sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Arjesta ja sen anarkiasta: Matti Johannes Koivu ja Ville Leinonen perheellisen elämän kuvaajina

En tiedä, kannattaisiko kahta taiteilijaa niputtaa yhteen kirjoitukseen vain siksi, että molemmat sattuvat olemaan perheellisiä lauluntekijöitä. Matti Johannes Koivun uudella Kauneimmat meistä -levyllä ja Ville Leinosen maaliskuun alussa ilmestyvällä ISI:llä tuntuisi kuitenkin olevan muutakin yhteistä. Ne ovat nimenomaan perheellisen elämän innoittamia teoksia, Leinosen levy tietysti tunnustautuu vähän ilkurisesti sellaiseksi jo nimelläänkin.

Alkuvuodestahan saatiin myös Them Bird Thingsin vaikuttavia lauluja lapsuudesta ja vanhemmuudesta, joten olisiko tässä aistittavissa jonkinlaista tendenssiä? No, julkaisujen lähekkäisyys on tietysti sattumaa. Lauluntekijöitä saapuu perheenperustamisvaiheeseen jatkuvasti, ja on melko ymmärrettävää, että suuri osa heistä myös kirjoittaa aiheesta jotain.

Ehkä nykyään on silti jotenkin hyväksytympää tehdä biisejä perheellisen näkökulmasta - ei tarvitse automaattisesti pelätä leimautuvansa imelien isänpäivähittien laulajaksi. Aktiivisista musiikinkuluttajista yhä suurempi osa on itsekin perheellisiä. "Kotoilusta" puhutaan trendinä (tätä ei nyt pidä tulkita niin, että tuolla ärsyttävällä muotisanalla olisi juurikaan tekemistä Leinosen tai Koivun musiikin kanssa). Pehmeät arvot ovat kai vallanneet alaa populaarimusiikissakin. Tämä on tietysti vain yksi mahdollinen kehityssuunta, samaan aikaan cheekit ja elastiset ajavat melko lailla päinvastaisia asioita - mutta ehkä nimenomaan on niin, että trendi tarvitsee vastatrendin.

Näkisin Matti Johannes Koivun nimenomaan arkkityyppisenä pehmeiden arvojen edustajana, puhtaasti hyvässä mielessä. Hän vaikuttaa sellaiselta leppoisalta hahmolta, jolla riittää aikaa läheisilleen ja joka osaa downshiftata ilman, että se tarkoittaisi vastuuttomuutta. Mitään vihaista tai synkkää hänessä ei ole. Hän on ikään kuin antiteesi sellaiselle vaaralliselle rokkarille, joka nyt tietysti muutenkin tuntuu vanhentuneelta, pitkälti jonnekin 80-luvulle jääneeltä fantasiaolennolta.

Ongelma tässä tietysti on, että yleisen ja edelleen aivan relevantin käsityksen mukaan kouraisevassa taiteessa pitää olla hankauspintaa johonkin, se ei voi olla pelkästään helposti sulavaa ja mukavaa. Sitä ei Koivunkaan taide suinkaan ole aina ollut. Hänen parhaita laulujaan on usein leimannut vahva tietoisuus ajan kulumisesta, joka on itsessään aina melko surumielinen aihe. Kaiken lisäksi Koivu on pystynyt käsittelemään tätä tematiikkaa jopa yhteiskuntahistorian tasolla, parhaiten tietysti huikeassa "80-luvun lapset" -klassikossa.

Koivulla on silti monen lauluntekijän tapaan taipumusta kääntyä sisäänpäin, jäädä yksityiseen maailmaan. Sieltähän ne ainekset laajempaa merkitystä omaaville teoksillekin kumpuavat, mutta Kauneimmat meistä -levyllä ei tällaisia oikeastaan ole.

Kyseessä ei ole mikään varsinainen perheteemalevy, se aihemaailma vilahtelee itse asiassa lähinnä sivulauseissa. Sen sijaan hahmotan tämän levyksi tietystä elämänvaiheesta, kaikenlaisista siihen kuuluvista asioista. Näissä lauluissa katsellaan vanhoja paikkoja, muistellaan nuoruuden tuttavuuksia, eletään arkea päivä kerrallaan ja uskotaan tulevaankin. Perusmoodi on aika monessakin kappaleessa hieman haikea, mutta minkäänlaisia tragedioita levylle ei ole mahtunut. Joku "Tyhjäksi jätetty" on muodollisesti pätevää kevytahdistusta, mutta ei sen kummempaa.

Samaisen kappaleen musiikillisesta toteutuksesta löytyykin yksi avain Kauneimmat meistä -levyn ongelmiin. Sitä leimaa siisti, iso ja radiokelpoinen soundi, jossa ei ole mitään erityisen persoonallista. AOR-toteutus ei tunnu palvelevan Koivun laulajanluonnettakaan kovin hyvin. Tommi Vikstenin tuotanto silottelee kiinnostavuuden pois sellaisistakin biiseistä, jotka voisivat periaatteessa olla koskettavia. Kroonisen yhdentekevässä hedelmäpelilaulussa "Kaksi kolmesta" se tuntuu aktiivisesti ärsyttävältä.

Koivu tulee ihan kivalla levyllään kertoneeksi perheellisen lauluntekijän arjesta jotain, minkä kaikki perheettömät ja nuoruuteensa takertuvat haluaisivatkin kuulla: että se on vähän latteaa, kovin mukavuudenhaluista ja riskejä karttavaa. Tämähän on vain yksi totuus, mutta ei kovinkaan elähdyttävä sellainen.



Ville Leinosen ISI onkin sitten aika erilainen tapaus, mikä nyt ei tule yllätyksenä. Leinonen on omituinen tyyppi, joka ei urallaan ole paljon muuta tehnytkään kuin hyppyjä odottamattomiin suuntiin. Monen tällaisen eksentrikon tapaan Leinonen on onnistunut pääsemään asemaan, jossa helppotajuisen musiikin julkaiseminen tuntuu yhtä radikaalilta ja huomionarvoiselta kuin mikä tahansa avantgarde-kokeilu. Vuosien ajanhan hän onkin harrastanut lähinnä jälkimmäisiä, mutta nyt siis ISI tarjoaa akustisia lauluja, joita voi kuvailla ainakin jossain mielessä "perinteisiksi". Tiedotteessa taiteilija kuvailee niiden kertovan "elämänympyrästä - aamuista, illoista, lapsista, töistä, juhlista, pyykinpesusta, suolasta, sokerista ja kenkäpuroista".

Mahdollisimman latteaa arkirealismia siis? No, ei tietenkään. Levyn avaava "Vuokko Liisa Mirjam" saa kyllä vähän kakistelemaan - kirkasotsainen kappale sulaa käsiin kuin sokerihattara ja on vielä pitänyt kuorruttaa maailman kepeimmillä taustalauluilla - mutta jonkinlainen oivalluksen hetki on, kun sen tajuaa toisella tai kolmannella kuuntelulla olevan aika anarkistista musiikkia: arjen supersankarifantasia, jollaisten avulla tiskivuorista kai selvitään.

ISIkään ei ole pelkkä vanhemmuuslevy, vaikka aihepiiri onkin selvemmin esillä kuin Koivulla. Tässäkin käsitellään tiettyä elämänvaihetta monelta eri kannalta. Lapsien lisäksi on olemassa parisuhdekin, ja näiden aihepiirien tietty jännitteisyys tuo levylle sen kitkan, jonka ansiosta se nousee aivan eri tavalla kiinnostavaksi teokseksi kuin Kauneimmat meistä. "Anteeksi rakkaani" -biisissä ollaan katuvaisia pitkäksi venähtäneen illan jälkeen, upea "Sammallaavulla" taas tuntuu palaavan suhteen kaukaisiin syntyhetkiin, jolloin oli arjen kahleiden sijaan rajattoman vapauden mahdollisuus.

Ihan oma lukunsa on sitten "Pikkukakkoseen", jollaista kappaletta ei taatusti tekisi kukaan muu kuin Ville Leinonen.  Kiitävän hetken me löydämme sen, kantavan hangen, tahdin yhteisen. Lapset jo oottelee olkkarissa. Paa pikkukakkoseen vielä puol tuntia, taiteilija laulaa auvoisen kesäpäivän laulelmamelodiaa.

Viimeiseksi kuultava nimibiisi ankkuroi levyn sen ainoana perinteisempänä arjen kuvauksena, toki leinosmaisella huumorilla sävyttyneenä sellaisena. Tässä vaiheessa tuntuu, että Leinonen on tavoittanut aihemaailmastaan jotain melkoisen olennaista: perhe-elämä saattaa olla perusluonteeltaan absurdi farssi, jossa isikin saattaa joutua silmiään pyörittelevän sivustakommentoijan rooliin. Eihän näin älyttömästä toiminnasta voi kuin tehdä älyttömiä lauluja, Leinonen tuntuu sanovan.

Hieno levy, ei vähiten sävykkäiden ja lämpimien folk-sovitusten ansiosta. Tuotannollisesti ISI on antiteesi Koivun levylle, ja vaikka kyse periaatteessa kliseestä onkin, tulee kiitoslistan päättävästä "kaikille, jotka ymmärtävät, ettei musiikki ole kilpailua" -maininnasta aidosti hyvä mieli.

Siltikin, vaikka joku tarkkasilmäinen saattaisi huomauttaa esimerkiksi tämän kirjoituksen sotivan jossain määrin tuota ajatusta vastaan.


Matti Johannes Koivun Tyhjäksi jätetty -video

Ville Leinosen Sammallaavulla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti