista ja innotonta vain.
48/100
Locked In The Dark Side Youtubessa
Albumi Spotifyssa
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
keskiviikko 21. helmikuuta 2018
Alamaisema: Lasse Mårtenson ja eri esittäjiä: Voiko sen sanoa toisinkin (1967)
Tässäpä levy, joka oli aikanaan hyvin suosittu ja on eittämättä muodostunut jonkinlaiseksi klassikoksi, mutta on jo tyylilajinsa - hengellistä populaarimusiikkia - raskauttamana tavallisen popin kuuntelijan näkökulmasta marginaalissa. Levy oli epäilemättä ensimmäisiä varsin suuren yleisön löytäneitä albumikokonaisuuksia Suomessa: albumilistan hyvin varhaisessa vaiheessa se vietti listalla 60 viikkoa, joista neljä ykkösenä. Mårtensonin suurin albumimenestys se on ilman muuta. Hänen lisäkseen levyllä kuullaan useita muitakin solisteja, mutta hän ikään kuin kuratoi albumin ja käsittääkseni myös sävelsi kaikki biisit, Sauvo Puhtilan toimiessa sanoittajana Solja Tuuli -nimimerkin suojista. Levystä Spotifysta löytyvä versio on uudelleenjulkaisu vuodelta 1977, mutta ei ilmeisesti eroa originaalista. Yhden nettitiedon mukaan eroaisi sen verran, että Kerro sen kaikille -biisin laulaa tässä Pepe Willberg alkuperäissolisti Eddyn sijaan, mutta ainakin Spotify ilmoittaa kyllä Eddyn tässä kuultavan version laulajaksi... otapa näistä selvää.
En ollut tiennyt tuntevani ainoatakaan tämän albumin kappaletta, mutta heti avausbiisin soimaan laitettuani huomasin olleeni väärässä. Jumala rakastaa maailmaa on varmasti tuttu laulu useimmille ainakin minun sukupolveni suomalaisille. En oikeastaan edes muista, missä olen sitä kuullut. Rippikoulussa? Koulun uskonnontunneilla? Kenties sekä että, joka tapauksessa olen kuullut sitä paljon, laulanutkin kai, tai ollut laulavinani. Biisi on tietysti sävellyksenä erittäin vahva, sellainen instant-hitti omassa kategoriassaan, mutta aika vaikea sitä on irroittaa sellaisesta "parrakas, lempeä nuorisopappi puhuu Jessestä" -skenestä. Tämän koulukunnan moderni hengellinen musiikki on jotenkin tosi positiivista ja rohkaisevaa, ja kun itse en piintyneenä ateistina tai agnostikkona (vähän makuasia kumpaa termiä käyttää) saa kristinuskosta sitä lohtua, vaan enemmänkin esteettisiä elämyksiä (joita vanhatestamentillinen tulikivihomma herättää enemmän), jään väistämättä en-niin-vaikuttuneeksi.
Päättelen Mårtensonin levyn - tai ainakin joidenkin sen kappaleiden - eläneen klassikoina nimenomaan ripari- ja seurakuntanuorimaailmassa. Itse en tosin tunnista näistä muita. Osa ei oikein sopisikaan ripariyhteislauluiksi, sillä mukana on myös jazzahtavia urkuvetoisia instrumentaaleja ja hämmentävä, enemmänkin jonkinlaiselta "meitä on leegio" -tyyppiseltä riivaajasetiltä kuulostava Credo-niminen vokaalikollaasi. Mårtensonille tyypillisesti kevyt jazz, bossanova ja viihdemusa ovat levyn musiikillinen viitekehys, mikä on epäilemättä ollut aikansa hengellisessä musiikissa uraauurtavaa. Ajan henkeä taas voi aistia Terve, rauha -biisin sodanvastaisessa sanomassa, mutta kun 60-luvun valtavirtakristillisyyden kuva oli edelleen arkkipiispa paheksumassa milloin Juhannustansseja, milloin Sikamessiasta, niin tämäkin lienee radikaali ratkaisu tai ainakin sellainen, joka asemoi tekijät sukupolvien välisessä sodassa selvästi nuoremmalle puolelle. (Mårtenson tosin oli ajan mittapuulla jo varhaiskeski-ikäinen eikä oikeastaan kai koskaan minkään sortin radikaali, enkä nyt tosiasiassa usko tämän levyn kuulostaneen edes 50 vuotta sitten varsinaisesti provosoivalta - ehkä enemmänkin freesiltä ja uudenaikaiselta sellaisella suht kiltillä ja laajoja kansalaispiirejä viehättäneellä tavalla.)
Nyt se kuulostaa vähän laimealta, mukavan sisäsiistiltä musiikilta. Uskonnollinen sanoma tekee hankalammaksi suhtautua levyyn; onhan niin, että tämän levyn keskeisin varsinainen tarkoitus jää väistämättä itselleni vieraaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta kuuntelukokemukseen. Ei tämä silti mitenkään ärsyttävääkään kuunneltavaa ole, siinähän tuo menee taustalla. Epäilemättä merkittävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos.
68/100
Levy Spotifyssa
En ollut tiennyt tuntevani ainoatakaan tämän albumin kappaletta, mutta heti avausbiisin soimaan laitettuani huomasin olleeni väärässä. Jumala rakastaa maailmaa on varmasti tuttu laulu useimmille ainakin minun sukupolveni suomalaisille. En oikeastaan edes muista, missä olen sitä kuullut. Rippikoulussa? Koulun uskonnontunneilla? Kenties sekä että, joka tapauksessa olen kuullut sitä paljon, laulanutkin kai, tai ollut laulavinani. Biisi on tietysti sävellyksenä erittäin vahva, sellainen instant-hitti omassa kategoriassaan, mutta aika vaikea sitä on irroittaa sellaisesta "parrakas, lempeä nuorisopappi puhuu Jessestä" -skenestä. Tämän koulukunnan moderni hengellinen musiikki on jotenkin tosi positiivista ja rohkaisevaa, ja kun itse en piintyneenä ateistina tai agnostikkona (vähän makuasia kumpaa termiä käyttää) saa kristinuskosta sitä lohtua, vaan enemmänkin esteettisiä elämyksiä (joita vanhatestamentillinen tulikivihomma herättää enemmän), jään väistämättä en-niin-vaikuttuneeksi.
Päättelen Mårtensonin levyn - tai ainakin joidenkin sen kappaleiden - eläneen klassikoina nimenomaan ripari- ja seurakuntanuorimaailmassa. Itse en tosin tunnista näistä muita. Osa ei oikein sopisikaan ripariyhteislauluiksi, sillä mukana on myös jazzahtavia urkuvetoisia instrumentaaleja ja hämmentävä, enemmänkin jonkinlaiselta "meitä on leegio" -tyyppiseltä riivaajasetiltä kuulostava Credo-niminen vokaalikollaasi. Mårtensonille tyypillisesti kevyt jazz, bossanova ja viihdemusa ovat levyn musiikillinen viitekehys, mikä on epäilemättä ollut aikansa hengellisessä musiikissa uraauurtavaa. Ajan henkeä taas voi aistia Terve, rauha -biisin sodanvastaisessa sanomassa, mutta kun 60-luvun valtavirtakristillisyyden kuva oli edelleen arkkipiispa paheksumassa milloin Juhannustansseja, milloin Sikamessiasta, niin tämäkin lienee radikaali ratkaisu tai ainakin sellainen, joka asemoi tekijät sukupolvien välisessä sodassa selvästi nuoremmalle puolelle. (Mårtenson tosin oli ajan mittapuulla jo varhaiskeski-ikäinen eikä oikeastaan kai koskaan minkään sortin radikaali, enkä nyt tosiasiassa usko tämän levyn kuulostaneen edes 50 vuotta sitten varsinaisesti provosoivalta - ehkä enemmänkin freesiltä ja uudenaikaiselta sellaisella suht kiltillä ja laajoja kansalaispiirejä viehättäneellä tavalla.)
Nyt se kuulostaa vähän laimealta, mukavan sisäsiistiltä musiikilta. Uskonnollinen sanoma tekee hankalammaksi suhtautua levyyn; onhan niin, että tämän levyn keskeisin varsinainen tarkoitus jää väistämättä itselleni vieraaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta kuuntelukokemukseen. Ei tämä silti mitenkään ärsyttävääkään kuunneltavaa ole, siinähän tuo menee taustalla. Epäilemättä merkittävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos.
68/100
Levy Spotifyssa
torstai 15. helmikuuta 2018
Alamaisema: Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988)
Myönnän rehellisesti, että sivuutin tässä vaiheessa muutaman blogisarjan konseptiin periaatteessa paremmin sopivan artistin vain päästäkseni kirjoittamaan vaihteeksi hyvästä musiikista. Jonkinlaisia perusteita Miljoonasateen mukaan ottamiselle silti on. Vaikka yhtyettä voi kaiketi pitää "klassikkobändinä" ja useat sen kappaleet ovat ilman muuta klassikoita, ei sen tuotannosta nouse esiin selkeitä klassikkostatusta saavuttaneita albumeja. Tämä on myöskin epäoikeudenmukaista, sillä vuoden 1994 Käärmeenkantajaan asti jokainen Miljoonasade-levy sisältää useita todella hyviä biisejä, ja enemmän tai vähemmän albumikokonaisuuksiakin ne ovat, eivät vain irtokappaleiden kokoelmia. Veitsen valossa, Nuoli ja väri ja Käärmeenkantaja ovat varmaankin kaikkein parhaat albumit, mutta bändin toinen levy Laukauksia viulukotelossa ei niille paljoa häviä, ja käsittelen sitä nyt tässä, koska se oli mainittuja isompi menestys, kaiketi Miljoonasateen suosituin studiolevy: kaksi viikkoa listaykkösenä, 22 viikkoa listalla. Puhtaiden numeroiden perusteella sen selvin kilpailija on seuraavaksi ilmestynyt Veitsen valossa, niin ikään listaykkönen ja 22 listaviikkoa, mutta "vain" yksi viikko kärjessä. IFPIn myyntitilastoissa Laukauksia viulukotelossa on Miljoonasateen studioalbumeista ykkönen ja yksi kolmesta kultalevyn saavuttaneesta: 32 000 myytyä levyä, Veitsen valossa yltää 26 tuhanteen, näiden välissä Lelukaupan häät 29 000 lukemallaan. Oireellista toki on, että Miljoonasateen selvästi myydyin levy on 48 000 kertaa kodin löytänyt Pullo hunajaa -kokoelma.
Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.
Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.
Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.
Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.
Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.
Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.
77/100
Albumi Spotifyssa
Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.
Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.
Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.
Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.
Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.
Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.
77/100
Albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)