Levyvuosi 2015 on jo ehtinyt tarjota muutamia vahvoja elämyksiä. Esimerkiksi Belle & Sebastianin Girls In Peacetime Want To Dance on mestariteos, vieläpä aika lailla yllätyksenä tullut sellainen. Kotimaisella puolellakin vaikkapa CMX:n ja Pimeyden uusilla levyillä on hienoja hetkiä.
Mutta se ainoa toistaiseksi soittimeeni päätynyt suomalainen levy, jonka uskon nousevan klassikoksi ja yhdeksi vuoden tärkeimmistä äänitteistä, ilmestyy ensi perjantaina. Them Bird Things -yhtyeen neljäs albumi The Bride Who Came To Yellow Sky on jotain niin mahtavaa, että siitä on vaikea puhua muuten kuin kulunein ylisanoin.
Ensin on todettava, että Them Bird Things ansaitsisi moninkertaiset määrät palstatilaa. Ensi alkuun sen yhteys kahteen amerikkalaiseen 60-luvun kulttisankariin herätti jonkin verran mielenkiintoa kaiketi siksi, että tarjolla oli hyvä tarina. Ei niin, etteikö bändin tuolloin levyttämä musiikki olisi ollut oikein hyvää retrorokkia. Minulle Them Bird Thingsistä tuli silti tärkeä yhtye vasta edellisen Pachyderm Nightmare -albumin myötä. Kokoonpanoaan uudistanut ryhmä oli alkanut levyttää vain omaa tuotantoaan ja teki sen vieläpä syvästi henkilökohtaisella otteella: laulut kumpusivat yhteisen ystävän sairaudesta ja kuolemasta.
The Bride Who Came To Yellow Skylla fokus on kuoleman sijaan elämässä. Tai ei ole. Kansiteksteissä levyn teemaksi kyllä paalutetaan lapsuus ja vanhemmuus - laulaja Salla Day sai esikoisensa levyn valmistumisprosessin aikana - mutta oleellinen oivallus näiden kahden albumin suhteen on, että ne ovat toistensa rinnakkaisteoksia. Pachyderm Nightmare kertoi kuolemaa enemmän päättyneestä elämästä. Tämä uutuus on kyllä monin paikoin leikkisä, vallaton ja elämäniloinen, mutta vähintään yhtä usein läsnä ovat elämän jatkamiseen liittyvät huolet, surut ja pelot. Millaiseen maailmaan ihmisiä oikein tehdään ja millaisia vaaroja he joutuvat kohtaamaan?
Vanhemmuus on keskimäärin yksi riskialttiimpia populaarimusiikin aiheita. Tasokkaatkin lauluntekijät saattavat sortua hirvittäviin latteuksiin kirjoittaessaan kyyneleet silmissä kappaleita jälkikasvustaan. The Bride Who Came To Yellow Sky onkin huikea saavutus: vaikka se on kirjoitettu niin sanotusti tilanteen ollessa päällä, se onnistuu heijastelemaan tämän elämän keskeisen osa-alueen kaikkia puolia. Tältä ainakin minusta, lapsettomasta ihmisestä, tuntuu. Levy toimii tässä vieläpä saumattomasti sekä musiikin että tekstien tasolla. Sävellykset jäljittelevät usein lastenlauluja, sanoitukset lainaavat lorujen muotokieltä ja sanastoa.
Eikä lastenkulttuuri historiallisesti katsoen todellakaan ole pelkkää ipanapaa, vaan myös Grimmin satuja tai englantilaista kaislikkopsykedeliaa. Sitä paitsi lapsuus subjektiivisena kokemuksena on jotain aivan muuta kuin aikuiset haluaisivat sen olevan - hyvässä ja pahassa. Sekä pelottavampaa ja ahdistavampaa että maagisempaa ja mielettömämpää kuin kukaan voi aikuisena enää todella muistaa.
En minäkään muista, mutta intuitioni on, että lapsuus tuntui yllättävän paljon siltä kuin The Bride Who Came To Yellow Sky. Tai komento takaisin: lapsena en olisi ymmärtänyt tätä levyä, tämä on aikuisten aikuisille tekemää musiikkia siitä, mitä lapsuus oli ja on.
Tulee mieleen, että sen tärkeämpiä aiheita populaarimusiikille ei juuri ole.
Decoration Day, yksi levyn parhaista kappaleista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti