Noitalinna Huraa!: Varjotarha (Salamaisema-klassikko #1)

Välillä pitää kirjoittaa vanhoistakin levyistä, ovathan nekin edelleen olemassa ja nykyään usein aika helpostikin löydettävissä. Siksi Salamaisemassa alkaa nyt epämääräinen ja epäsäännöllinen sarja, jossa käsitellään liian vähälle huomiolle jääneitä kotimaisia klassikkoalbumeita. Ensimmäinen Salamaisema-klassikko on Noitalinna Huraa!n kolmas levy Varjotarha vuodelta 1989.



Noitalinna Huraa! oli niitä ainutlaatuisia yhtyeitä, jotka ovat kyenneet luomaan aivan oman maailmansa. Sen peruselementit ovat läsnä vaikkapa bändin kirkkaasti tunnetuimmassa kappaleessa "Pikkuveli": on jotenkin itsestäänselvää, että Noitalinnan biiseissä surumieliset tytöt ja pojat suojautuvat makuuhuoneisiinsa yleiseltä pahuudelta ja brutaaliudelta. Kun kuuntelen Noitalinnaa, ajattelen lumisadetta yksinäisen teinin huoneen ikkunaa vasten. Lohtua saa kirja- ja levyvuorista. Teinillä on hyvä ystävä tai parikin, semmoisia ystäviä, jotka ovat ehkä vähän ihastuksiakin, mutta pysyvät silti ystävinä.

Ajattelen siis omaa teini-ikääni. Tutustuin Noitalinna Huraa!n tuotantoon lukiovuosinani, tietysti "Pikkuveljen" kautta, mutta olihan niitä muitakin ihanuuksia, vaikkapa nyt "Järvellä", jota koskettavampia kappaleita Suomessa ei ole montaa tehty, liekö ainoatakaan.

Olisi kuitenkin väärin ajatella Noitalinnaa vain pörröisen seitsentoistavuotiaan melankolian kuvastajana. Tällä en tarkoita vähätellä pörröistä seitsentoistavuotiasta melankoliaa, joka on ihan helvetin tärkeä tunnetila ja jota olen valmis puolustamaan vielä näin orastavassa keski-iässäkin. Noitalinna teki kulttuurisesti ehkä merkittävimmän työnsä surullisten nörttien äänenkannattajana aikana, jolloin mitään nettiä ei ollut toimittamassa sitä virkaa. Noitalinna teki sen työn vieläpä paljon paremmin ja rakentavammin kuin mihin yhdelläkään nettisivustolla voi olla edellytyksiä.

Löysin äskettäin Spotifysta Noitalinna Huraa!n kolmannen levyn Varjotarha ja ihastuin kertaheitolla. Jotkin levyn kappaleista olivat ennestään tuttuja, mutta kokonaisuutta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Juuri kokonaisuutena tämä viiden tähden levy kannattaa kuitenkin kuunnella, ja juuri siten kuunneltuna se avaa aivan uuden perspektiivin yhtyeen maailmaan. Varjotarha on se paikka, jossa surulliset pojat ja tytöt joutuvat tekemisiin syvempien varjojen kanssa kuin ne, joita yksinäisiin teininhuoneisiin heittyy.

Joku lyhytnäköinen voisi väittää sitä aikuistumislevyksi, mutta onneksi se ei sitä ole. Surulliset pojat ja tytöt - kuten "Pikkuveljen" kertoja - ovat nimittäin oikeassa siinä, että stereotyypein määritelty aikuistuminen on jotain kaihdettavaa ja kartettavaa.

Kyse on ehkä jostain tällaisesta: lapsena magia on jotain satuihin kuuluvaa, myöhemmin siitä tulee todellisuutta. Vaaditaan uudenlaisia taikavoimia, pelätään uudenlaisia taikavoimia. Maailma on suuri musta aukko, johon katoamista vastaan on taisteltava.

Varjotarha alkaa kolmella jotakuinkin virheettömällä kappaleella. Jankkaava, hypnoottinen ja täysin vangitseva "Taaborin vuorella" saattaa olla paras suomalainen goottibiisi koskaan. Ikivanhat, Aleksis Kiven tuotannosta tuttua nyppylää hallitsevat henget istuvat hämyisessä kesäyössä vajoamassa unohduksiin: Vilske sammuu ympäriltä, runot heikkenee. Aleksiksen männyistä varisee neulasia, oraville kasvaa keltaiset torahampaat. Ajat muuttuvat sekä banaaleiksi että pahoiksi. Taika katoaa. Perimmäinen Noitalinna-moodi, ja samalla paradoksi: mihin taika muka on kadonnut, jos tällaisia kappaleita kuitenkin tehdään?

Varjotarhan kaksi seuraavaa biisiä ovat parisuhdebiisejä, eri näkökulmista vain. Sari Peltoniemen laulama "Puujalkaiset" on viiltävimpiä erobiisejä koskaan, ei vähiten siksi, että se välttää kaikki alan kliseet. Se puhuu symboleilla, kiertelee banaalia eropuhetta ja sanoo juuri siksi aiheestaan kaiken olennaisen. Se sisältää huikeita säkeitä kuten: en katsonut, kun lumi peitti pihan, jonka aurasit / pesit lattian ja vaatteeni ja omantuntosi.

Tai: en katsonut, kun haulikkoines metsään painelit / ammuit jäniksen ja harakan ja kiintymykseni.

"Puujalkaiset" on niin sanomattoman riipaiseva kappale, ettei sitä oikein voi kuunnella kuivin silmin. Hannu Sepposen ranteet auki vetävä kitarasoolo lopussa viimeistelee murhatyön.

Kepeämmän näkökulman samaan teemaan tarjoaa sitten seuraavana kuultava "Nauravat jänikset", jonka Sepponen laulaakin. (Jänisteeman toistuminen näissä molemmissa lauluissa tuskin on sattumaa.) Siinä puhuu nuori mies - varmaan ensimmäisessä parisuhteessaan haahuileva - joka miettii, miten tällainen idiootti voisi kyetä rakkauden kaltaiseen ihmeeseen.

Pellestä taikuriksi muuttuu aika hitaasti / ehkei siihen riitä elinaikani / kun vain kerran saisin jänöt nauramaan ja kaikkialle mua seuraamaan.

Mua eräs nainen kouluttaa, mutta hidas olen oppimaan / vain hetkittäin voin oivaltaa, kuinka pienet ihmeet taiotaan. 

Rakkaudessa ja yleensäkin elämässä onnistuminen vertautuu taikuuteen nyt, kun on jouduttu teininhuoneen ulkopuolelle, yhteiseen makuuhuoneeseenkin kai. Mutta on huomionarvoista, että tässä laulussa ei puhuta todellisesta taikuudesta, vaan taikatempuista, siis silmänlumeesta. Sitä banaali maailma ja parisuhde sen ilmentymänä tuntuisivat vaativan. Kysehän on tietysti vain surullisen pojan omasta turhautuneesta kokemuksesta, mutta sitä ei ole yksikään poplaulu aivan näin hyvin purkanut.

Tällaisen avauskolmikon jälkeen levylle sallii jo vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta sitä ei Varjotarhalla juuri ole. Esimerkiksi "Pieni loppu" väreilee suggestiivista kesäisen maaseudun uhkaa, ja "Hiljaisuuden puistossa" on oudolla tavalla romanttista väsymystä ja nihilististä dystopiaa yhdistelevä herkkä laulelma, joka toistuvassa kuuntelussa alkaa melkeinpä pelottaa: Hiljaisuuden puistossa pitele tyttöä - kuin kuollutta.

Noitalinna Huraa!lla on maine kotikutoisena ja aika amatöörimäisenä yhtyeenä, mutta Varjotarha on vahva epäluottamuslause tälle kliseelle. Tämän levyn kitara- ja urkumelodioista voitaisiin ottaa oppia vaikka millä korkeilla tahoilla. Vaikka sen enempää Sari Peltoniemi kuin Hannu Sepponenkaan eivät ole perinteisiä kultakurkkuja, on molemmilla se hyvän laulajan ylivoimaisesti tärkein ominaisuus: he pystyvät ilmaisemaan tunteita. Varsinkin Peltoniemen laulusuoritukset viiltävät syviä jälkiä sisuskaluihin.

Varjotarha tuntuu urhealta, hampaat irvessä käydyltä taistelulta illuusioiden menettämistä vastaan. Se taistelu päättyi sankarilliseen voittoon. Tämä on parhaita tässä maassa koskaan tehtyjä levyjä.

Varjotarha Spotifyssa