Olen liian nuori muistaakseni Velipuolikuu-sketsisarjan alkuperäistä tv-esitystä, enkä ole sitä tullut myöhemminkään katsoneeksi. Minun muistikuvani Pirkka-Pekka Peteliuksen humoristinurasta alkavat Pulttiboisista, josta niitä onkin sitten paljon. Velipuolikuuta pidetään kai yleisesti paljon parempana, mutta en nyt ole katsonut aiheelliseksi priorisoida 80-luvun suomihuumoria täydentäessäni yleissivistystäni.
Joka tapauksessa tämän albumin suhteen se tarkoittaa, että minulla on ns. aukkoja tiedoissa, eikä pika-Google valaise Muistan sua, Elainen suhdetta Velipuolikuuhun juuri sen kummemmin kuin että isoksi hitiksi noussut nimikappale on sarjan tunnari. Ilmeisesti osa muistakin kappaleista kuultiin siinä. Minulla on epämääräinen käsitys, että tämä kaikki saattaisi liittyä johonkin Peteliuksen sarjassa esittämään hahmoon, mutta mikään löytämäni informaatio ei tue tätä. No, lukijani varmaan informoivat minua aiheesta.
Tästä nyt varmaankin johtuu, että Muistan sua, Elaine tuntuu kevyesti sellaiselta vitsiltä, jota ei ihan ymmärrä. Aikalaiset kyllä ymmärsivät. Levy oli kultaa myynyt listaykkönen, ja Petelius teki sen päälle muutaman muunkin, ei-niin-hyvin pärjänneen albumin. Olen kuullut joitakin ääninäytteitä niiltäkin, ja koomikko Peteliuksen koko levytysuraa tuntuu leimaavan sellainen tyylilajipastissihomma, joka on vedetty juuri sen verran överiksi, että sen tajuaa olevan huumoria. Tämä on tietysti parempi ratkaisu kuin vitsien vääntäminen rautalangasta, mikä on suomalaisessa huumorimusiikissa yleisempää.
Muistan sua, Elaine -biisi on tietysti jäänyt elämään (ja nyky-yleisölle nimenomaan Peteliuksen versiona, vaikka käsittääkseni 30-luvun alun originaalikin oli pitkään varsin tunnettu). Esityksellä on Spotifyssakin yli 200 000 kuuntelua, vaikka tavallaan olisin odottanut vielä suurempaa lukua. Levyn muut biisit jäävät selvästi jälkeen, mutta vastaavasti ne taas erottuvat sieltä striimauspalvelun marginaalisesta massasta kuitenkin jonkin verran selvemmin kuin voisi luulla. Ainakin osa levyn pariin etsiytyneistä on kuunnellut avausraitaa pidemmällekin.
Levy on selvästi temaattinen juttu, eli se sisältää vanhakantaisia tanssimusiikkikappaleita, joissa kerrotaan kaukaisista paikoista ja eksoottisista naishenkilöistä. Nyt en taaskaan saanut kätevästi selvitettyä, ovatko nämä kaikki autenttisia menneiden vuosikymmenten teoksia - oletan asian olevan niin. Kappaleiden valinnassa on oltu melko viitseliäitä, sillä kaltaiselleni diletantille tässä ei ole muita tuttuja ikivihreitä kuin Budapestin yössä ja Danakil, jotka tunnetaan Annikki Tähden ja Tapio Rautavaaran levytyksinä.
Mitäs muuta tästä sanoisi. Petelius on hyvä laulaja, menisi aivan täydestä laivabändin keulilla. Bändissä on lähes huvittava lista tavanomaisia epäiltyjä, Pedro Hietasta ja Pave Maijasta. Nämä supermuusikkohahmot tuntuvat soittavan tyylilajiuskollista humppaa aivan kuin nautiskellen siitä, että pääsevät vetämään näin viimeisen päälle härskisti. Soitto onkin täysin persoonatonta, eikä kliini soundi auta asiaa - kyllähän tällaisen musiikin haluaisi kuulla aikain takaisella savikiekkorahinalla kuorrutettuna.
Tavallaan en ole ihan varma, onko tässä edes mitään vitsiä. Monet teksteistä kuulostavat tietysti nykypäivän näkökulmasta vähän koomisilta, kuulostivat varmasti jo 80-luvulla. Kun Siperiaa ja Budapestia ja Niiliä ja Abessiniaa laitetaan kappale toisensa jälkeen tulemaan, syntyy tietysti eräänlainen korkoa korolle -vaikutelma, mutta en jaksa pitää sitä itsessään hauskana, ehkä siksi, että olen jo kauan sitten ajautunut diggailemaan tällaista musiikkia aidosti. Ellei Peteliuksen levy muuta tee, herättää se halun alkaa välittömästi kuunnella Dallapéta ja vastaavia.
80-luvun puolivälissähän vallitsi merkittävä retroiskelmän trendi. Enemmän tai vähemmän uskollista kierrätysmateriaalia tehtiin paljon, ja lajityypin menestys kulminoitui tietysti Topi Sorsakosken ja Agentsin myynnillisiin voittoihin vain pari-kolme vuotta Peteliuksen jälkeen. Ei hänkään ihan ensimmäisellä aallonharjalla ollut; ainakin Badding oli levyttänyt samankaltaista humppaa jo 80-luvun alussa. Velipuolikuu tarjosi Peteliukselle epäilemättä ratkaisevan myyntivivun, nimikappale jäi tv-katsojien mieleen ja hittiytyi ihan sillä, mutta moni levynostaja on varmasti halunnut vain kuunnella vanhaa, hyvää humppaa. Tuskin he jäivätkään pettyneiksi, nyt puhutaan kansanosasta, joka ei ole niin turhantarkka siitä savikiekkosoundista.
Olisi mahtavaa, jos joku tekisi levyllisen tällaisia sävelmiä täysin tosissaan, rosoisella ja "elämänmakuisella" meiningillä.
60/100
Levy Spotifyssa
keskiviikko 11. huhtikuuta 2018
maanantai 9. huhtikuuta 2018
Alamaisema: Peer Günt: Backseat (1986)
Peer Günt on tietysti klassikkobändi, mutta voiko sen sanoa tehneen klassikkoalbumeita? En muista nähneeni yhtyeen täyspitkiä missään yhteydessä sellaisia listattaessa, eikä niistä kai ole juhlapainoksiakaan ainakaan kovin suurin fanfaarein tullut. Huippukaudellaan bändi oli kuitenkin erittäin suosittu, jos nyt ei kultaturbotuplatimanttisuosittu. Se sai kaksi albumiykköstä ja useita muita korkeita sijoituksia. Ykkösistä ensimmäinen, Backseat, myi kultaa, ilmeisesti tosin vasta jonkinmoisella viipeellä. Katson Peer Güntin täyttävän tämän sarjan kriteerit.
Oma suhteeni bändiin on aika olematon. Rouhea hardrock ei perinteisesti ole ollut minun musiikkiani. Peer Güntin albumeita en ole tätä ennen kuunnellut; tunnen lähinnä muutamia yksittäisiä biisejä, tältä levyltä sen singlehitit, eli nimikappaleen ja Bad Boys Are Heren. Biisien Spotify-kuuntelumääriä tarkastellessa voi tehdä päätelmän, että juuri näitä ralleja kaikki muutkin aiheesta kiinnostuneet kuuntelevat. Backseat yltää kevyesti yli miljoonan ja Bad Boys Are Here hyvin lähelle rajaa. Muiden kappaleiden lukemat liikkuvat joissakin kymmenissä tuhansissa. Peer Güntia ei taideta kuluttaa albumipohjalta, ainakaan enää striimausaikakaudella. Voinee kuvitella, millaisista tilanteista nuo hittibiisien kuuntelumäärät ovat peräisin: joukko tyyppejä juo kaljaa jonkun kämpillä tai ehkä jo autossa matkalla baariin, rokkia laitetaan soimaan. Stereotypiassa tämä skenaario ei tapahdu ns. maalikylillä, vaan pikemminkin haja-asutusalueella. Henkilöt ovat melko todennäköisesti miespuolisia.
Minun korvaani Peer Günt kuulostaa kaikista muista kuulemistani bändeistä eniten Motörheadilta, ja veikkaan, etteivät yhtyeen jäsenetkään panisi assosiaatiota pahakseen. Hardrockhan voi käsitteenä tarkoittaa jotain vähän enemmän korkealta ja kovaa ja tilutellen -tyyppistäkin - siltikin, vaikka muistaisimme erotuksen heavyyn, metalliin tai heavy metaliin - mutta tämä on selvästi tällaista konstailematonta, riffipohjaista rytmimusiikkia. Laulaja Timo Nikillä on varmasti luonnostaan aika samanlainen "ylimääräistä tavaraa kurkussa" -ulosanti kuin Lemmyllä. Hänen lauluosuutensa eivät ole erityisen melodisia, ne ovat samanlaista hokemien taidetta kuin esikuvallaankin. Motörheadin tapaan myös Peer Günt on trio, mutta Nikki soittaa laulamisen ohella kitaraa eikä bassoa. Välillä soolojakin, mutta kyllä tämä hyvin riffivoittoista musiikkia on. Rytmisektio hakkaa tanakasti taustalla, mutta kompeissa on variaatiotakin, kyllä nämä selvästi ihan pelimiehiä ovat. Kappaleet pysyvät asiallisissa mitoissa: kymmenen biisin levy kestää 32 minuuttia. Tuon aikakauden isojen rocklevyjen tuottaja T.T. Oksala takaa tässäkin soundin, joka on iso olematta silti sliipattu. Yllättävän lähellä jotain Siekkareiden L'amourhaa näinkin erilaisissa viitekehyksissä liikkuville bändeille. Oksala taitaa tykätä myös kaiusta, mutta se on kuitenkin vähän sellainen kellarikaiku, ei stadionkaiku.
On todettava, että hittibiisit ovat myös levyn selvästi parhaat biisit. Ne ovat lajissaan todella toimivia esityksiä, niissä on rakennettu yksinkertaisista elementeistä vastustamattoman tarttuvaa, kovalla kuunneltavaa rockmusiikkia, joka ei briljeeraa syvämerkityksillä, mutta täyttää varsinaisen tarkoituksensa enemmän kuin hyvin. Ne ovat aivan verrattavissa lajityypin parhaisiin kansainvälisiin teoksiin. Oma rajoittuneisuuteni tämän genren suhteen nostaa sitten päätään heti, kun kappaleet eivät ole aivan yhtä timanttisia. Vaikka musiikki ei silloinkaan kuulosta mitenkään rasittavalta, en oikein jaksa keskittyä siihen, enkä saa siitä mitään irti. Nämä biisit eivät ole niin tarkkaan saman kaavan toistoa kuin voisi luulla, mutta pitäisi olla minua kiinnostuneempi kitararokista jaksaakseen fiilistellä kaikkia nyansseja. Sen nyt erottaa, että esimerkiksi Let Her In on parempi biisi kuin useat muut.
Backseat ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen levy, jolla "kokeilut" alkavat vääjäämättä viimeisiin biiseihin päästäessä. I Take Your Money (And Honey) jää puhesäkeistöineen aika sekavaksi, mutta dramaattinen rokkiblues Down By The Shadow nousee levyn kolmanneksi parhaaksi esitykseksi: komeaa kitarointia, ja Nikki kuulostaa täysin vakuuttavalta messutessaan sinänsä varmasti täysin larpattua bluesmytologia-sössönsössöä.
Keskimäärin ihan ok levy, parhaiden esitystensä osalta tosi hyvä. Alan ymmärtää bändin mainetta paremmin. Tämä kannatti kuunnella.
73/100
Bad Boys Are Here Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Oma suhteeni bändiin on aika olematon. Rouhea hardrock ei perinteisesti ole ollut minun musiikkiani. Peer Güntin albumeita en ole tätä ennen kuunnellut; tunnen lähinnä muutamia yksittäisiä biisejä, tältä levyltä sen singlehitit, eli nimikappaleen ja Bad Boys Are Heren. Biisien Spotify-kuuntelumääriä tarkastellessa voi tehdä päätelmän, että juuri näitä ralleja kaikki muutkin aiheesta kiinnostuneet kuuntelevat. Backseat yltää kevyesti yli miljoonan ja Bad Boys Are Here hyvin lähelle rajaa. Muiden kappaleiden lukemat liikkuvat joissakin kymmenissä tuhansissa. Peer Güntia ei taideta kuluttaa albumipohjalta, ainakaan enää striimausaikakaudella. Voinee kuvitella, millaisista tilanteista nuo hittibiisien kuuntelumäärät ovat peräisin: joukko tyyppejä juo kaljaa jonkun kämpillä tai ehkä jo autossa matkalla baariin, rokkia laitetaan soimaan. Stereotypiassa tämä skenaario ei tapahdu ns. maalikylillä, vaan pikemminkin haja-asutusalueella. Henkilöt ovat melko todennäköisesti miespuolisia.
Minun korvaani Peer Günt kuulostaa kaikista muista kuulemistani bändeistä eniten Motörheadilta, ja veikkaan, etteivät yhtyeen jäsenetkään panisi assosiaatiota pahakseen. Hardrockhan voi käsitteenä tarkoittaa jotain vähän enemmän korkealta ja kovaa ja tilutellen -tyyppistäkin - siltikin, vaikka muistaisimme erotuksen heavyyn, metalliin tai heavy metaliin - mutta tämä on selvästi tällaista konstailematonta, riffipohjaista rytmimusiikkia. Laulaja Timo Nikillä on varmasti luonnostaan aika samanlainen "ylimääräistä tavaraa kurkussa" -ulosanti kuin Lemmyllä. Hänen lauluosuutensa eivät ole erityisen melodisia, ne ovat samanlaista hokemien taidetta kuin esikuvallaankin. Motörheadin tapaan myös Peer Günt on trio, mutta Nikki soittaa laulamisen ohella kitaraa eikä bassoa. Välillä soolojakin, mutta kyllä tämä hyvin riffivoittoista musiikkia on. Rytmisektio hakkaa tanakasti taustalla, mutta kompeissa on variaatiotakin, kyllä nämä selvästi ihan pelimiehiä ovat. Kappaleet pysyvät asiallisissa mitoissa: kymmenen biisin levy kestää 32 minuuttia. Tuon aikakauden isojen rocklevyjen tuottaja T.T. Oksala takaa tässäkin soundin, joka on iso olematta silti sliipattu. Yllättävän lähellä jotain Siekkareiden L'amourhaa näinkin erilaisissa viitekehyksissä liikkuville bändeille. Oksala taitaa tykätä myös kaiusta, mutta se on kuitenkin vähän sellainen kellarikaiku, ei stadionkaiku.
On todettava, että hittibiisit ovat myös levyn selvästi parhaat biisit. Ne ovat lajissaan todella toimivia esityksiä, niissä on rakennettu yksinkertaisista elementeistä vastustamattoman tarttuvaa, kovalla kuunneltavaa rockmusiikkia, joka ei briljeeraa syvämerkityksillä, mutta täyttää varsinaisen tarkoituksensa enemmän kuin hyvin. Ne ovat aivan verrattavissa lajityypin parhaisiin kansainvälisiin teoksiin. Oma rajoittuneisuuteni tämän genren suhteen nostaa sitten päätään heti, kun kappaleet eivät ole aivan yhtä timanttisia. Vaikka musiikki ei silloinkaan kuulosta mitenkään rasittavalta, en oikein jaksa keskittyä siihen, enkä saa siitä mitään irti. Nämä biisit eivät ole niin tarkkaan saman kaavan toistoa kuin voisi luulla, mutta pitäisi olla minua kiinnostuneempi kitararokista jaksaakseen fiilistellä kaikkia nyansseja. Sen nyt erottaa, että esimerkiksi Let Her In on parempi biisi kuin useat muut.
Backseat ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen levy, jolla "kokeilut" alkavat vääjäämättä viimeisiin biiseihin päästäessä. I Take Your Money (And Honey) jää puhesäkeistöineen aika sekavaksi, mutta dramaattinen rokkiblues Down By The Shadow nousee levyn kolmanneksi parhaaksi esitykseksi: komeaa kitarointia, ja Nikki kuulostaa täysin vakuuttavalta messutessaan sinänsä varmasti täysin larpattua bluesmytologia-sössönsössöä.
Keskimäärin ihan ok levy, parhaiden esitystensä osalta tosi hyvä. Alan ymmärtää bändin mainetta paremmin. Tämä kannatti kuunnella.
73/100
Bad Boys Are Here Youtubessa
Albumi Spotifyssa
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Alamaisema: Pedro's Heavy Gentlemen: Tango Moderato (1982)
Pedro's Heavy Gentlemen on/oli aika epämääräinen ryhmittymä, jonka koostumuksen voisi kai tiivistää näin: Pedro Hietanen, vaihtuvia supermuusikoita ja vierailevia laulajia. Vaikka Hietanen on tehnyt näitä levyjä vielä paljon myöhemminkin, nautti Heavy Gentlemen suurinta suosiotaan 80-luvun alkuvuosina. Yhtye teki silloin neljä keskimäärin varsin menestynyttä albumia ja sai kaksi isonpuoleista hittisingleä. Ainakin listanumeroiden valossa albumeista menestynein on tämä: se ylsi listan seitsemänneksi ja oli mukana 20 viikkoa. Levyltä jälkijättöisesti irrotettu, Harri Marstion kähisemä Romany Violin -tulkinta nousi Gentlemenin ensimmäiseksi single- ja jukeboksihitiksi.
Tango Moderato on nimensä mukaisesti tangolevy. Tämmöinen muusikoiden tyylilajihuumori taisi olla koko Gentlemen-homman pääpointti muutenkin. Tältä levyltä löytyy erinäisiä tuttuja sävellyksiä, joihin on haettu "erikoista kulmaa", ja oletettavasti ainakin jotkut vedot ovat Hietasen ja/tai kavereidensa originaaleja, siksi paljon ne kuulostavat sessiosekoilulta. Levyllä esiintyvä jengi on ihan kohtalaisen nimekästä, Discogs-tietojen tutkiminen on kuin lukisi aikakauden pierujen kuka kukin on -luetteloa. Pembroke, Maijanen, Antero Jakoila, Olli Haavisto, Otto Donner... Vokalistien kirjo yltää Marstiosta Markku Blomqvistiin ja Kojosta M.A. Nummiseen. Marstio vetää Mustalaisviulun englanniksi, Reijo Kallion Yksinäinen taas tykitellään tietysti venäjäksi. Discogs väittää Puna-armeijan kuoronkin esiintyvän sillä.
Siinä ei ole mitään yllättävää, että huippumuusikot tekevät tällaisia levyjä, mutta se tuntuu oudolta, että yleisö on varsin mukavasti lämmennyt niille. 36 vuoden perspektiivistä, ilman aikalaishavaintoja, on jo vaikea selvittää, liittyykö tähän esimerkiksi jotakin nappiin menneen tv-näkyvyyden tapaista. Miksi Marstion rutiininomainen Romany Violin oli hitti? No, tuttu sävelmä tietysti, ihan vetävästi tulkittuna, mutta periaatteessa glorifioitua karaokea.
Varsinaisen muusikkohuumorin kuunneltavuus nykyperspektiivistä on vielä paljon tiukemmassa. Kai tässä jokin punainen lanka on, semmoinen "it's all just music, man" -ajatus, että erilaiset maantieteelliset alueet ja tyylisuunnat voivat sekoittua reilusti keskenään. Laulukieliäkin on kuin Baabelin tornissa. Toisaalta meno on juuri niin jäykkäjalkaista kuin tällaisilta hahmoilta voi odottaa. Koko ajan on vähintään nurkan takana se piste, jossa tangoa aletaan soittaa valkoisen miehen reggaefunkina.
Mitään hauskaahan tässä levyssä ei ole. Ei edes Nummisen Tästedes sinä olet oleva hevonen ole kovin hauska. Mitään vakavassa mielessä kiinnostavaakaan tässä ei ole. Nykynäkökulmasta täysin turha tekele, jota tuskin voi suositella edes ajankuvan nimissä, tämä kun edustaa pikemminkin yhdenlaista ajattomuudenkuvaa: joukko muusikoita runkkailee.
31/100
Albumi Spotifyssa
Tango Moderato on nimensä mukaisesti tangolevy. Tämmöinen muusikoiden tyylilajihuumori taisi olla koko Gentlemen-homman pääpointti muutenkin. Tältä levyltä löytyy erinäisiä tuttuja sävellyksiä, joihin on haettu "erikoista kulmaa", ja oletettavasti ainakin jotkut vedot ovat Hietasen ja/tai kavereidensa originaaleja, siksi paljon ne kuulostavat sessiosekoilulta. Levyllä esiintyvä jengi on ihan kohtalaisen nimekästä, Discogs-tietojen tutkiminen on kuin lukisi aikakauden pierujen kuka kukin on -luetteloa. Pembroke, Maijanen, Antero Jakoila, Olli Haavisto, Otto Donner... Vokalistien kirjo yltää Marstiosta Markku Blomqvistiin ja Kojosta M.A. Nummiseen. Marstio vetää Mustalaisviulun englanniksi, Reijo Kallion Yksinäinen taas tykitellään tietysti venäjäksi. Discogs väittää Puna-armeijan kuoronkin esiintyvän sillä.
Siinä ei ole mitään yllättävää, että huippumuusikot tekevät tällaisia levyjä, mutta se tuntuu oudolta, että yleisö on varsin mukavasti lämmennyt niille. 36 vuoden perspektiivistä, ilman aikalaishavaintoja, on jo vaikea selvittää, liittyykö tähän esimerkiksi jotakin nappiin menneen tv-näkyvyyden tapaista. Miksi Marstion rutiininomainen Romany Violin oli hitti? No, tuttu sävelmä tietysti, ihan vetävästi tulkittuna, mutta periaatteessa glorifioitua karaokea.
Varsinaisen muusikkohuumorin kuunneltavuus nykyperspektiivistä on vielä paljon tiukemmassa. Kai tässä jokin punainen lanka on, semmoinen "it's all just music, man" -ajatus, että erilaiset maantieteelliset alueet ja tyylisuunnat voivat sekoittua reilusti keskenään. Laulukieliäkin on kuin Baabelin tornissa. Toisaalta meno on juuri niin jäykkäjalkaista kuin tällaisilta hahmoilta voi odottaa. Koko ajan on vähintään nurkan takana se piste, jossa tangoa aletaan soittaa valkoisen miehen reggaefunkina.
Mitään hauskaahan tässä levyssä ei ole. Ei edes Nummisen Tästedes sinä olet oleva hevonen ole kovin hauska. Mitään vakavassa mielessä kiinnostavaakaan tässä ei ole. Nykynäkökulmasta täysin turha tekele, jota tuskin voi suositella edes ajankuvan nimissä, tämä kun edustaa pikemminkin yhdenlaista ajattomuudenkuvaa: joukko muusikoita runkkailee.
31/100
Albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)