Salamaisema ei ole vuoden 2015 aikana ollut ihan hirveän aktiivinen - johtuen lähinnä ajanpuutteesta ja sen vähän ajan jakamisesta monen eri projektin kesken - eikä vuosi 2016 näytä tämän blogin osalta ainakaan sen hektisemmältä. Jotain aivan muuta on kuitenkin luvassa. Täältä voi lukea mitä.
Suuren osan ajastani tulee siis viemään sadan parhaan koskaan tehdyn suomenkielisen biisin listaus erillisen blogin muodossa. Toivottavasti Salamaiseman lukijat nauttivat näistä kirjoituksista, sillä tämän blogin melkoista hiljaiseloa tuo tulee tarkoittamaan, vaikka en ole tätäkään mitenkään lopettamassa. Ainakin joitakin kirjoituksia aion julkaista Salamaisemassakin, ja kenties vuosi 2017 on sitten sitäkin aktiivisempi.
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
torstai 17. joulukuuta 2015
Salamaiseman vuoden levy 2015
Tämän blogin toisen vuoden lähestyessä loppuaan on aika esittää subjektiivinen näkemykseni vuoden parhaasta levystä - kotimaisesta sellaisesta, koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia. Viime vuonna tittelin sai Scandinavian Music Groupin huikea Terminal 2.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt melkoinen määrä upeita suomalaisia levyjä. Vaikea toisaalta kuvitella vuotta, jolloin näin ei olisi. Nostan esiin muutaman suosikin: Pekko Käpin ja K:H:H:L:n Sanguis meus, mama!, Pariisin Kevään Musta laatikko, Chisun Polaris, Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky, nyt viimeisimpänä rovaniemeläisen Autiomaa-yhtyeen loistava esikoislevy Lauluja sielun autiudesta.
Kaikkein paras suomalainen musiikki tuntuu siis tänä vuonna tulleen joko varsin valtavirtaisen popin tai varsin ei-valtavirtaisen suomalaisia ja uuden maailman suunnalta tulevia vaikutteita yhdistelevävn juurimusiikin suunnalta. Esimerkiksi suomiräp-osastolta ei valitettavasti ole tänä vuonna tullut klassikkostatusta tavoittelevia albumikokonaisuuksia, hyvää musiikkia toki kuitenkin.
Salamaiseman vuoden levy edustaa pintapuolisesti ajatellen roots-osastoa, mutta kaiken hyvän tällaisen musiikin tapaan Janne Westerlundin Marshland on syvästi itse koettua ilmaisua ja ihan tunteen tasolla tiukasti tässä hetkessä kiinni - siis antiteesi muodollisesti pätevälle museokamalle.
Plain Ride -vokalisti Westerlund on soololevyillään Suomen vaikuttavin blueslaulaja. Blues tarkoittaa tässä mielentilaa ja joitakin sovituksellisia ratkaisuja, vaikka niilläkin on yhtä lailla yhteyttä valkoisen puolen amerikkalaiseen perinnemusiikkiin: vanhimpaan kantriin ja sitä vanhempaan folk-traditioon. Melodisesti Westerlundin musiikissa taitaa ainakin näihin amatöörin korviin kuulua yhtä lailla ikiaikainen koilliseurooppalainen kansanlaulu ja vähän eurooppalainen taidemusiikkikin, joka tietysti on tavallaan samaa juurta.
Bluesia tästä tekee näiden laulujen koristelematon koti elämän synkemmällä laidalla, hautausmailla ja varjoisissa lehdoissa - mutta myös niiden puhdistavuus, niiden pyrkimys käsitellä kuolemaa ja surua niin, että elämä voisi jatkua.
Marshlandin vaikuttavin laulu "Long Tall Grass" sijoittuu rakastetun haudalle, samanlaiseen kevätpäivään kuin se vuosien takainen, jona onnellinen pariskunta katsoi vappumarssia ja tuuli puhalsi rakastetun hiukset sekaisin. Sama tuuli hautausmaan korkeaa ruohoakin tuivertaa, kertoja toteaa. Elämä on väliaikaista ja silti ikuista.
Blues ei ole itsesäälissä vellomisen taustamusiikkia. Se on luonteeltaan jäyhää ja hyväksyy sekä julmat tosiasiat että niiden kirvoittamat pakahduttavat tunteet: surun, ikävän, välillä epätoivonkin.
Siksi Marshland on loistavaa bluesia ja Janne Westerlund yksi tämän joutavanpäiväisen lätinän täyttämän ajan tärkeistä taiteilijoista.
Marshland Spotifyssa
Tänäkin vuonna on ilmestynyt melkoinen määrä upeita suomalaisia levyjä. Vaikea toisaalta kuvitella vuotta, jolloin näin ei olisi. Nostan esiin muutaman suosikin: Pekko Käpin ja K:H:H:L:n Sanguis meus, mama!, Pariisin Kevään Musta laatikko, Chisun Polaris, Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky, nyt viimeisimpänä rovaniemeläisen Autiomaa-yhtyeen loistava esikoislevy Lauluja sielun autiudesta.
Kaikkein paras suomalainen musiikki tuntuu siis tänä vuonna tulleen joko varsin valtavirtaisen popin tai varsin ei-valtavirtaisen suomalaisia ja uuden maailman suunnalta tulevia vaikutteita yhdistelevävn juurimusiikin suunnalta. Esimerkiksi suomiräp-osastolta ei valitettavasti ole tänä vuonna tullut klassikkostatusta tavoittelevia albumikokonaisuuksia, hyvää musiikkia toki kuitenkin.
Salamaiseman vuoden levy edustaa pintapuolisesti ajatellen roots-osastoa, mutta kaiken hyvän tällaisen musiikin tapaan Janne Westerlundin Marshland on syvästi itse koettua ilmaisua ja ihan tunteen tasolla tiukasti tässä hetkessä kiinni - siis antiteesi muodollisesti pätevälle museokamalle.
Plain Ride -vokalisti Westerlund on soololevyillään Suomen vaikuttavin blueslaulaja. Blues tarkoittaa tässä mielentilaa ja joitakin sovituksellisia ratkaisuja, vaikka niilläkin on yhtä lailla yhteyttä valkoisen puolen amerikkalaiseen perinnemusiikkiin: vanhimpaan kantriin ja sitä vanhempaan folk-traditioon. Melodisesti Westerlundin musiikissa taitaa ainakin näihin amatöörin korviin kuulua yhtä lailla ikiaikainen koilliseurooppalainen kansanlaulu ja vähän eurooppalainen taidemusiikkikin, joka tietysti on tavallaan samaa juurta.
Bluesia tästä tekee näiden laulujen koristelematon koti elämän synkemmällä laidalla, hautausmailla ja varjoisissa lehdoissa - mutta myös niiden puhdistavuus, niiden pyrkimys käsitellä kuolemaa ja surua niin, että elämä voisi jatkua.
Marshlandin vaikuttavin laulu "Long Tall Grass" sijoittuu rakastetun haudalle, samanlaiseen kevätpäivään kuin se vuosien takainen, jona onnellinen pariskunta katsoi vappumarssia ja tuuli puhalsi rakastetun hiukset sekaisin. Sama tuuli hautausmaan korkeaa ruohoakin tuivertaa, kertoja toteaa. Elämä on väliaikaista ja silti ikuista.
Blues ei ole itsesäälissä vellomisen taustamusiikkia. Se on luonteeltaan jäyhää ja hyväksyy sekä julmat tosiasiat että niiden kirvoittamat pakahduttavat tunteet: surun, ikävän, välillä epätoivonkin.
Siksi Marshland on loistavaa bluesia ja Janne Westerlund yksi tämän joutavanpäiväisen lätinän täyttämän ajan tärkeistä taiteilijoista.
Marshland Spotifyssa
maanantai 9. marraskuuta 2015
Baabel: Scandinavian Music Group maailmanlopun jälkeen
Scandinavian Music Groupin Terminal 2 oli minulle viime vuoden paras ja tärkein levy. Siihen tuntuivat kiteytyvän melkein kaikki itseäni viime aikoina yleisesti ja yksityisesti askarruttaneet teemat; se tuntui biisistä riippuen elegialta ontuvuuttaan kaatuneille ihmissuhteille, koko auringonlaskun kulttuurillemme tai molemmille. Viimeinen sammuttaa valot.
Viime vuoden kesällä satuin olemaan iltamyöhällä Kempeleen kuntaan rakennetussa, suhteettomien mittasuhteiden Zeppeliini-kauppakeskuksessa, jossa ei tuolloin asioinut juuri ketään muuta. Oletan, että paikalla oli itse asiassa vähintään kymmeniä ihmisiä, mutta he vain sulautuivat järjettömän kompleksin varjoisiin nurkkiin. Olin hukannut seuralaisenikin. Seisoin toimettomana liukuportaiden juurella odottelemassa heidän ilmaantumistaan jostain.
Silloin tyhjän kauppakeskuksen geneerinen taustamusiikkisoittolista valikoi ilmoille Terminal 2 -levyn hienoimpiin kuuluvan kappaleen "Nuorukainen", jossa juhlat ovat loppuneet ja nuorimies -Brian Jones tai kuka tahansa virheitä tehnyt - kelluu uima-altaassa kasvot alaspäin. Viimeistään sillä hetkellä tajusin, että Terminal 2 on ikoninen levy ja magnum opus. Toivottavasti se tullaan vielä joskus arvottamaan samanlaiseksi aikansa kuvaksi kuin vaikka Moottoritie on kuuma vuonna 1980 tai Kun Suomi putos puusta vuonna 1990. Jos siis tällaisia arvotuksia silloin enää tehdään.
Ensin pidin yllättävänä, että SMG julkaisee seuraajan suurtyölle jo näinkin pian. Tarkemmin ajatellen se on ihan loogista. Jos on draivi päällä, ei jäädä jumittelemaan. Baabel on sitä paitsi aika tyypillinen levy tähän kohtaan minkä tahansa yhtyeen uraa. Elegiaa seuraa tanssi raunioilla. Tämä on huomattavasti kevyempää kamaa, mitä ilmeisimmin ihan tarkoituksella.
Tärkeämpi pointti: jos Terminal 2 on levy maailmanlopusta, on Baabel levy sen jälkeisestä kaaoksesta. Raamatullinen Baabel on pinnalta katsoen kielten ja kulttuurien sekasotku, tarkemmin ajatellen tietysti kuvaus romahduksen jälkeisestä murrosvaiheesta, jossa ajatukset ja aatteet sekoittuvat iloiseksi moniväripaletiksi. Tosi ja valhe menettävät käsitteinä merkityksensä.
Baabelin avaava nimibiisi onkin burleskimainen kuvaus eräänlaisesta lopunjälkeisestä yökerhosta, joka on toisaalta aika samanlainen kuin mikä tahansa todellinen lihaluukku 2010-luvun räikeiden loisteputkien alla. Oikeastaan me elämme jo lopunjälkeistä aikaa. Verrattuna Terminal 2:een on kyse vain näkökulmanvaihdoksesta. Biisi on musiikillisestikin hieman hysteerinen ja kiirehtivä verrattuna edellislevyä leimanneeseen staattiseen ylevyyteen.
Suuri osa koko levystä kuulostaa samalla tavalla encorelta tai valomerkin jälkeen tapahtuvilta juomingeilta. Tämä ei oikeastaan ole kovin hyvä asia: valomerkin jälkeen olisi vain syytä mennä kotiin ja odottaa seuraavia juhlia. Parhaat keskustelutkin on jo käyty. Puheissa on edelleen järkiasiaakin, fiksuja tyyppejä kun ollaan, mutta paras terä on hioutunut yleiseen apeuteen ja väsymykseen.
Kaksi klassikkoa Baabelilla on. "Frank & Claire" on upeanlaiska AOR-biisi ihmissuhteidenkin muuttumisesta pelikentäksi - halutessaan siitä voi löytää poliittisiakin sivumerkityksiä. "Valta kasvoi käyttämällä" on vuoden parhaita ja hyytävimpiä säkeitä. "Jos olen rehellinen" lähestyy parisuhdetematiikkaa vilpittömämmin ja romanttisemmin, olematta millään muotoa imelä. Se tuntuisi tahtovan sanoa, että vaikka kaikki tuhoutuisi - yleisellä tai yksityisellä tasolla - on tämä rakkaus silti ollut tärkeää. Rakkaus, joka ei ole ollut onnea ja auvoa, vaan ohipuhumista ja ristiin kulkemista, ja silti parasta ja oleellisinta ikinä.
Ehkä Baabel jää Scandinavian Music Groupin tuotannossa välityöksi, mutta sellaiseksi se on kiitettävän paljon ajatuksia ja tunteita herättävä levy. Se kuulostaa pehmeältä, ajoittain lähes narkoottiselta, mutta pinnan alla on terästäkin.
Terminal 2 on nukahtamisen taustamusiikkia, tässä ollaan heräilemässä syvästä unesta.
Frank & Claire
Viime vuoden kesällä satuin olemaan iltamyöhällä Kempeleen kuntaan rakennetussa, suhteettomien mittasuhteiden Zeppeliini-kauppakeskuksessa, jossa ei tuolloin asioinut juuri ketään muuta. Oletan, että paikalla oli itse asiassa vähintään kymmeniä ihmisiä, mutta he vain sulautuivat järjettömän kompleksin varjoisiin nurkkiin. Olin hukannut seuralaisenikin. Seisoin toimettomana liukuportaiden juurella odottelemassa heidän ilmaantumistaan jostain.
Silloin tyhjän kauppakeskuksen geneerinen taustamusiikkisoittolista valikoi ilmoille Terminal 2 -levyn hienoimpiin kuuluvan kappaleen "Nuorukainen", jossa juhlat ovat loppuneet ja nuorimies -Brian Jones tai kuka tahansa virheitä tehnyt - kelluu uima-altaassa kasvot alaspäin. Viimeistään sillä hetkellä tajusin, että Terminal 2 on ikoninen levy ja magnum opus. Toivottavasti se tullaan vielä joskus arvottamaan samanlaiseksi aikansa kuvaksi kuin vaikka Moottoritie on kuuma vuonna 1980 tai Kun Suomi putos puusta vuonna 1990. Jos siis tällaisia arvotuksia silloin enää tehdään.
Ensin pidin yllättävänä, että SMG julkaisee seuraajan suurtyölle jo näinkin pian. Tarkemmin ajatellen se on ihan loogista. Jos on draivi päällä, ei jäädä jumittelemaan. Baabel on sitä paitsi aika tyypillinen levy tähän kohtaan minkä tahansa yhtyeen uraa. Elegiaa seuraa tanssi raunioilla. Tämä on huomattavasti kevyempää kamaa, mitä ilmeisimmin ihan tarkoituksella.
Tärkeämpi pointti: jos Terminal 2 on levy maailmanlopusta, on Baabel levy sen jälkeisestä kaaoksesta. Raamatullinen Baabel on pinnalta katsoen kielten ja kulttuurien sekasotku, tarkemmin ajatellen tietysti kuvaus romahduksen jälkeisestä murrosvaiheesta, jossa ajatukset ja aatteet sekoittuvat iloiseksi moniväripaletiksi. Tosi ja valhe menettävät käsitteinä merkityksensä.
Baabelin avaava nimibiisi onkin burleskimainen kuvaus eräänlaisesta lopunjälkeisestä yökerhosta, joka on toisaalta aika samanlainen kuin mikä tahansa todellinen lihaluukku 2010-luvun räikeiden loisteputkien alla. Oikeastaan me elämme jo lopunjälkeistä aikaa. Verrattuna Terminal 2:een on kyse vain näkökulmanvaihdoksesta. Biisi on musiikillisestikin hieman hysteerinen ja kiirehtivä verrattuna edellislevyä leimanneeseen staattiseen ylevyyteen.
Suuri osa koko levystä kuulostaa samalla tavalla encorelta tai valomerkin jälkeen tapahtuvilta juomingeilta. Tämä ei oikeastaan ole kovin hyvä asia: valomerkin jälkeen olisi vain syytä mennä kotiin ja odottaa seuraavia juhlia. Parhaat keskustelutkin on jo käyty. Puheissa on edelleen järkiasiaakin, fiksuja tyyppejä kun ollaan, mutta paras terä on hioutunut yleiseen apeuteen ja väsymykseen.
Kaksi klassikkoa Baabelilla on. "Frank & Claire" on upeanlaiska AOR-biisi ihmissuhteidenkin muuttumisesta pelikentäksi - halutessaan siitä voi löytää poliittisiakin sivumerkityksiä. "Valta kasvoi käyttämällä" on vuoden parhaita ja hyytävimpiä säkeitä. "Jos olen rehellinen" lähestyy parisuhdetematiikkaa vilpittömämmin ja romanttisemmin, olematta millään muotoa imelä. Se tuntuisi tahtovan sanoa, että vaikka kaikki tuhoutuisi - yleisellä tai yksityisellä tasolla - on tämä rakkaus silti ollut tärkeää. Rakkaus, joka ei ole ollut onnea ja auvoa, vaan ohipuhumista ja ristiin kulkemista, ja silti parasta ja oleellisinta ikinä.
Ehkä Baabel jää Scandinavian Music Groupin tuotannossa välityöksi, mutta sellaiseksi se on kiitettävän paljon ajatuksia ja tunteita herättävä levy. Se kuulostaa pehmeältä, ajoittain lähes narkoottiselta, mutta pinnan alla on terästäkin.
Terminal 2 on nukahtamisen taustamusiikkia, tässä ollaan heräilemässä syvästä unesta.
Frank & Claire
maanantai 19. lokakuuta 2015
Chisu: Polaris - Valonkantaja kulttuurin jättömaalla
On vuosi 2015: suomalaisen popin maisemaa hallitsevat sellaiset teokset kuin Teflon Brothersin "Pämppää", Roope Salmisen & Koirien "Madafakin darra" ja ihan mikä tahansa, mitä Cheek vaivautuu julkaisemaan. Hittibiisit ovat nimeltään "Tarkenee" tai "Takajeejee" tai "Bandana", mitä tahansa, mistä saa someen hyvän hästägin, jossa ei tuhlata liikaa merkkejä.
Toisin sanoen suomalainen pop on kuollut. Murha vai itsemurha, siitä voidaan keskustella, mutta syy- ja seuraussuhteet taitavat olla kaikille ilmeisiä. On annettu periksi sille ajatukselle, että musiikin kulutuksen keskittyessä striimauksiin vain nuo hästäg-hittibiisit voivat herättää popyleisön kiinnostuksen. Niissä on tyypillisesti sielua syövä takiaismainen kertosäe, vastenmielinen ajatusmaailma ja halpoja, olevinaan ajanmukaisia tuotannollisia ratkaisuja.
Tämän kulttuurisen jättömaan keskelle ilmaantuu sitten ihanana valonkantajana ja parempien aikojen merkkinä Chisun neljäs ja kauan odotettu albumi Polaris. 50 minuuttia musiikkia, jonka takana on ajatusta, intohimoa ja osaamista. Kaikkea sitä, mitä optimisti voisi odottaa tämän ajan popilta.
Paitsi että Polaris on sävellysten ja sovitusten tasolla kirkkaasti parasta valtavirtapoppia tässä maassa tällä hetkellä, herättää se luottamusta ja hyväksyntää myös ajatusmaailmallaan. Nihilismin ja narsismin sijaan se välittää rehellistä rakkauden viestiä. Jos tuo viesti onkin paikoitellen luettu satukirjoista, on se silti miljoona kertaa parempi strategia kuin cheekien ja elastisten kyyninen olankohautus kaikelle romantiikalle.
Me elämme yksilön aikaa, emme kollektiivin. Polariksen paras biisi "Tähdet" on tämän ajan päivitys Baddingin "Tähdet, tähdet" -ikivihreästä, ja samalla antiteesi sille. Baddingin biisi päivittää aavan meren tuolla puolen -ajattelua kosmiseen mittakaavaan ja esittelee suomalaisen stereotyypin, joka viihtyy näillä aurinkokunnan kulmilla niin huonosti, että johonkin vielä satumaatakin kauemmas pitäisi päästä.
Chisun "Tähdet" kääntää asetelman ympäri ja todistaa, että individualismin aikakausi voi synnyttää jotain parempaakin kuin lahtelaisen Tiihosen voittajauho. Chisun klassikko-iskelmässä tähdet muuttuvat eskapismin kohteesta pelkiksi kertojan tunnetta heijastaviksi valoiksi. "Tähdet" on aivan yhtä ikoninen biisi kuin "Tähdet, tähdet".
Polaris on sävellyksellisesti ja tuotannollisesti silkkaa neroutta alusta loppuun. Ylioppilaskunnan laulajien käyttäminen usealla biisillä on täysien pisteiden arvoinen ratkaisu. Chisu on luultavasti ainoa valtavirtapoppari Suomessa, joka keksii tällaiselle kuorolle tällaisessa kontekstissa järkevää käyttöä.
Virheetöntä poppia. Hattu päästä.
Chisu: Tähdet
Toisin sanoen suomalainen pop on kuollut. Murha vai itsemurha, siitä voidaan keskustella, mutta syy- ja seuraussuhteet taitavat olla kaikille ilmeisiä. On annettu periksi sille ajatukselle, että musiikin kulutuksen keskittyessä striimauksiin vain nuo hästäg-hittibiisit voivat herättää popyleisön kiinnostuksen. Niissä on tyypillisesti sielua syövä takiaismainen kertosäe, vastenmielinen ajatusmaailma ja halpoja, olevinaan ajanmukaisia tuotannollisia ratkaisuja.
Tämän kulttuurisen jättömaan keskelle ilmaantuu sitten ihanana valonkantajana ja parempien aikojen merkkinä Chisun neljäs ja kauan odotettu albumi Polaris. 50 minuuttia musiikkia, jonka takana on ajatusta, intohimoa ja osaamista. Kaikkea sitä, mitä optimisti voisi odottaa tämän ajan popilta.
Paitsi että Polaris on sävellysten ja sovitusten tasolla kirkkaasti parasta valtavirtapoppia tässä maassa tällä hetkellä, herättää se luottamusta ja hyväksyntää myös ajatusmaailmallaan. Nihilismin ja narsismin sijaan se välittää rehellistä rakkauden viestiä. Jos tuo viesti onkin paikoitellen luettu satukirjoista, on se silti miljoona kertaa parempi strategia kuin cheekien ja elastisten kyyninen olankohautus kaikelle romantiikalle.
Me elämme yksilön aikaa, emme kollektiivin. Polariksen paras biisi "Tähdet" on tämän ajan päivitys Baddingin "Tähdet, tähdet" -ikivihreästä, ja samalla antiteesi sille. Baddingin biisi päivittää aavan meren tuolla puolen -ajattelua kosmiseen mittakaavaan ja esittelee suomalaisen stereotyypin, joka viihtyy näillä aurinkokunnan kulmilla niin huonosti, että johonkin vielä satumaatakin kauemmas pitäisi päästä.
Chisun "Tähdet" kääntää asetelman ympäri ja todistaa, että individualismin aikakausi voi synnyttää jotain parempaakin kuin lahtelaisen Tiihosen voittajauho. Chisun klassikko-iskelmässä tähdet muuttuvat eskapismin kohteesta pelkiksi kertojan tunnetta heijastaviksi valoiksi. "Tähdet" on aivan yhtä ikoninen biisi kuin "Tähdet, tähdet".
Polaris on sävellyksellisesti ja tuotannollisesti silkkaa neroutta alusta loppuun. Ylioppilaskunnan laulajien käyttäminen usealla biisillä on täysien pisteiden arvoinen ratkaisu. Chisu on luultavasti ainoa valtavirtapoppari Suomessa, joka keksii tällaiselle kuorolle tällaisessa kontekstissa järkevää käyttöä.
Virheetöntä poppia. Hattu päästä.
Chisu: Tähdet
perjantai 4. syyskuuta 2015
Kärjistettyä todellisuutta: Pyhimyksen Pettymys
Vuoden 2011 Paranoid-albumin aikoihin Mikko Kuoppala ilmoitti "lopettavansa Pyhimyksen", mikä jo riittääkin vahvistamaan, että kyse on ollut roolihahmosta. Näin siitä huolimatta, että hän esiintyy samalla taiteilijanimellä myös muissa yhteyksissä. Myöhempien aikojen hiphop-kulttuurille tällainen välillä ristiriitainen, toden ja fiktion raja-aitoja kaatava peli on tietysti tyypillistä.
Nyt sooloartisti Pyhimys on joka tapauksessa palannut listaykköseksi yltäneellä Pettymys-albumilla. Tämä on tervetullutta, sillä Teflon Brothersin diskovedätykset käyvät single singleltä tuskastuttavammiksi, ja Ruger Hauerkin on jossain määrin ajautunut itsetarkoituksellisen synkkyyden kierteeseen (eikä tunnu enää juuri kiinnostavan asianosaisia, ainakaan kesäisen livekokemuksen perusteella).
Kuoppala on kuitenkin kiistatta lahjakas artisti, ja monenlaiset toiveet kohdistuvat nyt tähän soololevyyn. Kenties tekijä itse on halunnut suojautua odotuksilta tuolla tyypillisen itseironisella otsikolla. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän väistää takavasemmalle sen sijaan, että katsoisi kuulijaa suoraan silmiin.
Pyhimys-roolihahmo ei ole ollut mitään yhtä ja kiveen hakattua missään vaiheessa levytyshistoriaansa, eikä ole sitä Pettymykselläkään. Avausraita "Ei unta ennen Maltsuu" esittelee parrasvaloihin väsähtäneen tähden palaamassa paikallisbussilla kotilähiöön, johon hänellä on vihan ja rakkauden sekainen suhde. Gospelkuoroineen siitä kasvaa varautunut spektaakkeli, jota ei ehkä tarvitse ottaa aivan tosissaan - mutta todella hyvä biisi se on, parempi kuin ensi kuulemalta vaikuttaa. Aloitusbiisiksi se on täydellinen. Sen myötä Pettymyksen maailman voi hahmottaa todellisuuteen perustuvaksi ja sitä hienovaraisin kärjistyksin muokkaavaksi fiktioksi. Pyhimys ei kuulu niihin räppäreihin, jotka kuvittelisivat kuvaavansa näkemäänsä maailmaa sellaisenaan.
Ehkä se, mitä helposti pitää itseironisena väistelynä, onkin paikallaan yritettäessä sanoa asioita samaan aikaan pateettisesti että patetiansa tiedostaen.
Onhan nimittäin niinkin, että eräs levy, johon Pettymystä varmaan väistämättä verrataan, on Paperi T:n suurmenestys Malarian pelko. Kaikista musiikillisista ansioistaan huolimatta se kaatuu omassa katsannossani tekijän kyvyttömyyteen asettua oman itsensä ja kerrottujen skenaarioiden ulkopuolelle Se on liian pateettinen ja sellaisena kiusaannuttava ja raskas. Luulen, että Pyhimykseltä tämän ansan väistäminen käy luonnostaan, hänestä ei ehkä olisikaan vilpittömiin avautumisiin.
Siitä huolimatta näissä levyissä on paljon samaakin. Pettymyksellä ihmissuhdeangsti näyttäytyy keskeisenä motiivina vain muutamassa biisissä, mutta ainakin "Ote" ja "Kaikkea pahaa" ovat selviä tapauksia. Mutta ei Pyhimys näissäkään kykene olemaan todellisella vereslihalla, eikä hänen ehkä kannattaisi yrittääkään. Kumpikaan kappale ei ole levyn parhaimmistoa.
"Ote" perustuu Dave Lindholmin "Pieni ja hento ote" -klassikkoon, ja itse asiassa Pettymys kytkeytyy suomalaiseen musiikki- ja viihdeperimään hyvinkin vahvasti. Tämä tuo levyyn tarttumapintaa, jonka luulisi toimivan varsinaisia hiphop-harrastajia huomattavasti laajemmissa piireissä. Suorien samplejen lisäksi kyse on vaikkapa siitä, että "Kumbayaa" hilpeästi kierrättävä "Äiti anna anteeks" on kepeine itsemurhatarinoineen silkkaa Leevi & The Leavingsia. Levyn päättävällä, kansanomaista kulkurirallia mallintavalla nimibiisillä ääneen pääsee suorastaan Pauli Hanhiniemi. Kumpikin biisi on korvamatoainesta, mutta Pettymyksen syvintä antia nekään eivät edusta. Itse asiassa ne tuntuvat vähän helppojen pikavoittojen tavoittelulta, vaikka ainakaan Hanhiniemen käyttö ei varmaankaan kohderyhmää saa innosta kiljumaan - ehkä sitä on siis pidettävä rohkeana vetona.
Yonan suloisesti laulamaa kertosäettä hyödyntävä "Aina ku Aira" on näitä parempi, ja sen nuoruudenrakkaustarina aivan sympaattinen, joskin moneen kertaan kuultu. Aira Samuliniin viittaaminen on tietysti tyypillisen pyhimysmäinen veto, jolla ehkä pyritään välttää vaikutelmaa, että biisin pitäisi koskettaa oikeasti.
Levyn varsinainen ydin tuntuu silti löytyvän sen vakavimmalta laidalta, nihkeähköt erobiisit pois lukien. Avausbiisin ohella "Sipuli", "1%" ja ennen kaikkea huikea "Sinimusta" nostavat Pettymyksen pisteitä huomattavasti. Viime mainittu kierrättää Suomen Talvisodan "Kasvotonta kuolemaa" ja kasvaa dramaattiseksi äänivalliksi, Pyhimyksen rinnastaessa menneiden sukupolvien aatteiden motivoimat hirmuteot myöhempien aikojen nuorten sisällöttömään, pikkukriminaaliin rähjäämiseen. Lopputulema taitaa olla, että sinimustat olivat sittenkin pahemmin ja syvemmin väärässä. Ja nyt, kun 80- ja 90-lukujen lähiötappelut tuntuvat tämän päivän poliittisiin virtauksiin verrattuna kovin viattomilta, saa biisi sellaista ylimääräistä painoa, jota ei voi lukea tekstin pintatasolta.
Toisaalta loppupuolen "Costa Rica"- ja "Häiriintynyt"-biiseillä ahdistus ja neuroottisuus saavat teennäisiä sävyjä hyvin samalla semi-provokatiivisella tavalla, johon artisti on välillä aiemminkin syyllistynyt, ennen muuta Paranoidilla.
Pettymys on siis epätasainen levy, ja joku voisi pitää sen monitahoisuutta linjattomuutena, mutta lopulta ainakin omalla kohdallani juuri vaihtelevuus pitää mielenkiinnon yllä ja pidentää levyn käyttöikää. Klassikoiksi tästä tulee nousemaan pari biisiä: "Ei unta ennen Maltsuu" ja "Sinimusta". Pyhimys artistina ja roolihahmona voi tämän perusteella olla jatkossakin mitä tahansa, joten ehkä roolihahmosta puhumisen voisi yhtä hyvin lopettaa. Uutuus kun tuntuu olevan eniten tekijää itseään sitten Mediumin, hänen parhaan soololevynsä.
Ei unta ennen Maltsuu
Nyt sooloartisti Pyhimys on joka tapauksessa palannut listaykköseksi yltäneellä Pettymys-albumilla. Tämä on tervetullutta, sillä Teflon Brothersin diskovedätykset käyvät single singleltä tuskastuttavammiksi, ja Ruger Hauerkin on jossain määrin ajautunut itsetarkoituksellisen synkkyyden kierteeseen (eikä tunnu enää juuri kiinnostavan asianosaisia, ainakaan kesäisen livekokemuksen perusteella).
Kuoppala on kuitenkin kiistatta lahjakas artisti, ja monenlaiset toiveet kohdistuvat nyt tähän soololevyyn. Kenties tekijä itse on halunnut suojautua odotuksilta tuolla tyypillisen itseironisella otsikolla. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän väistää takavasemmalle sen sijaan, että katsoisi kuulijaa suoraan silmiin.
Pyhimys-roolihahmo ei ole ollut mitään yhtä ja kiveen hakattua missään vaiheessa levytyshistoriaansa, eikä ole sitä Pettymykselläkään. Avausraita "Ei unta ennen Maltsuu" esittelee parrasvaloihin väsähtäneen tähden palaamassa paikallisbussilla kotilähiöön, johon hänellä on vihan ja rakkauden sekainen suhde. Gospelkuoroineen siitä kasvaa varautunut spektaakkeli, jota ei ehkä tarvitse ottaa aivan tosissaan - mutta todella hyvä biisi se on, parempi kuin ensi kuulemalta vaikuttaa. Aloitusbiisiksi se on täydellinen. Sen myötä Pettymyksen maailman voi hahmottaa todellisuuteen perustuvaksi ja sitä hienovaraisin kärjistyksin muokkaavaksi fiktioksi. Pyhimys ei kuulu niihin räppäreihin, jotka kuvittelisivat kuvaavansa näkemäänsä maailmaa sellaisenaan.
Ehkä se, mitä helposti pitää itseironisena väistelynä, onkin paikallaan yritettäessä sanoa asioita samaan aikaan pateettisesti että patetiansa tiedostaen.
Onhan nimittäin niinkin, että eräs levy, johon Pettymystä varmaan väistämättä verrataan, on Paperi T:n suurmenestys Malarian pelko. Kaikista musiikillisista ansioistaan huolimatta se kaatuu omassa katsannossani tekijän kyvyttömyyteen asettua oman itsensä ja kerrottujen skenaarioiden ulkopuolelle Se on liian pateettinen ja sellaisena kiusaannuttava ja raskas. Luulen, että Pyhimykseltä tämän ansan väistäminen käy luonnostaan, hänestä ei ehkä olisikaan vilpittömiin avautumisiin.
Siitä huolimatta näissä levyissä on paljon samaakin. Pettymyksellä ihmissuhdeangsti näyttäytyy keskeisenä motiivina vain muutamassa biisissä, mutta ainakin "Ote" ja "Kaikkea pahaa" ovat selviä tapauksia. Mutta ei Pyhimys näissäkään kykene olemaan todellisella vereslihalla, eikä hänen ehkä kannattaisi yrittääkään. Kumpikaan kappale ei ole levyn parhaimmistoa.
"Ote" perustuu Dave Lindholmin "Pieni ja hento ote" -klassikkoon, ja itse asiassa Pettymys kytkeytyy suomalaiseen musiikki- ja viihdeperimään hyvinkin vahvasti. Tämä tuo levyyn tarttumapintaa, jonka luulisi toimivan varsinaisia hiphop-harrastajia huomattavasti laajemmissa piireissä. Suorien samplejen lisäksi kyse on vaikkapa siitä, että "Kumbayaa" hilpeästi kierrättävä "Äiti anna anteeks" on kepeine itsemurhatarinoineen silkkaa Leevi & The Leavingsia. Levyn päättävällä, kansanomaista kulkurirallia mallintavalla nimibiisillä ääneen pääsee suorastaan Pauli Hanhiniemi. Kumpikin biisi on korvamatoainesta, mutta Pettymyksen syvintä antia nekään eivät edusta. Itse asiassa ne tuntuvat vähän helppojen pikavoittojen tavoittelulta, vaikka ainakaan Hanhiniemen käyttö ei varmaankaan kohderyhmää saa innosta kiljumaan - ehkä sitä on siis pidettävä rohkeana vetona.
Yonan suloisesti laulamaa kertosäettä hyödyntävä "Aina ku Aira" on näitä parempi, ja sen nuoruudenrakkaustarina aivan sympaattinen, joskin moneen kertaan kuultu. Aira Samuliniin viittaaminen on tietysti tyypillisen pyhimysmäinen veto, jolla ehkä pyritään välttää vaikutelmaa, että biisin pitäisi koskettaa oikeasti.
Levyn varsinainen ydin tuntuu silti löytyvän sen vakavimmalta laidalta, nihkeähköt erobiisit pois lukien. Avausbiisin ohella "Sipuli", "1%" ja ennen kaikkea huikea "Sinimusta" nostavat Pettymyksen pisteitä huomattavasti. Viime mainittu kierrättää Suomen Talvisodan "Kasvotonta kuolemaa" ja kasvaa dramaattiseksi äänivalliksi, Pyhimyksen rinnastaessa menneiden sukupolvien aatteiden motivoimat hirmuteot myöhempien aikojen nuorten sisällöttömään, pikkukriminaaliin rähjäämiseen. Lopputulema taitaa olla, että sinimustat olivat sittenkin pahemmin ja syvemmin väärässä. Ja nyt, kun 80- ja 90-lukujen lähiötappelut tuntuvat tämän päivän poliittisiin virtauksiin verrattuna kovin viattomilta, saa biisi sellaista ylimääräistä painoa, jota ei voi lukea tekstin pintatasolta.
Toisaalta loppupuolen "Costa Rica"- ja "Häiriintynyt"-biiseillä ahdistus ja neuroottisuus saavat teennäisiä sävyjä hyvin samalla semi-provokatiivisella tavalla, johon artisti on välillä aiemminkin syyllistynyt, ennen muuta Paranoidilla.
Pettymys on siis epätasainen levy, ja joku voisi pitää sen monitahoisuutta linjattomuutena, mutta lopulta ainakin omalla kohdallani juuri vaihtelevuus pitää mielenkiinnon yllä ja pidentää levyn käyttöikää. Klassikoiksi tästä tulee nousemaan pari biisiä: "Ei unta ennen Maltsuu" ja "Sinimusta". Pyhimys artistina ja roolihahmona voi tämän perusteella olla jatkossakin mitä tahansa, joten ehkä roolihahmosta puhumisen voisi yhtä hyvin lopettaa. Uutuus kun tuntuu olevan eniten tekijää itseään sitten Mediumin, hänen parhaan soololevynsä.
Ei unta ennen Maltsuu
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Suomalainen vaihtoehtomusiikki elää upeaa kultakautta
Rocktoimittaja Nalle Österman kirjoitti äskettäin siitä, miten suomalainen indierock on hänen mielestään "kuolettavaa ulinaa". Österman esitteli pitkän liudan yhtyeitä luetellen, miten monta sekuntia hän kutakin jaksoi kuunnella. Hirveästi tekemistä toistensa kanssa niillä ei ollut, joukkoon mahtui niin Soliti-yhtiön helinäkitarabändejä kuin Hopeajärveä, Pimeyttä ja Them Bird Thingsiäkin.
Tässä tuskin kannattaa aloittaa tuhannetta pohdintaa indie-käsitteen merkityksestä: Östermanille se näyttää tarkoittavan lähinnä pienten yhtiöiden kautta julkaistua musiikkia, vaikka äkkiseltään vilkaistuna tämä ei taida päteä kaikkiin hänen mainitsemiinsa nimiin. Hän joka tapauksessa hämärtää käsitettä myös mainitsemalla minut yhtenä suomalaisen musiikkimedian "indieguruna" Oskari Onnisen ja Samuli Knuutin ohella. En mielelläni asettuisi guruksi millään elämänalueella, ja ainakaan en ole indieguru. En ole koskaan ajatellut, että voisin käyttää tuota termiä jonkun kysyessä, millaista musiikkia kuuntelen.
Oletetaan siis, että Österman puhuu yksinkertaisesti suomalaisesta vaihtoehtopopista ja -rockista - ja tuomitsee lähes kaiken käsiinsä osuvan kuuntelukelvottomaksi. Näin määriteltynä kirjoituksen aihepiiri on pitkälti sama kuin tämän blogin. Oma käsitykseni meikäläisen vaihtoehtomusiikin tilasta on kuitenkin päinvastainen.
Minun mielestäni se nimittäin elää upeaa kultakautta. Tästä on saatu jo tämän vuoden parin ensimmäisen kuukauden aikana lukuisia todisteita, joista osaa olen ehtinyt käsitelläkin blogissa (Lasten Hautausmaata, Them Bird Thingsiä ja Ville Leinosta ainakin). Esimerkiksi Janne Westerlundin loistavasta Marshlandista en vielä ole kirjoittanut, koska olen hullaantunut siihen vasta viimeisen viikon mittaan.
Sitten on esimerkiksi Vähäsarjan erinomaiselta vaikuttava esikoislevy, joitakin kiinnostavia rap-juttuja, Hobo Newsin parhaimmillaan mainio kantrikiekko... Kaikki tämä parissa kuukaudessa.
Ja vuosi näyttää vain paranevan: Pekko Käpin ja K:H:H:L. -kokoonpanon Sanguis meus, mama! ilmestyy 13.3. Olen kuunnellut sitä ihmetyksen ja kunnioituksen vallassa siitä saakka, kun sain promokappaleen haltuuni toissaviikolla. Käppi tekee nimenomaan suomalaista vaihtoehtomusiikkia ilmauksen parhaassa merkityksessä: se ei voisi syntyä missään muualla, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kulttuurin tämänhetkisten valtavirtausten kanssa. Se edustaa ajatonta eksentrisen sekoilun traditiota, jota täällä on harjoitettu savupirttien ajoista asti - itse keksittyä, mutta aina olemassa ollutta suomalaista voodoota, kuten levyn otsikko ja kansitaide vihjaavat.
Käpin "Piika Kaarin" -näytebiisiä Östermankin kyllä kehuu. En tiedä, mitä siitä voisi päätellä, sillä hänen arvostelmansa vaikuttavat muuten aika mielivaltaisilta. Käpin ilmaisu on tietysti varsin erilaista kuin niillä näppärästi "showcase-indieksi" määritellyillä bändeillä, joita Österman pääosin käsittelee.
Tuo musiikinlaji taas ei sanottavasti vetoa minuunkaan, mutta tässä tullaankin nyt siihen, että suomalaisen vaihtoehtomusiikin spektri on näin pieneen maahan todella laaja, ja jokaiselle musiikinystävälle luulisi löytyvän jotakin. Sehän tässä on oikeastaan parasta. On kitarapoppia, hiphoppia, akustista himmailua, kansanmusiikkivaiheisia juttuja, elektronista kamaa ja tietysti elinvoimaiset metalli- ja punkgenret. Ja ennen kaikkea paljon tekijöitä, jotka ovat liian levottomia ja näkemyksellisiä, jotta heidät voisi niputtaa minkään yhden tyylimääreen alle.
Musiikkiteollisuus kuolee, kukaan ei osta enää levyjä, mutta suomalainen vaihtoehtomusiikki voi nähdäkseni paremmin kuin koskaan.
Pekko Käppi & K:H:H:L: Piika Kaarin
Tässä tuskin kannattaa aloittaa tuhannetta pohdintaa indie-käsitteen merkityksestä: Östermanille se näyttää tarkoittavan lähinnä pienten yhtiöiden kautta julkaistua musiikkia, vaikka äkkiseltään vilkaistuna tämä ei taida päteä kaikkiin hänen mainitsemiinsa nimiin. Hän joka tapauksessa hämärtää käsitettä myös mainitsemalla minut yhtenä suomalaisen musiikkimedian "indieguruna" Oskari Onnisen ja Samuli Knuutin ohella. En mielelläni asettuisi guruksi millään elämänalueella, ja ainakaan en ole indieguru. En ole koskaan ajatellut, että voisin käyttää tuota termiä jonkun kysyessä, millaista musiikkia kuuntelen.
Oletetaan siis, että Österman puhuu yksinkertaisesti suomalaisesta vaihtoehtopopista ja -rockista - ja tuomitsee lähes kaiken käsiinsä osuvan kuuntelukelvottomaksi. Näin määriteltynä kirjoituksen aihepiiri on pitkälti sama kuin tämän blogin. Oma käsitykseni meikäläisen vaihtoehtomusiikin tilasta on kuitenkin päinvastainen.
Minun mielestäni se nimittäin elää upeaa kultakautta. Tästä on saatu jo tämän vuoden parin ensimmäisen kuukauden aikana lukuisia todisteita, joista osaa olen ehtinyt käsitelläkin blogissa (Lasten Hautausmaata, Them Bird Thingsiä ja Ville Leinosta ainakin). Esimerkiksi Janne Westerlundin loistavasta Marshlandista en vielä ole kirjoittanut, koska olen hullaantunut siihen vasta viimeisen viikon mittaan.
Sitten on esimerkiksi Vähäsarjan erinomaiselta vaikuttava esikoislevy, joitakin kiinnostavia rap-juttuja, Hobo Newsin parhaimmillaan mainio kantrikiekko... Kaikki tämä parissa kuukaudessa.
Ja vuosi näyttää vain paranevan: Pekko Käpin ja K:H:H:L. -kokoonpanon Sanguis meus, mama! ilmestyy 13.3. Olen kuunnellut sitä ihmetyksen ja kunnioituksen vallassa siitä saakka, kun sain promokappaleen haltuuni toissaviikolla. Käppi tekee nimenomaan suomalaista vaihtoehtomusiikkia ilmauksen parhaassa merkityksessä: se ei voisi syntyä missään muualla, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kulttuurin tämänhetkisten valtavirtausten kanssa. Se edustaa ajatonta eksentrisen sekoilun traditiota, jota täällä on harjoitettu savupirttien ajoista asti - itse keksittyä, mutta aina olemassa ollutta suomalaista voodoota, kuten levyn otsikko ja kansitaide vihjaavat.
Käpin "Piika Kaarin" -näytebiisiä Östermankin kyllä kehuu. En tiedä, mitä siitä voisi päätellä, sillä hänen arvostelmansa vaikuttavat muuten aika mielivaltaisilta. Käpin ilmaisu on tietysti varsin erilaista kuin niillä näppärästi "showcase-indieksi" määritellyillä bändeillä, joita Österman pääosin käsittelee.
Tuo musiikinlaji taas ei sanottavasti vetoa minuunkaan, mutta tässä tullaankin nyt siihen, että suomalaisen vaihtoehtomusiikin spektri on näin pieneen maahan todella laaja, ja jokaiselle musiikinystävälle luulisi löytyvän jotakin. Sehän tässä on oikeastaan parasta. On kitarapoppia, hiphoppia, akustista himmailua, kansanmusiikkivaiheisia juttuja, elektronista kamaa ja tietysti elinvoimaiset metalli- ja punkgenret. Ja ennen kaikkea paljon tekijöitä, jotka ovat liian levottomia ja näkemyksellisiä, jotta heidät voisi niputtaa minkään yhden tyylimääreen alle.
Musiikkiteollisuus kuolee, kukaan ei osta enää levyjä, mutta suomalainen vaihtoehtomusiikki voi nähdäkseni paremmin kuin koskaan.
Pekko Käppi & K:H:H:L: Piika Kaarin
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Arjesta ja sen anarkiasta: Matti Johannes Koivu ja Ville Leinonen perheellisen elämän kuvaajina
En tiedä, kannattaisiko kahta taiteilijaa niputtaa yhteen kirjoitukseen vain siksi, että molemmat sattuvat olemaan perheellisiä lauluntekijöitä. Matti Johannes Koivun uudella Kauneimmat meistä -levyllä ja Ville Leinosen maaliskuun alussa ilmestyvällä ISI:llä tuntuisi kuitenkin olevan muutakin yhteistä. Ne ovat nimenomaan perheellisen elämän innoittamia teoksia, Leinosen levy tietysti tunnustautuu vähän ilkurisesti sellaiseksi jo nimelläänkin.
Alkuvuodestahan saatiin myös Them Bird Thingsin vaikuttavia lauluja lapsuudesta ja vanhemmuudesta, joten olisiko tässä aistittavissa jonkinlaista tendenssiä? No, julkaisujen lähekkäisyys on tietysti sattumaa. Lauluntekijöitä saapuu perheenperustamisvaiheeseen jatkuvasti, ja on melko ymmärrettävää, että suuri osa heistä myös kirjoittaa aiheesta jotain.
Ehkä nykyään on silti jotenkin hyväksytympää tehdä biisejä perheellisen näkökulmasta - ei tarvitse automaattisesti pelätä leimautuvansa imelien isänpäivähittien laulajaksi. Aktiivisista musiikinkuluttajista yhä suurempi osa on itsekin perheellisiä. "Kotoilusta" puhutaan trendinä (tätä ei nyt pidä tulkita niin, että tuolla ärsyttävällä muotisanalla olisi juurikaan tekemistä Leinosen tai Koivun musiikin kanssa). Pehmeät arvot ovat kai vallanneet alaa populaarimusiikissakin. Tämä on tietysti vain yksi mahdollinen kehityssuunta, samaan aikaan cheekit ja elastiset ajavat melko lailla päinvastaisia asioita - mutta ehkä nimenomaan on niin, että trendi tarvitsee vastatrendin.
Näkisin Matti Johannes Koivun nimenomaan arkkityyppisenä pehmeiden arvojen edustajana, puhtaasti hyvässä mielessä. Hän vaikuttaa sellaiselta leppoisalta hahmolta, jolla riittää aikaa läheisilleen ja joka osaa downshiftata ilman, että se tarkoittaisi vastuuttomuutta. Mitään vihaista tai synkkää hänessä ei ole. Hän on ikään kuin antiteesi sellaiselle vaaralliselle rokkarille, joka nyt tietysti muutenkin tuntuu vanhentuneelta, pitkälti jonnekin 80-luvulle jääneeltä fantasiaolennolta.
Ongelma tässä tietysti on, että yleisen ja edelleen aivan relevantin käsityksen mukaan kouraisevassa taiteessa pitää olla hankauspintaa johonkin, se ei voi olla pelkästään helposti sulavaa ja mukavaa. Sitä ei Koivunkaan taide suinkaan ole aina ollut. Hänen parhaita laulujaan on usein leimannut vahva tietoisuus ajan kulumisesta, joka on itsessään aina melko surumielinen aihe. Kaiken lisäksi Koivu on pystynyt käsittelemään tätä tematiikkaa jopa yhteiskuntahistorian tasolla, parhaiten tietysti huikeassa "80-luvun lapset" -klassikossa.
Koivulla on silti monen lauluntekijän tapaan taipumusta kääntyä sisäänpäin, jäädä yksityiseen maailmaan. Sieltähän ne ainekset laajempaa merkitystä omaaville teoksillekin kumpuavat, mutta Kauneimmat meistä -levyllä ei tällaisia oikeastaan ole.
Kyseessä ei ole mikään varsinainen perheteemalevy, se aihemaailma vilahtelee itse asiassa lähinnä sivulauseissa. Sen sijaan hahmotan tämän levyksi tietystä elämänvaiheesta, kaikenlaisista siihen kuuluvista asioista. Näissä lauluissa katsellaan vanhoja paikkoja, muistellaan nuoruuden tuttavuuksia, eletään arkea päivä kerrallaan ja uskotaan tulevaankin. Perusmoodi on aika monessakin kappaleessa hieman haikea, mutta minkäänlaisia tragedioita levylle ei ole mahtunut. Joku "Tyhjäksi jätetty" on muodollisesti pätevää kevytahdistusta, mutta ei sen kummempaa.
Samaisen kappaleen musiikillisesta toteutuksesta löytyykin yksi avain Kauneimmat meistä -levyn ongelmiin. Sitä leimaa siisti, iso ja radiokelpoinen soundi, jossa ei ole mitään erityisen persoonallista. AOR-toteutus ei tunnu palvelevan Koivun laulajanluonnettakaan kovin hyvin. Tommi Vikstenin tuotanto silottelee kiinnostavuuden pois sellaisistakin biiseistä, jotka voisivat periaatteessa olla koskettavia. Kroonisen yhdentekevässä hedelmäpelilaulussa "Kaksi kolmesta" se tuntuu aktiivisesti ärsyttävältä.
Koivu tulee ihan kivalla levyllään kertoneeksi perheellisen lauluntekijän arjesta jotain, minkä kaikki perheettömät ja nuoruuteensa takertuvat haluaisivatkin kuulla: että se on vähän latteaa, kovin mukavuudenhaluista ja riskejä karttavaa. Tämähän on vain yksi totuus, mutta ei kovinkaan elähdyttävä sellainen.
Ville Leinosen ISI onkin sitten aika erilainen tapaus, mikä nyt ei tule yllätyksenä. Leinonen on omituinen tyyppi, joka ei urallaan ole paljon muuta tehnytkään kuin hyppyjä odottamattomiin suuntiin. Monen tällaisen eksentrikon tapaan Leinonen on onnistunut pääsemään asemaan, jossa helppotajuisen musiikin julkaiseminen tuntuu yhtä radikaalilta ja huomionarvoiselta kuin mikä tahansa avantgarde-kokeilu. Vuosien ajanhan hän onkin harrastanut lähinnä jälkimmäisiä, mutta nyt siis ISI tarjoaa akustisia lauluja, joita voi kuvailla ainakin jossain mielessä "perinteisiksi". Tiedotteessa taiteilija kuvailee niiden kertovan "elämänympyrästä - aamuista, illoista, lapsista, töistä, juhlista, pyykinpesusta, suolasta, sokerista ja kenkäpuroista".
Mahdollisimman latteaa arkirealismia siis? No, ei tietenkään. Levyn avaava "Vuokko Liisa Mirjam" saa kyllä vähän kakistelemaan - kirkasotsainen kappale sulaa käsiin kuin sokerihattara ja on vielä pitänyt kuorruttaa maailman kepeimmillä taustalauluilla - mutta jonkinlainen oivalluksen hetki on, kun sen tajuaa toisella tai kolmannella kuuntelulla olevan aika anarkistista musiikkia: arjen supersankarifantasia, jollaisten avulla tiskivuorista kai selvitään.
ISIkään ei ole pelkkä vanhemmuuslevy, vaikka aihepiiri onkin selvemmin esillä kuin Koivulla. Tässäkin käsitellään tiettyä elämänvaihetta monelta eri kannalta. Lapsien lisäksi on olemassa parisuhdekin, ja näiden aihepiirien tietty jännitteisyys tuo levylle sen kitkan, jonka ansiosta se nousee aivan eri tavalla kiinnostavaksi teokseksi kuin Kauneimmat meistä. "Anteeksi rakkaani" -biisissä ollaan katuvaisia pitkäksi venähtäneen illan jälkeen, upea "Sammallaavulla" taas tuntuu palaavan suhteen kaukaisiin syntyhetkiin, jolloin oli arjen kahleiden sijaan rajattoman vapauden mahdollisuus.
Ihan oma lukunsa on sitten "Pikkukakkoseen", jollaista kappaletta ei taatusti tekisi kukaan muu kuin Ville Leinonen. Kiitävän hetken me löydämme sen, kantavan hangen, tahdin yhteisen. Lapset jo oottelee olkkarissa. Paa pikkukakkoseen vielä puol tuntia, taiteilija laulaa auvoisen kesäpäivän laulelmamelodiaa.
Viimeiseksi kuultava nimibiisi ankkuroi levyn sen ainoana perinteisempänä arjen kuvauksena, toki leinosmaisella huumorilla sävyttyneenä sellaisena. Tässä vaiheessa tuntuu, että Leinonen on tavoittanut aihemaailmastaan jotain melkoisen olennaista: perhe-elämä saattaa olla perusluonteeltaan absurdi farssi, jossa isikin saattaa joutua silmiään pyörittelevän sivustakommentoijan rooliin. Eihän näin älyttömästä toiminnasta voi kuin tehdä älyttömiä lauluja, Leinonen tuntuu sanovan.
Hieno levy, ei vähiten sävykkäiden ja lämpimien folk-sovitusten ansiosta. Tuotannollisesti ISI on antiteesi Koivun levylle, ja vaikka kyse periaatteessa kliseestä onkin, tulee kiitoslistan päättävästä "kaikille, jotka ymmärtävät, ettei musiikki ole kilpailua" -maininnasta aidosti hyvä mieli.
Siltikin, vaikka joku tarkkasilmäinen saattaisi huomauttaa esimerkiksi tämän kirjoituksen sotivan jossain määrin tuota ajatusta vastaan.
Matti Johannes Koivun Tyhjäksi jätetty -video
Ville Leinosen Sammallaavulla
Alkuvuodestahan saatiin myös Them Bird Thingsin vaikuttavia lauluja lapsuudesta ja vanhemmuudesta, joten olisiko tässä aistittavissa jonkinlaista tendenssiä? No, julkaisujen lähekkäisyys on tietysti sattumaa. Lauluntekijöitä saapuu perheenperustamisvaiheeseen jatkuvasti, ja on melko ymmärrettävää, että suuri osa heistä myös kirjoittaa aiheesta jotain.
Ehkä nykyään on silti jotenkin hyväksytympää tehdä biisejä perheellisen näkökulmasta - ei tarvitse automaattisesti pelätä leimautuvansa imelien isänpäivähittien laulajaksi. Aktiivisista musiikinkuluttajista yhä suurempi osa on itsekin perheellisiä. "Kotoilusta" puhutaan trendinä (tätä ei nyt pidä tulkita niin, että tuolla ärsyttävällä muotisanalla olisi juurikaan tekemistä Leinosen tai Koivun musiikin kanssa). Pehmeät arvot ovat kai vallanneet alaa populaarimusiikissakin. Tämä on tietysti vain yksi mahdollinen kehityssuunta, samaan aikaan cheekit ja elastiset ajavat melko lailla päinvastaisia asioita - mutta ehkä nimenomaan on niin, että trendi tarvitsee vastatrendin.
Näkisin Matti Johannes Koivun nimenomaan arkkityyppisenä pehmeiden arvojen edustajana, puhtaasti hyvässä mielessä. Hän vaikuttaa sellaiselta leppoisalta hahmolta, jolla riittää aikaa läheisilleen ja joka osaa downshiftata ilman, että se tarkoittaisi vastuuttomuutta. Mitään vihaista tai synkkää hänessä ei ole. Hän on ikään kuin antiteesi sellaiselle vaaralliselle rokkarille, joka nyt tietysti muutenkin tuntuu vanhentuneelta, pitkälti jonnekin 80-luvulle jääneeltä fantasiaolennolta.
Ongelma tässä tietysti on, että yleisen ja edelleen aivan relevantin käsityksen mukaan kouraisevassa taiteessa pitää olla hankauspintaa johonkin, se ei voi olla pelkästään helposti sulavaa ja mukavaa. Sitä ei Koivunkaan taide suinkaan ole aina ollut. Hänen parhaita laulujaan on usein leimannut vahva tietoisuus ajan kulumisesta, joka on itsessään aina melko surumielinen aihe. Kaiken lisäksi Koivu on pystynyt käsittelemään tätä tematiikkaa jopa yhteiskuntahistorian tasolla, parhaiten tietysti huikeassa "80-luvun lapset" -klassikossa.
Koivulla on silti monen lauluntekijän tapaan taipumusta kääntyä sisäänpäin, jäädä yksityiseen maailmaan. Sieltähän ne ainekset laajempaa merkitystä omaaville teoksillekin kumpuavat, mutta Kauneimmat meistä -levyllä ei tällaisia oikeastaan ole.
Kyseessä ei ole mikään varsinainen perheteemalevy, se aihemaailma vilahtelee itse asiassa lähinnä sivulauseissa. Sen sijaan hahmotan tämän levyksi tietystä elämänvaiheesta, kaikenlaisista siihen kuuluvista asioista. Näissä lauluissa katsellaan vanhoja paikkoja, muistellaan nuoruuden tuttavuuksia, eletään arkea päivä kerrallaan ja uskotaan tulevaankin. Perusmoodi on aika monessakin kappaleessa hieman haikea, mutta minkäänlaisia tragedioita levylle ei ole mahtunut. Joku "Tyhjäksi jätetty" on muodollisesti pätevää kevytahdistusta, mutta ei sen kummempaa.
Samaisen kappaleen musiikillisesta toteutuksesta löytyykin yksi avain Kauneimmat meistä -levyn ongelmiin. Sitä leimaa siisti, iso ja radiokelpoinen soundi, jossa ei ole mitään erityisen persoonallista. AOR-toteutus ei tunnu palvelevan Koivun laulajanluonnettakaan kovin hyvin. Tommi Vikstenin tuotanto silottelee kiinnostavuuden pois sellaisistakin biiseistä, jotka voisivat periaatteessa olla koskettavia. Kroonisen yhdentekevässä hedelmäpelilaulussa "Kaksi kolmesta" se tuntuu aktiivisesti ärsyttävältä.
Koivu tulee ihan kivalla levyllään kertoneeksi perheellisen lauluntekijän arjesta jotain, minkä kaikki perheettömät ja nuoruuteensa takertuvat haluaisivatkin kuulla: että se on vähän latteaa, kovin mukavuudenhaluista ja riskejä karttavaa. Tämähän on vain yksi totuus, mutta ei kovinkaan elähdyttävä sellainen.
Ville Leinosen ISI onkin sitten aika erilainen tapaus, mikä nyt ei tule yllätyksenä. Leinonen on omituinen tyyppi, joka ei urallaan ole paljon muuta tehnytkään kuin hyppyjä odottamattomiin suuntiin. Monen tällaisen eksentrikon tapaan Leinonen on onnistunut pääsemään asemaan, jossa helppotajuisen musiikin julkaiseminen tuntuu yhtä radikaalilta ja huomionarvoiselta kuin mikä tahansa avantgarde-kokeilu. Vuosien ajanhan hän onkin harrastanut lähinnä jälkimmäisiä, mutta nyt siis ISI tarjoaa akustisia lauluja, joita voi kuvailla ainakin jossain mielessä "perinteisiksi". Tiedotteessa taiteilija kuvailee niiden kertovan "elämänympyrästä - aamuista, illoista, lapsista, töistä, juhlista, pyykinpesusta, suolasta, sokerista ja kenkäpuroista".
Mahdollisimman latteaa arkirealismia siis? No, ei tietenkään. Levyn avaava "Vuokko Liisa Mirjam" saa kyllä vähän kakistelemaan - kirkasotsainen kappale sulaa käsiin kuin sokerihattara ja on vielä pitänyt kuorruttaa maailman kepeimmillä taustalauluilla - mutta jonkinlainen oivalluksen hetki on, kun sen tajuaa toisella tai kolmannella kuuntelulla olevan aika anarkistista musiikkia: arjen supersankarifantasia, jollaisten avulla tiskivuorista kai selvitään.
ISIkään ei ole pelkkä vanhemmuuslevy, vaikka aihepiiri onkin selvemmin esillä kuin Koivulla. Tässäkin käsitellään tiettyä elämänvaihetta monelta eri kannalta. Lapsien lisäksi on olemassa parisuhdekin, ja näiden aihepiirien tietty jännitteisyys tuo levylle sen kitkan, jonka ansiosta se nousee aivan eri tavalla kiinnostavaksi teokseksi kuin Kauneimmat meistä. "Anteeksi rakkaani" -biisissä ollaan katuvaisia pitkäksi venähtäneen illan jälkeen, upea "Sammallaavulla" taas tuntuu palaavan suhteen kaukaisiin syntyhetkiin, jolloin oli arjen kahleiden sijaan rajattoman vapauden mahdollisuus.
Ihan oma lukunsa on sitten "Pikkukakkoseen", jollaista kappaletta ei taatusti tekisi kukaan muu kuin Ville Leinonen. Kiitävän hetken me löydämme sen, kantavan hangen, tahdin yhteisen. Lapset jo oottelee olkkarissa. Paa pikkukakkoseen vielä puol tuntia, taiteilija laulaa auvoisen kesäpäivän laulelmamelodiaa.
Viimeiseksi kuultava nimibiisi ankkuroi levyn sen ainoana perinteisempänä arjen kuvauksena, toki leinosmaisella huumorilla sävyttyneenä sellaisena. Tässä vaiheessa tuntuu, että Leinonen on tavoittanut aihemaailmastaan jotain melkoisen olennaista: perhe-elämä saattaa olla perusluonteeltaan absurdi farssi, jossa isikin saattaa joutua silmiään pyörittelevän sivustakommentoijan rooliin. Eihän näin älyttömästä toiminnasta voi kuin tehdä älyttömiä lauluja, Leinonen tuntuu sanovan.
Hieno levy, ei vähiten sävykkäiden ja lämpimien folk-sovitusten ansiosta. Tuotannollisesti ISI on antiteesi Koivun levylle, ja vaikka kyse periaatteessa kliseestä onkin, tulee kiitoslistan päättävästä "kaikille, jotka ymmärtävät, ettei musiikki ole kilpailua" -maininnasta aidosti hyvä mieli.
Siltikin, vaikka joku tarkkasilmäinen saattaisi huomauttaa esimerkiksi tämän kirjoituksen sotivan jossain määrin tuota ajatusta vastaan.
Matti Johannes Koivun Tyhjäksi jätetty -video
Ville Leinosen Sammallaavulla
maanantai 16. helmikuuta 2015
Noitalinna Huraa!: Varjotarha (Salamaisema-klassikko #1)
Välillä pitää kirjoittaa vanhoistakin levyistä, ovathan nekin edelleen olemassa ja nykyään usein aika helpostikin löydettävissä. Siksi Salamaisemassa alkaa nyt epämääräinen ja epäsäännöllinen sarja, jossa käsitellään liian vähälle huomiolle jääneitä kotimaisia klassikkoalbumeita. Ensimmäinen Salamaisema-klassikko on Noitalinna Huraa!n kolmas levy Varjotarha vuodelta 1989.
Noitalinna Huraa! oli niitä ainutlaatuisia yhtyeitä, jotka ovat kyenneet luomaan aivan oman maailmansa. Sen peruselementit ovat läsnä vaikkapa bändin kirkkaasti tunnetuimmassa kappaleessa "Pikkuveli": on jotenkin itsestäänselvää, että Noitalinnan biiseissä surumieliset tytöt ja pojat suojautuvat makuuhuoneisiinsa yleiseltä pahuudelta ja brutaaliudelta. Kun kuuntelen Noitalinnaa, ajattelen lumisadetta yksinäisen teinin huoneen ikkunaa vasten. Lohtua saa kirja- ja levyvuorista. Teinillä on hyvä ystävä tai parikin, semmoisia ystäviä, jotka ovat ehkä vähän ihastuksiakin, mutta pysyvät silti ystävinä.
Ajattelen siis omaa teini-ikääni. Tutustuin Noitalinna Huraa!n tuotantoon lukiovuosinani, tietysti "Pikkuveljen" kautta, mutta olihan niitä muitakin ihanuuksia, vaikkapa nyt "Järvellä", jota koskettavampia kappaleita Suomessa ei ole montaa tehty, liekö ainoatakaan.
Olisi kuitenkin väärin ajatella Noitalinnaa vain pörröisen seitsentoistavuotiaan melankolian kuvastajana. Tällä en tarkoita vähätellä pörröistä seitsentoistavuotiasta melankoliaa, joka on ihan helvetin tärkeä tunnetila ja jota olen valmis puolustamaan vielä näin orastavassa keski-iässäkin. Noitalinna teki kulttuurisesti ehkä merkittävimmän työnsä surullisten nörttien äänenkannattajana aikana, jolloin mitään nettiä ei ollut toimittamassa sitä virkaa. Noitalinna teki sen työn vieläpä paljon paremmin ja rakentavammin kuin mihin yhdelläkään nettisivustolla voi olla edellytyksiä.
Löysin äskettäin Spotifysta Noitalinna Huraa!n kolmannen levyn Varjotarha ja ihastuin kertaheitolla. Jotkin levyn kappaleista olivat ennestään tuttuja, mutta kokonaisuutta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Juuri kokonaisuutena tämä viiden tähden levy kannattaa kuitenkin kuunnella, ja juuri siten kuunneltuna se avaa aivan uuden perspektiivin yhtyeen maailmaan. Varjotarha on se paikka, jossa surulliset pojat ja tytöt joutuvat tekemisiin syvempien varjojen kanssa kuin ne, joita yksinäisiin teininhuoneisiin heittyy.
Joku lyhytnäköinen voisi väittää sitä aikuistumislevyksi, mutta onneksi se ei sitä ole. Surulliset pojat ja tytöt - kuten "Pikkuveljen" kertoja - ovat nimittäin oikeassa siinä, että stereotyypein määritelty aikuistuminen on jotain kaihdettavaa ja kartettavaa.
Kyse on ehkä jostain tällaisesta: lapsena magia on jotain satuihin kuuluvaa, myöhemmin siitä tulee todellisuutta. Vaaditaan uudenlaisia taikavoimia, pelätään uudenlaisia taikavoimia. Maailma on suuri musta aukko, johon katoamista vastaan on taisteltava.
Varjotarha alkaa kolmella jotakuinkin virheettömällä kappaleella. Jankkaava, hypnoottinen ja täysin vangitseva "Taaborin vuorella" saattaa olla paras suomalainen goottibiisi koskaan. Ikivanhat, Aleksis Kiven tuotannosta tuttua nyppylää hallitsevat henget istuvat hämyisessä kesäyössä vajoamassa unohduksiin: Vilske sammuu ympäriltä, runot heikkenee. Aleksiksen männyistä varisee neulasia, oraville kasvaa keltaiset torahampaat. Ajat muuttuvat sekä banaaleiksi että pahoiksi. Taika katoaa. Perimmäinen Noitalinna-moodi, ja samalla paradoksi: mihin taika muka on kadonnut, jos tällaisia kappaleita kuitenkin tehdään?
Varjotarhan kaksi seuraavaa biisiä ovat parisuhdebiisejä, eri näkökulmista vain. Sari Peltoniemen laulama "Puujalkaiset" on viiltävimpiä erobiisejä koskaan, ei vähiten siksi, että se välttää kaikki alan kliseet. Se puhuu symboleilla, kiertelee banaalia eropuhetta ja sanoo juuri siksi aiheestaan kaiken olennaisen. Se sisältää huikeita säkeitä kuten: en katsonut, kun lumi peitti pihan, jonka aurasit / pesit lattian ja vaatteeni ja omantuntosi.
Tai: en katsonut, kun haulikkoines metsään painelit / ammuit jäniksen ja harakan ja kiintymykseni.
"Puujalkaiset" on niin sanomattoman riipaiseva kappale, ettei sitä oikein voi kuunnella kuivin silmin. Hannu Sepposen ranteet auki vetävä kitarasoolo lopussa viimeistelee murhatyön.
Kepeämmän näkökulman samaan teemaan tarjoaa sitten seuraavana kuultava "Nauravat jänikset", jonka Sepponen laulaakin. (Jänisteeman toistuminen näissä molemmissa lauluissa tuskin on sattumaa.) Siinä puhuu nuori mies - varmaan ensimmäisessä parisuhteessaan haahuileva - joka miettii, miten tällainen idiootti voisi kyetä rakkauden kaltaiseen ihmeeseen.
Pellestä taikuriksi muuttuu aika hitaasti / ehkei siihen riitä elinaikani / kun vain kerran saisin jänöt nauramaan ja kaikkialle mua seuraamaan.
Mua eräs nainen kouluttaa, mutta hidas olen oppimaan / vain hetkittäin voin oivaltaa, kuinka pienet ihmeet taiotaan.
Rakkaudessa ja yleensäkin elämässä onnistuminen vertautuu taikuuteen nyt, kun on jouduttu teininhuoneen ulkopuolelle, yhteiseen makuuhuoneeseenkin kai. Mutta on huomionarvoista, että tässä laulussa ei puhuta todellisesta taikuudesta, vaan taikatempuista, siis silmänlumeesta. Sitä banaali maailma ja parisuhde sen ilmentymänä tuntuisivat vaativan. Kysehän on tietysti vain surullisen pojan omasta turhautuneesta kokemuksesta, mutta sitä ei ole yksikään poplaulu aivan näin hyvin purkanut.
Tällaisen avauskolmikon jälkeen levylle sallii jo vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta sitä ei Varjotarhalla juuri ole. Esimerkiksi "Pieni loppu" väreilee suggestiivista kesäisen maaseudun uhkaa, ja "Hiljaisuuden puistossa" on oudolla tavalla romanttista väsymystä ja nihilististä dystopiaa yhdistelevä herkkä laulelma, joka toistuvassa kuuntelussa alkaa melkeinpä pelottaa: Hiljaisuuden puistossa pitele tyttöä - kuin kuollutta.
Noitalinna Huraa!lla on maine kotikutoisena ja aika amatöörimäisenä yhtyeenä, mutta Varjotarha on vahva epäluottamuslause tälle kliseelle. Tämän levyn kitara- ja urkumelodioista voitaisiin ottaa oppia vaikka millä korkeilla tahoilla. Vaikka sen enempää Sari Peltoniemi kuin Hannu Sepponenkaan eivät ole perinteisiä kultakurkkuja, on molemmilla se hyvän laulajan ylivoimaisesti tärkein ominaisuus: he pystyvät ilmaisemaan tunteita. Varsinkin Peltoniemen laulusuoritukset viiltävät syviä jälkiä sisuskaluihin.
Varjotarha tuntuu urhealta, hampaat irvessä käydyltä taistelulta illuusioiden menettämistä vastaan. Se taistelu päättyi sankarilliseen voittoon. Tämä on parhaita tässä maassa koskaan tehtyjä levyjä.
Varjotarha Spotifyssa
Noitalinna Huraa! oli niitä ainutlaatuisia yhtyeitä, jotka ovat kyenneet luomaan aivan oman maailmansa. Sen peruselementit ovat läsnä vaikkapa bändin kirkkaasti tunnetuimmassa kappaleessa "Pikkuveli": on jotenkin itsestäänselvää, että Noitalinnan biiseissä surumieliset tytöt ja pojat suojautuvat makuuhuoneisiinsa yleiseltä pahuudelta ja brutaaliudelta. Kun kuuntelen Noitalinnaa, ajattelen lumisadetta yksinäisen teinin huoneen ikkunaa vasten. Lohtua saa kirja- ja levyvuorista. Teinillä on hyvä ystävä tai parikin, semmoisia ystäviä, jotka ovat ehkä vähän ihastuksiakin, mutta pysyvät silti ystävinä.
Ajattelen siis omaa teini-ikääni. Tutustuin Noitalinna Huraa!n tuotantoon lukiovuosinani, tietysti "Pikkuveljen" kautta, mutta olihan niitä muitakin ihanuuksia, vaikkapa nyt "Järvellä", jota koskettavampia kappaleita Suomessa ei ole montaa tehty, liekö ainoatakaan.
Olisi kuitenkin väärin ajatella Noitalinnaa vain pörröisen seitsentoistavuotiaan melankolian kuvastajana. Tällä en tarkoita vähätellä pörröistä seitsentoistavuotiasta melankoliaa, joka on ihan helvetin tärkeä tunnetila ja jota olen valmis puolustamaan vielä näin orastavassa keski-iässäkin. Noitalinna teki kulttuurisesti ehkä merkittävimmän työnsä surullisten nörttien äänenkannattajana aikana, jolloin mitään nettiä ei ollut toimittamassa sitä virkaa. Noitalinna teki sen työn vieläpä paljon paremmin ja rakentavammin kuin mihin yhdelläkään nettisivustolla voi olla edellytyksiä.
Löysin äskettäin Spotifysta Noitalinna Huraa!n kolmannen levyn Varjotarha ja ihastuin kertaheitolla. Jotkin levyn kappaleista olivat ennestään tuttuja, mutta kokonaisuutta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Juuri kokonaisuutena tämä viiden tähden levy kannattaa kuitenkin kuunnella, ja juuri siten kuunneltuna se avaa aivan uuden perspektiivin yhtyeen maailmaan. Varjotarha on se paikka, jossa surulliset pojat ja tytöt joutuvat tekemisiin syvempien varjojen kanssa kuin ne, joita yksinäisiin teininhuoneisiin heittyy.
Joku lyhytnäköinen voisi väittää sitä aikuistumislevyksi, mutta onneksi se ei sitä ole. Surulliset pojat ja tytöt - kuten "Pikkuveljen" kertoja - ovat nimittäin oikeassa siinä, että stereotyypein määritelty aikuistuminen on jotain kaihdettavaa ja kartettavaa.
Kyse on ehkä jostain tällaisesta: lapsena magia on jotain satuihin kuuluvaa, myöhemmin siitä tulee todellisuutta. Vaaditaan uudenlaisia taikavoimia, pelätään uudenlaisia taikavoimia. Maailma on suuri musta aukko, johon katoamista vastaan on taisteltava.
Varjotarha alkaa kolmella jotakuinkin virheettömällä kappaleella. Jankkaava, hypnoottinen ja täysin vangitseva "Taaborin vuorella" saattaa olla paras suomalainen goottibiisi koskaan. Ikivanhat, Aleksis Kiven tuotannosta tuttua nyppylää hallitsevat henget istuvat hämyisessä kesäyössä vajoamassa unohduksiin: Vilske sammuu ympäriltä, runot heikkenee. Aleksiksen männyistä varisee neulasia, oraville kasvaa keltaiset torahampaat. Ajat muuttuvat sekä banaaleiksi että pahoiksi. Taika katoaa. Perimmäinen Noitalinna-moodi, ja samalla paradoksi: mihin taika muka on kadonnut, jos tällaisia kappaleita kuitenkin tehdään?
Varjotarhan kaksi seuraavaa biisiä ovat parisuhdebiisejä, eri näkökulmista vain. Sari Peltoniemen laulama "Puujalkaiset" on viiltävimpiä erobiisejä koskaan, ei vähiten siksi, että se välttää kaikki alan kliseet. Se puhuu symboleilla, kiertelee banaalia eropuhetta ja sanoo juuri siksi aiheestaan kaiken olennaisen. Se sisältää huikeita säkeitä kuten: en katsonut, kun lumi peitti pihan, jonka aurasit / pesit lattian ja vaatteeni ja omantuntosi.
Tai: en katsonut, kun haulikkoines metsään painelit / ammuit jäniksen ja harakan ja kiintymykseni.
"Puujalkaiset" on niin sanomattoman riipaiseva kappale, ettei sitä oikein voi kuunnella kuivin silmin. Hannu Sepposen ranteet auki vetävä kitarasoolo lopussa viimeistelee murhatyön.
Kepeämmän näkökulman samaan teemaan tarjoaa sitten seuraavana kuultava "Nauravat jänikset", jonka Sepponen laulaakin. (Jänisteeman toistuminen näissä molemmissa lauluissa tuskin on sattumaa.) Siinä puhuu nuori mies - varmaan ensimmäisessä parisuhteessaan haahuileva - joka miettii, miten tällainen idiootti voisi kyetä rakkauden kaltaiseen ihmeeseen.
Pellestä taikuriksi muuttuu aika hitaasti / ehkei siihen riitä elinaikani / kun vain kerran saisin jänöt nauramaan ja kaikkialle mua seuraamaan.
Mua eräs nainen kouluttaa, mutta hidas olen oppimaan / vain hetkittäin voin oivaltaa, kuinka pienet ihmeet taiotaan.
Rakkaudessa ja yleensäkin elämässä onnistuminen vertautuu taikuuteen nyt, kun on jouduttu teininhuoneen ulkopuolelle, yhteiseen makuuhuoneeseenkin kai. Mutta on huomionarvoista, että tässä laulussa ei puhuta todellisesta taikuudesta, vaan taikatempuista, siis silmänlumeesta. Sitä banaali maailma ja parisuhde sen ilmentymänä tuntuisivat vaativan. Kysehän on tietysti vain surullisen pojan omasta turhautuneesta kokemuksesta, mutta sitä ei ole yksikään poplaulu aivan näin hyvin purkanut.
Tällaisen avauskolmikon jälkeen levylle sallii jo vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta sitä ei Varjotarhalla juuri ole. Esimerkiksi "Pieni loppu" väreilee suggestiivista kesäisen maaseudun uhkaa, ja "Hiljaisuuden puistossa" on oudolla tavalla romanttista väsymystä ja nihilististä dystopiaa yhdistelevä herkkä laulelma, joka toistuvassa kuuntelussa alkaa melkeinpä pelottaa: Hiljaisuuden puistossa pitele tyttöä - kuin kuollutta.
Noitalinna Huraa!lla on maine kotikutoisena ja aika amatöörimäisenä yhtyeenä, mutta Varjotarha on vahva epäluottamuslause tälle kliseelle. Tämän levyn kitara- ja urkumelodioista voitaisiin ottaa oppia vaikka millä korkeilla tahoilla. Vaikka sen enempää Sari Peltoniemi kuin Hannu Sepponenkaan eivät ole perinteisiä kultakurkkuja, on molemmilla se hyvän laulajan ylivoimaisesti tärkein ominaisuus: he pystyvät ilmaisemaan tunteita. Varsinkin Peltoniemen laulusuoritukset viiltävät syviä jälkiä sisuskaluihin.
Varjotarha tuntuu urhealta, hampaat irvessä käydyltä taistelulta illuusioiden menettämistä vastaan. Se taistelu päättyi sankarilliseen voittoon. Tämä on parhaita tässä maassa koskaan tehtyjä levyjä.
Varjotarha Spotifyssa
tiistai 3. helmikuuta 2015
Pimeys: suomirokkia varhain vanhentuneille
Kuten tästä Nuorgam-sivustolle aikanaan kirjoittamastani arvostelusta voi päätellä, olin Pimeys-yhtyeen Muut on jo menneet -esikoisesta hullun innoissani sen ilmestymisen aikoihin. Tietysti kyse oli siitäkin, että sain levyn kuunneltavakseni parhaaseen kevätaikaan. Huhtikuussa aivokemiat suorastaan huutavat jotain energistä ja uudenlaista vaahdottavaa.
Täytyy myöntää, että Pimeyden aktiivikuuntelu ei jatkunut niin kovin kauaa. Ensihuuman jälkeen tietty ilmeisyys bändin kummankin biisintekijän kappaleissa alkoi vähän tökkiä. Pekka Nisun indiepoppikset ja Joel Mäkisen zencaféilut tyhjenivät moodeina yhtä nopeasti ja yhtä yllättäen.
Ei Pimeyden esikoinen huono tai edes keskinkertainen levy ole mielestäni vieläkään, ja vika saattaa olla ihan vain itsessäni. Etsin sen kaltaisista levyistä jotain, mihin realistisesti ajateltuna ei voi kukaan vastata.
Kun Pimeys nyt julkaisee toisen albuminsa Aika tihentyy, on ensihuuma näin ollen ohi ja lähtökohtani jopa aika skeptinen. Yhtyeen itsensä kannalta tämä on melko kohtuutonta, sillä eiväthän he esittäneet minulle koskaan katteettomia lupauksia. Toisaalta kakkoslevyyn voi suhtautua puhtaalta pöydältä. En ensi alkuun edes ajatellut kirjoittavani tästä mitään.
Pimeys yrittää kuitenkin ihan oikeasti. Se ei tee diibadaabaa, vaan kunnianhimoista suomenkielistä poprockia. Uusikin levy herättää ajatuksia, joiden purkaminen tuntui lopulta välttämättömältä.
Ensin on mainittava, että tällä albumilla on yksi todellinen klassikko. Lähdetään on juuri sitä, mitä niin sanottu suomirock voi parhaimmillaan olla: huikea tilannekuva, jossa on miljoona klassista elementtiä... nuoruus, kesä, järvi, poika ja tyttö, ovella odottavat elämänmuutokset. Villi vapaus ja lähes kohtalonomaiselta tuntuva riippuvuus yhteiskunnan tarjolle asettamista vaihtoehdoista. Euforian ja realismin välinen ikuinen ristiriita.
Olisikohan niin, että suomalaisessa kulttuurissa jotenkin hullun keskeistä on juurikin tämä protestanttisen työetiikan ja sen kanssa käsi kädessä kulkevan vapausmystiikan konflikti. Ei ole huolettomia vapauslauluja ilman velvollisuuksien painolastia, mutta ei vapauskaan olisi niin houkutteleva kangastus, ellei se olisi nimenomaan kangastus.
Mielentila on erilainen kuin angloamerikkalaisessa kulttuurissa, jossa vapautta heitellään käsitteenä huolettomasti ilmaan ja väitetään millaisen tahansa orjan ikeen sitä olevan.
Lähdetään kytkeytyy sellaiseen klassiseen suomalaisen rokin välitilaan, joka ihmisen elämänkaaressa asemoituu kai tuonne lukion ja sen jälkeisten ratkaisujen väliin.
Muut Aika tihentää -levyn biisit eivät sisällä samaa latausta. Helsinki-kuvilla pelaava väsyneen-melankolinen Nostokurjet yltää lähelle. Liian suuri osa kappaleista tuntuu banaaleilta. Meeri kertoo "itsenäisestä naisesta" täysin yhdentekevin sanankääntein vähän kuten Samuli Putron taannoinen soolobiisi Mimmejä saa aina odottaa. Nuoruuden kaupungin kasarisyntikat maistuvat Anssi Kelan viimeisimmältä levyltä, mutta tekstin päälleliimattu nostalgia näinkin nuorilta ihmisiltä ei jaksa vakuuttaa. Eikä suomirockissa tarvita enää yhtään sellaista riviä kuin "autolla nuoruuden kaupunkiin, sen hotellin eteen, jossa rakasteltiin".
Minusta Aika tihentyy on liian suurelta osin liian näköalatonta menneeseen katselua näinkin nuorten ihmisten tekemäksi. Melkoinen osa siitä tuntuu maneeriselta. Mainitsemani Lähdetään on juuri tässä suhteessa samanlainen briljantti ja itse eletyltä vaikuttava poikkeus kuin yhtyeen esikoislevyn niinkin erilaiset kappaleet kuin Igor, Boris, Hugo ja mä tai Kunnia.
Videobiisi Hetki vielä
Täytyy myöntää, että Pimeyden aktiivikuuntelu ei jatkunut niin kovin kauaa. Ensihuuman jälkeen tietty ilmeisyys bändin kummankin biisintekijän kappaleissa alkoi vähän tökkiä. Pekka Nisun indiepoppikset ja Joel Mäkisen zencaféilut tyhjenivät moodeina yhtä nopeasti ja yhtä yllättäen.
Ei Pimeyden esikoinen huono tai edes keskinkertainen levy ole mielestäni vieläkään, ja vika saattaa olla ihan vain itsessäni. Etsin sen kaltaisista levyistä jotain, mihin realistisesti ajateltuna ei voi kukaan vastata.
Kun Pimeys nyt julkaisee toisen albuminsa Aika tihentyy, on ensihuuma näin ollen ohi ja lähtökohtani jopa aika skeptinen. Yhtyeen itsensä kannalta tämä on melko kohtuutonta, sillä eiväthän he esittäneet minulle koskaan katteettomia lupauksia. Toisaalta kakkoslevyyn voi suhtautua puhtaalta pöydältä. En ensi alkuun edes ajatellut kirjoittavani tästä mitään.
Pimeys yrittää kuitenkin ihan oikeasti. Se ei tee diibadaabaa, vaan kunnianhimoista suomenkielistä poprockia. Uusikin levy herättää ajatuksia, joiden purkaminen tuntui lopulta välttämättömältä.
Ensin on mainittava, että tällä albumilla on yksi todellinen klassikko. Lähdetään on juuri sitä, mitä niin sanottu suomirock voi parhaimmillaan olla: huikea tilannekuva, jossa on miljoona klassista elementtiä... nuoruus, kesä, järvi, poika ja tyttö, ovella odottavat elämänmuutokset. Villi vapaus ja lähes kohtalonomaiselta tuntuva riippuvuus yhteiskunnan tarjolle asettamista vaihtoehdoista. Euforian ja realismin välinen ikuinen ristiriita.
Olisikohan niin, että suomalaisessa kulttuurissa jotenkin hullun keskeistä on juurikin tämä protestanttisen työetiikan ja sen kanssa käsi kädessä kulkevan vapausmystiikan konflikti. Ei ole huolettomia vapauslauluja ilman velvollisuuksien painolastia, mutta ei vapauskaan olisi niin houkutteleva kangastus, ellei se olisi nimenomaan kangastus.
Mielentila on erilainen kuin angloamerikkalaisessa kulttuurissa, jossa vapautta heitellään käsitteenä huolettomasti ilmaan ja väitetään millaisen tahansa orjan ikeen sitä olevan.
Lähdetään kytkeytyy sellaiseen klassiseen suomalaisen rokin välitilaan, joka ihmisen elämänkaaressa asemoituu kai tuonne lukion ja sen jälkeisten ratkaisujen väliin.
Muut Aika tihentää -levyn biisit eivät sisällä samaa latausta. Helsinki-kuvilla pelaava väsyneen-melankolinen Nostokurjet yltää lähelle. Liian suuri osa kappaleista tuntuu banaaleilta. Meeri kertoo "itsenäisestä naisesta" täysin yhdentekevin sanankääntein vähän kuten Samuli Putron taannoinen soolobiisi Mimmejä saa aina odottaa. Nuoruuden kaupungin kasarisyntikat maistuvat Anssi Kelan viimeisimmältä levyltä, mutta tekstin päälleliimattu nostalgia näinkin nuorilta ihmisiltä ei jaksa vakuuttaa. Eikä suomirockissa tarvita enää yhtään sellaista riviä kuin "autolla nuoruuden kaupunkiin, sen hotellin eteen, jossa rakasteltiin".
Minusta Aika tihentyy on liian suurelta osin liian näköalatonta menneeseen katselua näinkin nuorten ihmisten tekemäksi. Melkoinen osa siitä tuntuu maneeriselta. Mainitsemani Lähdetään on juuri tässä suhteessa samanlainen briljantti ja itse eletyltä vaikuttava poikkeus kuin yhtyeen esikoislevyn niinkin erilaiset kappaleet kuin Igor, Boris, Hugo ja mä tai Kunnia.
Videobiisi Hetki vielä
maanantai 2. helmikuuta 2015
Them Bird Things: lauluja lapsuuden ja vanhemmuuden kauneudesta ja kauheudesta
Levyvuosi 2015 on jo ehtinyt tarjota muutamia vahvoja elämyksiä. Esimerkiksi Belle & Sebastianin Girls In Peacetime Want To Dance on mestariteos, vieläpä aika lailla yllätyksenä tullut sellainen. Kotimaisella puolellakin vaikkapa CMX:n ja Pimeyden uusilla levyillä on hienoja hetkiä.
Mutta se ainoa toistaiseksi soittimeeni päätynyt suomalainen levy, jonka uskon nousevan klassikoksi ja yhdeksi vuoden tärkeimmistä äänitteistä, ilmestyy ensi perjantaina. Them Bird Things -yhtyeen neljäs albumi The Bride Who Came To Yellow Sky on jotain niin mahtavaa, että siitä on vaikea puhua muuten kuin kulunein ylisanoin.
Ensin on todettava, että Them Bird Things ansaitsisi moninkertaiset määrät palstatilaa. Ensi alkuun sen yhteys kahteen amerikkalaiseen 60-luvun kulttisankariin herätti jonkin verran mielenkiintoa kaiketi siksi, että tarjolla oli hyvä tarina. Ei niin, etteikö bändin tuolloin levyttämä musiikki olisi ollut oikein hyvää retrorokkia. Minulle Them Bird Thingsistä tuli silti tärkeä yhtye vasta edellisen Pachyderm Nightmare -albumin myötä. Kokoonpanoaan uudistanut ryhmä oli alkanut levyttää vain omaa tuotantoaan ja teki sen vieläpä syvästi henkilökohtaisella otteella: laulut kumpusivat yhteisen ystävän sairaudesta ja kuolemasta.
The Bride Who Came To Yellow Skylla fokus on kuoleman sijaan elämässä. Tai ei ole. Kansiteksteissä levyn teemaksi kyllä paalutetaan lapsuus ja vanhemmuus - laulaja Salla Day sai esikoisensa levyn valmistumisprosessin aikana - mutta oleellinen oivallus näiden kahden albumin suhteen on, että ne ovat toistensa rinnakkaisteoksia. Pachyderm Nightmare kertoi kuolemaa enemmän päättyneestä elämästä. Tämä uutuus on kyllä monin paikoin leikkisä, vallaton ja elämäniloinen, mutta vähintään yhtä usein läsnä ovat elämän jatkamiseen liittyvät huolet, surut ja pelot. Millaiseen maailmaan ihmisiä oikein tehdään ja millaisia vaaroja he joutuvat kohtaamaan?
Vanhemmuus on keskimäärin yksi riskialttiimpia populaarimusiikin aiheita. Tasokkaatkin lauluntekijät saattavat sortua hirvittäviin latteuksiin kirjoittaessaan kyyneleet silmissä kappaleita jälkikasvustaan. The Bride Who Came To Yellow Sky onkin huikea saavutus: vaikka se on kirjoitettu niin sanotusti tilanteen ollessa päällä, se onnistuu heijastelemaan tämän elämän keskeisen osa-alueen kaikkia puolia. Tältä ainakin minusta, lapsettomasta ihmisestä, tuntuu. Levy toimii tässä vieläpä saumattomasti sekä musiikin että tekstien tasolla. Sävellykset jäljittelevät usein lastenlauluja, sanoitukset lainaavat lorujen muotokieltä ja sanastoa.
Eikä lastenkulttuuri historiallisesti katsoen todellakaan ole pelkkää ipanapaa, vaan myös Grimmin satuja tai englantilaista kaislikkopsykedeliaa. Sitä paitsi lapsuus subjektiivisena kokemuksena on jotain aivan muuta kuin aikuiset haluaisivat sen olevan - hyvässä ja pahassa. Sekä pelottavampaa ja ahdistavampaa että maagisempaa ja mielettömämpää kuin kukaan voi aikuisena enää todella muistaa.
En minäkään muista, mutta intuitioni on, että lapsuus tuntui yllättävän paljon siltä kuin The Bride Who Came To Yellow Sky. Tai komento takaisin: lapsena en olisi ymmärtänyt tätä levyä, tämä on aikuisten aikuisille tekemää musiikkia siitä, mitä lapsuus oli ja on.
Tulee mieleen, että sen tärkeämpiä aiheita populaarimusiikille ei juuri ole.
Decoration Day, yksi levyn parhaista kappaleista.
Mutta se ainoa toistaiseksi soittimeeni päätynyt suomalainen levy, jonka uskon nousevan klassikoksi ja yhdeksi vuoden tärkeimmistä äänitteistä, ilmestyy ensi perjantaina. Them Bird Things -yhtyeen neljäs albumi The Bride Who Came To Yellow Sky on jotain niin mahtavaa, että siitä on vaikea puhua muuten kuin kulunein ylisanoin.
Ensin on todettava, että Them Bird Things ansaitsisi moninkertaiset määrät palstatilaa. Ensi alkuun sen yhteys kahteen amerikkalaiseen 60-luvun kulttisankariin herätti jonkin verran mielenkiintoa kaiketi siksi, että tarjolla oli hyvä tarina. Ei niin, etteikö bändin tuolloin levyttämä musiikki olisi ollut oikein hyvää retrorokkia. Minulle Them Bird Thingsistä tuli silti tärkeä yhtye vasta edellisen Pachyderm Nightmare -albumin myötä. Kokoonpanoaan uudistanut ryhmä oli alkanut levyttää vain omaa tuotantoaan ja teki sen vieläpä syvästi henkilökohtaisella otteella: laulut kumpusivat yhteisen ystävän sairaudesta ja kuolemasta.
The Bride Who Came To Yellow Skylla fokus on kuoleman sijaan elämässä. Tai ei ole. Kansiteksteissä levyn teemaksi kyllä paalutetaan lapsuus ja vanhemmuus - laulaja Salla Day sai esikoisensa levyn valmistumisprosessin aikana - mutta oleellinen oivallus näiden kahden albumin suhteen on, että ne ovat toistensa rinnakkaisteoksia. Pachyderm Nightmare kertoi kuolemaa enemmän päättyneestä elämästä. Tämä uutuus on kyllä monin paikoin leikkisä, vallaton ja elämäniloinen, mutta vähintään yhtä usein läsnä ovat elämän jatkamiseen liittyvät huolet, surut ja pelot. Millaiseen maailmaan ihmisiä oikein tehdään ja millaisia vaaroja he joutuvat kohtaamaan?
Vanhemmuus on keskimäärin yksi riskialttiimpia populaarimusiikin aiheita. Tasokkaatkin lauluntekijät saattavat sortua hirvittäviin latteuksiin kirjoittaessaan kyyneleet silmissä kappaleita jälkikasvustaan. The Bride Who Came To Yellow Sky onkin huikea saavutus: vaikka se on kirjoitettu niin sanotusti tilanteen ollessa päällä, se onnistuu heijastelemaan tämän elämän keskeisen osa-alueen kaikkia puolia. Tältä ainakin minusta, lapsettomasta ihmisestä, tuntuu. Levy toimii tässä vieläpä saumattomasti sekä musiikin että tekstien tasolla. Sävellykset jäljittelevät usein lastenlauluja, sanoitukset lainaavat lorujen muotokieltä ja sanastoa.
Eikä lastenkulttuuri historiallisesti katsoen todellakaan ole pelkkää ipanapaa, vaan myös Grimmin satuja tai englantilaista kaislikkopsykedeliaa. Sitä paitsi lapsuus subjektiivisena kokemuksena on jotain aivan muuta kuin aikuiset haluaisivat sen olevan - hyvässä ja pahassa. Sekä pelottavampaa ja ahdistavampaa että maagisempaa ja mielettömämpää kuin kukaan voi aikuisena enää todella muistaa.
En minäkään muista, mutta intuitioni on, että lapsuus tuntui yllättävän paljon siltä kuin The Bride Who Came To Yellow Sky. Tai komento takaisin: lapsena en olisi ymmärtänyt tätä levyä, tämä on aikuisten aikuisille tekemää musiikkia siitä, mitä lapsuus oli ja on.
Tulee mieleen, että sen tärkeämpiä aiheita populaarimusiikille ei juuri ole.
Decoration Day, yksi levyn parhaista kappaleista.
maanantai 19. tammikuuta 2015
Lasten hautausmaa: goottimusaa keuhkotautiparantoloiden aikakaudelta
Levyvuosi 2015 on vähitellen pääsemässä käyntiin - tammikuussa ilmestyy nippu mielenkiintoisia kotimaisia, joista ainakin Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky tulee osoittautumaan klassikoksi. Siitä olen kirjoittanut jo toisaalle, joten tässä voisin nostaa esiin viiden biisin pikkulevyn, joka on tehnyt todellisen vaikutuksen. Lasten Hautausmaa -kokoonpanon nimetön esikois-ep on jotain aivan omanlaistaan, ihanan allapäistä popmusiikkia.
Vaikka goottirockia ja postpunkia tehdään tässäkin maassa koko ajan ja genrepoliisien mielestä kai aivan hyvinkin, en ole itse osannut innostua suurestakaan osasta sitä. Semmoista omaa visuaalista maailmaa ei ole monellakaan yrittäjällä ollut, vaan ollaan toistettu genrekonventioita. Lasten hautausmaa on tässä viitekehyksessä todella pysäyttävä poikkeustapaus.
Melodioiden ja vokaaliosuuksien osalta se kuulostaa melkeinpä Noitalinna Huraa!lta, akustisessa kitarakomppauksessa on paljon 80-luvun Curea, tekstit kertovat vaikkapa keuhkotautisista lapsista hengittämässä rautapölyä 1800-lukulaisissa tehtaissa ja haaveilemassa tehtaan naapurina sijaitsevaan kalmistoon pääsemisestä. Vähän tulee mieleen se, kun lapsena luin Veljeni Leijonamielen. Sen kirjan samastuttavin hahmohan oli juurikin itsensä kuoliaaksi yskivä Korppu: sankari ajalta, jota hyvinvointivaltion keksimisen jälkeen ei juurikaan ole haluttu muistella.
Mutta nythän hyvinvointivaltiota ollaan tuhoamassa, ja Lasten hautausmaan allapäinen synkistely tuntuu osuvan suoraan hermoon. Minialbumin avaava Kiputyttö on valmis klassikko, sen nimihenkilö käy hyvin sankarittaresta jollekin tämän ajan Astrid Lindgrenille.
Ympärillä vain tyhjää pimeää
ennen kuolemaa onko elämää?
Lasten hautausmaan ep Spotifyssa
Vaikka goottirockia ja postpunkia tehdään tässäkin maassa koko ajan ja genrepoliisien mielestä kai aivan hyvinkin, en ole itse osannut innostua suurestakaan osasta sitä. Semmoista omaa visuaalista maailmaa ei ole monellakaan yrittäjällä ollut, vaan ollaan toistettu genrekonventioita. Lasten hautausmaa on tässä viitekehyksessä todella pysäyttävä poikkeustapaus.
Melodioiden ja vokaaliosuuksien osalta se kuulostaa melkeinpä Noitalinna Huraa!lta, akustisessa kitarakomppauksessa on paljon 80-luvun Curea, tekstit kertovat vaikkapa keuhkotautisista lapsista hengittämässä rautapölyä 1800-lukulaisissa tehtaissa ja haaveilemassa tehtaan naapurina sijaitsevaan kalmistoon pääsemisestä. Vähän tulee mieleen se, kun lapsena luin Veljeni Leijonamielen. Sen kirjan samastuttavin hahmohan oli juurikin itsensä kuoliaaksi yskivä Korppu: sankari ajalta, jota hyvinvointivaltion keksimisen jälkeen ei juurikaan ole haluttu muistella.
Mutta nythän hyvinvointivaltiota ollaan tuhoamassa, ja Lasten hautausmaan allapäinen synkistely tuntuu osuvan suoraan hermoon. Minialbumin avaava Kiputyttö on valmis klassikko, sen nimihenkilö käy hyvin sankarittaresta jollekin tämän ajan Astrid Lindgrenille.
Ympärillä vain tyhjää pimeää
ennen kuolemaa onko elämää?
Lasten hautausmaan ep Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)