Kuten tästä Nuorgam-sivustolle aikanaan kirjoittamastani arvostelusta voi päätellä, olin Pimeys-yhtyeen Muut on jo menneet -esikoisesta hullun innoissani sen ilmestymisen aikoihin. Tietysti kyse oli siitäkin, että sain levyn kuunneltavakseni parhaaseen kevätaikaan. Huhtikuussa aivokemiat suorastaan huutavat jotain energistä ja uudenlaista vaahdottavaa.
Täytyy myöntää, että Pimeyden aktiivikuuntelu ei jatkunut niin kovin kauaa. Ensihuuman jälkeen tietty ilmeisyys bändin kummankin biisintekijän kappaleissa alkoi vähän tökkiä. Pekka Nisun indiepoppikset ja Joel Mäkisen zencaféilut tyhjenivät moodeina yhtä nopeasti ja yhtä yllättäen.
Ei Pimeyden esikoinen huono tai edes keskinkertainen levy ole mielestäni vieläkään, ja vika saattaa olla ihan vain itsessäni. Etsin sen kaltaisista levyistä jotain, mihin realistisesti ajateltuna ei voi kukaan vastata.
Kun Pimeys nyt julkaisee toisen albuminsa Aika tihentyy, on ensihuuma näin ollen ohi ja lähtökohtani jopa aika skeptinen. Yhtyeen itsensä kannalta tämä on melko kohtuutonta, sillä eiväthän he esittäneet minulle koskaan katteettomia lupauksia. Toisaalta kakkoslevyyn voi suhtautua puhtaalta pöydältä. En ensi alkuun edes ajatellut kirjoittavani tästä mitään.
Pimeys yrittää kuitenkin ihan oikeasti. Se ei tee diibadaabaa, vaan kunnianhimoista suomenkielistä poprockia. Uusikin levy herättää ajatuksia, joiden purkaminen tuntui lopulta välttämättömältä.
Ensin on mainittava, että tällä albumilla on yksi todellinen klassikko. Lähdetään on juuri sitä, mitä niin sanottu suomirock voi parhaimmillaan olla: huikea tilannekuva, jossa on miljoona klassista elementtiä... nuoruus, kesä, järvi, poika ja tyttö, ovella odottavat elämänmuutokset. Villi vapaus ja lähes kohtalonomaiselta tuntuva riippuvuus yhteiskunnan tarjolle asettamista vaihtoehdoista. Euforian ja realismin välinen ikuinen ristiriita.
Olisikohan niin, että suomalaisessa kulttuurissa jotenkin hullun keskeistä on juurikin tämä protestanttisen työetiikan ja sen kanssa käsi kädessä kulkevan vapausmystiikan konflikti. Ei ole huolettomia vapauslauluja ilman velvollisuuksien painolastia, mutta ei vapauskaan olisi niin houkutteleva kangastus, ellei se olisi nimenomaan kangastus.
Mielentila on erilainen kuin angloamerikkalaisessa kulttuurissa, jossa vapautta heitellään käsitteenä huolettomasti ilmaan ja väitetään millaisen tahansa orjan ikeen sitä olevan.
Lähdetään kytkeytyy sellaiseen klassiseen suomalaisen rokin välitilaan, joka ihmisen elämänkaaressa asemoituu kai tuonne lukion ja sen jälkeisten ratkaisujen väliin.
Muut Aika tihentää -levyn biisit eivät sisällä samaa latausta. Helsinki-kuvilla pelaava väsyneen-melankolinen Nostokurjet yltää lähelle. Liian suuri osa kappaleista tuntuu banaaleilta. Meeri kertoo "itsenäisestä naisesta" täysin yhdentekevin sanankääntein vähän kuten Samuli Putron taannoinen soolobiisi Mimmejä saa aina odottaa. Nuoruuden kaupungin kasarisyntikat maistuvat Anssi Kelan viimeisimmältä levyltä, mutta tekstin päälleliimattu nostalgia näinkin nuorilta ihmisiltä ei jaksa vakuuttaa. Eikä suomirockissa tarvita enää yhtään sellaista riviä kuin "autolla nuoruuden kaupunkiin, sen hotellin eteen, jossa rakasteltiin".
Minusta Aika tihentyy on liian suurelta osin liian näköalatonta menneeseen katselua näinkin nuorten ihmisten tekemäksi. Melkoinen osa siitä tuntuu maneeriselta. Mainitsemani Lähdetään on juuri tässä suhteessa samanlainen briljantti ja itse eletyltä vaikuttava poikkeus kuin yhtyeen esikoislevyn niinkin erilaiset kappaleet kuin Igor, Boris, Hugo ja mä tai Kunnia.
Videobiisi Hetki vielä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti