Peer Günt on tietysti klassikkobändi, mutta voiko sen sanoa tehneen klassikkoalbumeita? En muista nähneeni yhtyeen täyspitkiä missään yhteydessä sellaisia listattaessa, eikä niistä kai ole juhlapainoksiakaan ainakaan kovin suurin fanfaarein tullut. Huippukaudellaan bändi oli kuitenkin erittäin suosittu, jos nyt ei kultaturbotuplatimanttisuosittu. Se sai kaksi albumiykköstä ja useita muita korkeita sijoituksia. Ykkösistä ensimmäinen, Backseat, myi kultaa, ilmeisesti tosin vasta jonkinmoisella viipeellä. Katson Peer Güntin täyttävän tämän sarjan kriteerit.
Oma suhteeni bändiin on aika olematon. Rouhea hardrock ei perinteisesti ole ollut minun musiikkiani. Peer Güntin albumeita en ole tätä ennen kuunnellut; tunnen lähinnä muutamia yksittäisiä biisejä, tältä levyltä sen singlehitit, eli nimikappaleen ja Bad Boys Are Heren. Biisien Spotify-kuuntelumääriä tarkastellessa voi tehdä päätelmän, että juuri näitä ralleja kaikki muutkin aiheesta kiinnostuneet kuuntelevat. Backseat yltää kevyesti yli miljoonan ja Bad Boys Are Here hyvin lähelle rajaa. Muiden kappaleiden lukemat liikkuvat joissakin kymmenissä tuhansissa. Peer Güntia ei taideta kuluttaa albumipohjalta, ainakaan enää striimausaikakaudella. Voinee kuvitella, millaisista tilanteista nuo hittibiisien kuuntelumäärät ovat peräisin: joukko tyyppejä juo kaljaa jonkun kämpillä tai ehkä jo autossa matkalla baariin, rokkia laitetaan soimaan. Stereotypiassa tämä skenaario ei tapahdu ns. maalikylillä, vaan pikemminkin haja-asutusalueella. Henkilöt ovat melko todennäköisesti miespuolisia.
Minun korvaani Peer Günt kuulostaa kaikista muista kuulemistani bändeistä eniten Motörheadilta, ja veikkaan, etteivät yhtyeen jäsenetkään panisi assosiaatiota pahakseen. Hardrockhan voi käsitteenä tarkoittaa jotain vähän enemmän korkealta ja kovaa ja tilutellen -tyyppistäkin - siltikin, vaikka muistaisimme erotuksen heavyyn, metalliin tai heavy metaliin - mutta tämä on selvästi tällaista konstailematonta, riffipohjaista rytmimusiikkia. Laulaja Timo Nikillä on varmasti luonnostaan aika samanlainen "ylimääräistä tavaraa kurkussa" -ulosanti kuin Lemmyllä. Hänen lauluosuutensa eivät ole erityisen melodisia, ne ovat samanlaista hokemien taidetta kuin esikuvallaankin. Motörheadin tapaan myös Peer Günt on trio, mutta Nikki soittaa laulamisen ohella kitaraa eikä bassoa. Välillä soolojakin, mutta kyllä tämä hyvin riffivoittoista musiikkia on. Rytmisektio hakkaa tanakasti taustalla, mutta kompeissa on variaatiotakin, kyllä nämä selvästi ihan pelimiehiä ovat. Kappaleet pysyvät asiallisissa mitoissa: kymmenen biisin levy kestää 32 minuuttia. Tuon aikakauden isojen rocklevyjen tuottaja T.T. Oksala takaa tässäkin soundin, joka on iso olematta silti sliipattu. Yllättävän lähellä jotain Siekkareiden L'amourhaa näinkin erilaisissa viitekehyksissä liikkuville bändeille. Oksala taitaa tykätä myös kaiusta, mutta se on kuitenkin vähän sellainen kellarikaiku, ei stadionkaiku.
On todettava, että hittibiisit ovat myös levyn selvästi parhaat biisit. Ne ovat lajissaan todella toimivia esityksiä, niissä on rakennettu yksinkertaisista elementeistä vastustamattoman tarttuvaa, kovalla kuunneltavaa rockmusiikkia, joka ei briljeeraa syvämerkityksillä, mutta täyttää varsinaisen tarkoituksensa enemmän kuin hyvin. Ne ovat aivan verrattavissa lajityypin parhaisiin kansainvälisiin teoksiin. Oma rajoittuneisuuteni tämän genren suhteen nostaa sitten päätään heti, kun kappaleet eivät ole aivan yhtä timanttisia. Vaikka musiikki ei silloinkaan kuulosta mitenkään rasittavalta, en oikein jaksa keskittyä siihen, enkä saa siitä mitään irti. Nämä biisit eivät ole niin tarkkaan saman kaavan toistoa kuin voisi luulla, mutta pitäisi olla minua kiinnostuneempi kitararokista jaksaakseen fiilistellä kaikkia nyansseja. Sen nyt erottaa, että esimerkiksi Let Her In on parempi biisi kuin useat muut.
Backseat ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen levy, jolla "kokeilut" alkavat vääjäämättä viimeisiin biiseihin päästäessä. I Take Your Money (And Honey) jää puhesäkeistöineen aika sekavaksi, mutta dramaattinen rokkiblues Down By The Shadow nousee levyn kolmanneksi parhaaksi esitykseksi: komeaa kitarointia, ja Nikki kuulostaa täysin vakuuttavalta messutessaan sinänsä varmasti täysin larpattua bluesmytologia-sössönsössöä.
Keskimäärin ihan ok levy, parhaiden esitystensä osalta tosi hyvä. Alan ymmärtää bändin mainetta paremmin. Tämä kannatti kuunnella.
73/100
Bad Boys Are Here Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti