Osallistun kuukausittain Punk In Finland -keskustelufoorumin "piffiviisuihin" eli eräänlaiseen kymmenien käyttäjien levyraatiin, jolla on aina teema. Tässä kuussa se oli "kotimaan katsaus" ja tehtävänantona oli laittaa viimeisen kymmenen vuoden aikana levytettyjä suomalaisia biisejä.
En koskaan menesty tuossa raadissa, ja välillä sen tulokset ja niiden välittämä keskimääräinen PIF-musiikkimaku ärsyttävätkin. Mutta osallistun sitkeästi silti, koska aina sieltä löytää myös itselle uutta helvetin hienoa musiikkia.
Niin tässäkin kuussa. Turkulaisen Mummin kullat -yhtyeen kappale No mitä on julkaistu jo vuonna 2017, mutta oli minulle ensikosketus heidän musiikkinsa ylipäätään. Lumouduin täysin ja annoin tälle ilmeiselle tulevalle klassikolle täydet pisteeni. Laulu tuntuu niin merkittävältä, että siitä on kirjoitettava vähän lisääkin.
Laulu ja video. Tutustuin niihin samalla kertaa, ja nyt tuntuu vajavaiselta vain kuunnella biisiä, sillä Milja-Maaria Terhon video kuvittaa ilmeisyydet välttäen sen tunnetilat ja peruspointit ihan jäännöksettömän hyvin. Sen täytyy olla yksi parhaista suomalaisista musiikkivideoista ikinä.
Kappaleen nimi on siis No mitä. Se on suunnilleen mahdollisimman epämääräinen ja epänarratiivinen nimi poplaululle. Rohkea ratkaisu, sillä eihän noin nimetty biisi jää suorilta kenenkään mieleen. Mutta maaliinsa osuva ratkaisu, sillä samanlaista epämääräisyyttä ja vaiheilua ja niiden viimekätistä ihanuutta kappaleen tekstikin välittää.
Mummin kullat kutsuu itseään indie folk -yhtyeeksi, mutta tässä biisissä mennään aika vahvasti synapopin puolelle. Ei varmaan ole myöskään väärin manata Gösta Sundqvistin haamua irvistelemään tähän kohtaan. Konepop-taustan päällä kolmen vokalistin laulumelodiat ja stemmat etenevät niin virtaviivaisesti, ettei vastaavalle löydy suomipopista muitakaan esikuvia. Yhteistä Göstan kanssa on sekin, että kun luuli kappaleen jo saavuttaneen tarttuvuushuippunsa, varsinainen kertosäe vasta alkaa.
Nerokas popmusiikki aiheuttaa ihan melodiatasolla hyvän olon tunteita, ja No mitä on juuri tässä mielessä nerokas. Sitä tekee mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen. Se on - hienostunutta musiikkia. En keksi parempaakaan ilmausta. Vähän niin kuin joisi oikein hyvää, oikeasti sitruunalta maistuvaa luomusitruunalimsaa.
Tässä koukuttavuudessa on juurikin ainekset siihen upeaan ristiriitaan tekstin kanssa. Sanoitus ei ole yksiselitteinen, mutta miksi olisikaan, koska se selvästi kertoo kategorioiden ahtaudesta, niihin sullomisen ja sulloutumisen typeryydestä ja ahdistavuudesta. No mitä on protestilaulu, mutta se pitää tajuta itse. Video auttaa siinä kyllä. Asioita - tauluja ja pehmokissaeläimiä - yritetään asettaa paikkoihin, joissa ne eivät pysy tai joihin ne eivät mahdu.
Kuvia vaan, ei ne mitään todista / missä ohjelmassa ne pakeni omasta kodista?
Melodioiden, sanojen ja kuvien kädenlyönti toimii kaikkien elementtien eduksi. Kappale ja video luistelevat tiukasta otteesta aivan samaan tyyliin, mutta jäävät huutelemaan alitajunnan reunamille ja muistuttamaan siitä, että juuri tähän taiteeseen taipuvaisen ihmisyksilön pitikin pystyä, kliseiden sijaan.
No mitä on ilmeisellä tavalla myös feministinen kappale, mutta tässä on huomattava, että rooliodotukset ja helpot kategorisoinnit painavat kaikkia meitä alaspäin. Muutaman päivän aikana olen kuunnellut tämän laulun varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa, ja koko ajan selvemmin se on tuntunut teokselta, joka osaltaan kuljettaa minua melkein tähtiin asti, joka tapauksessa jonnekin, missä kaikki on juuri niin monimutkaista ja määritelmistä vapaata kuin kaiken kuuluukin olla.
No mitä -video Youtubessa
torstai 21. toukokuuta 2020
torstai 16. huhtikuuta 2020
Cavallini & Shrty: 16v - 2020-luvun Westside ja Suuri illusioni
Näinä sosiaalisen eristäytymisen viikkoina on ollut tavallistakin enemmän aikaa kuunnella popmusiikkia, ja yksi voimasoittooni tehokkaimmin jumittuneista tämän vuoden biiseistä on räppiduo Cavallini & Shrtyn 16v. Afrohelsinkiläistaustaiset nuorukaiset ovat ilmeisesti olleet ensin Soundcloudin kautta ja sitten jo PME Recordsin levyartisteinakin nosteessa jo muutaman vuoden, mutta minun tietoisuuteeni he tulivat tämän kahden miljoonan Spotify-striimauksia lähentelevän hittinsä myötä. Myös jätkien uusi minialbumi 10/10 on kokonaisuudessaan hyvää kamaa ja juuri sellaista räppiä, jota tähän hetkeen tarvittiin, kun Ibeltäkään ei vähään aikaan olla saatu kuin yksi aika löysä singlehitti (Luota muhun).
Vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, ettei tämä hiphopin nykyinen laiska, aneeminen tyylisuunta ole oikeastaan millään lailla hyvä asia, mutta ainakin Suomessa nuoret tekijät ovat kaapanneet tämänkin soundin ja käyttäneet sitä musiikkiin, jossa on kaipaamaani terhakkuutta ja aitoa ilmaisuvoimaa eikä vain jotain Post Malonen itsesääliä tai muuta post-millenniaalista ahdistusta. Tällä en nyt tarkoita, etteikö räppi saisi heijastella tekijöidensä todellisia elämänkokemuksia - oikeastaan nimenomaan olen kaivannut todellisuudentuntua 2020-luvun suomiräppiin, kun tuossa välissä ehti olla ajanjakso, jolloin stadionille asti päästiin täysin feikeiltä vaikuttavan uhriutumisen siivin ja kaikki oli periaatteessa aivan sitä samaa kuin paskimmassa suomalaisessa kaljanlanttausiskelmässä aina, mitä nyt eteen laitettiin hästäg. Ikään kuin Alexander Stubbin hampaat olisivat pudonneet Irwinin kaljalasiin.
Nyt tilanne vaikuttaa paljon paremmalta. PME Recordsilla vaikuttaa olevan siinä merkittävä rooli. Vaikka JVG on viimeistään Ikuisen vapun myötä uusi Eppu Normaali (ja sellaistakin tarvitaan), niin firmalla on noin muuten pelisilmää nostaa uusia tekijöitä, jotka eivät tähtää ensimmäiseksi Vain elämäähän. Gettomasan suursuosio on siitä voittoisa esimerkki, ja kuinka ollakaan, hän vetää 16v:lläkin versen, jossa muistuttaa meitä taas kerran siitä, että pääsi Emma-gaalaan tekemällä "aitoa räppiä". Harmi, ettei säkeistössä ole tilaa hänen autonsa mainitsemiselle.
Tämä ei ole vittuilua, sillä diggaan Gettomasasta ja hänen säkeistöstään tässäkin kappaleessa. Videolla hän pelaa bilistä tyhjässä lähiöbaarissa yksin ja tavallaan se näkymä itsessään riittää visualisoimaan sen suomalaisen hoodin, josta kuka tahansa tervejärkinen nuori haluaa pois. Ja silti romantisoi sitä, silti palaa sinne.
Mutta kyllä 16v silti kuuluu varsinaisille tähdilleen, jotka ovat melodisine tyyleineen luoneet suomalaisen version TQ:n muinaisesta gangstanostalgiahitistä Westside. Siinähän vielä aika nuori jäbä muistelee, millaista oli "way back". Mutta tällaista hommaa ei voi tuoda Suomeen lokalisoimatta ja ajankohtaistamatta, ja niinpä Cavallini & Shrty räppäilevät Youtube-sukupolven näkökulmasta siitä, millaista on ollut hinkua penskasta asti räppisuosiota ja unelmoida jostakin, mikä tuntui aikanaan saavuttamattomalta. Matka on täynnä huonokuntoisen polven takia lopahtavan futisuran kaltaisia realistisia yksityiskohtia ja self help -kliseitä - "se minkä taakse jätät, se tulee sun eteen" - mikä vain lisää elämänkokemuksen todistusvoimaa.
Haikea kertosäe on täydellinen, koko hoidossa melankolisen täysosuman tuntua. Killerisingleksi tällaisia on tavattu kutsua. Ajankuvana 16v on tälle ajalle ehkä jotain samaa kuin Mika Waltarin Suuri illusioni vuoden 1928 teineille.
16v -video Youtubessa
Vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, ettei tämä hiphopin nykyinen laiska, aneeminen tyylisuunta ole oikeastaan millään lailla hyvä asia, mutta ainakin Suomessa nuoret tekijät ovat kaapanneet tämänkin soundin ja käyttäneet sitä musiikkiin, jossa on kaipaamaani terhakkuutta ja aitoa ilmaisuvoimaa eikä vain jotain Post Malonen itsesääliä tai muuta post-millenniaalista ahdistusta. Tällä en nyt tarkoita, etteikö räppi saisi heijastella tekijöidensä todellisia elämänkokemuksia - oikeastaan nimenomaan olen kaivannut todellisuudentuntua 2020-luvun suomiräppiin, kun tuossa välissä ehti olla ajanjakso, jolloin stadionille asti päästiin täysin feikeiltä vaikuttavan uhriutumisen siivin ja kaikki oli periaatteessa aivan sitä samaa kuin paskimmassa suomalaisessa kaljanlanttausiskelmässä aina, mitä nyt eteen laitettiin hästäg. Ikään kuin Alexander Stubbin hampaat olisivat pudonneet Irwinin kaljalasiin.
Nyt tilanne vaikuttaa paljon paremmalta. PME Recordsilla vaikuttaa olevan siinä merkittävä rooli. Vaikka JVG on viimeistään Ikuisen vapun myötä uusi Eppu Normaali (ja sellaistakin tarvitaan), niin firmalla on noin muuten pelisilmää nostaa uusia tekijöitä, jotka eivät tähtää ensimmäiseksi Vain elämäähän. Gettomasan suursuosio on siitä voittoisa esimerkki, ja kuinka ollakaan, hän vetää 16v:lläkin versen, jossa muistuttaa meitä taas kerran siitä, että pääsi Emma-gaalaan tekemällä "aitoa räppiä". Harmi, ettei säkeistössä ole tilaa hänen autonsa mainitsemiselle.
Tämä ei ole vittuilua, sillä diggaan Gettomasasta ja hänen säkeistöstään tässäkin kappaleessa. Videolla hän pelaa bilistä tyhjässä lähiöbaarissa yksin ja tavallaan se näkymä itsessään riittää visualisoimaan sen suomalaisen hoodin, josta kuka tahansa tervejärkinen nuori haluaa pois. Ja silti romantisoi sitä, silti palaa sinne.
Mutta kyllä 16v silti kuuluu varsinaisille tähdilleen, jotka ovat melodisine tyyleineen luoneet suomalaisen version TQ:n muinaisesta gangstanostalgiahitistä Westside. Siinähän vielä aika nuori jäbä muistelee, millaista oli "way back". Mutta tällaista hommaa ei voi tuoda Suomeen lokalisoimatta ja ajankohtaistamatta, ja niinpä Cavallini & Shrty räppäilevät Youtube-sukupolven näkökulmasta siitä, millaista on ollut hinkua penskasta asti räppisuosiota ja unelmoida jostakin, mikä tuntui aikanaan saavuttamattomalta. Matka on täynnä huonokuntoisen polven takia lopahtavan futisuran kaltaisia realistisia yksityiskohtia ja self help -kliseitä - "se minkä taakse jätät, se tulee sun eteen" - mikä vain lisää elämänkokemuksen todistusvoimaa.
Haikea kertosäe on täydellinen, koko hoidossa melankolisen täysosuman tuntua. Killerisingleksi tällaisia on tavattu kutsua. Ajankuvana 16v on tälle ajalle ehkä jotain samaa kuin Mika Waltarin Suuri illusioni vuoden 1928 teineille.
16v -video Youtubessa
maanantai 30. maaliskuuta 2020
Musta Valo ja apokalypsi, joka ei tule tanssien
Loppuvuodesta 2017 kirjoitin tähän blogiin Musta Valo -yhtyeen oikein hyvästä Kaikki on haurasta -albumista ja ennen kaikkea sen loistavasta Suola-aavikko -lopetusbiisistä. Teksti näyttää jääneen yhtyeen mieleen, sillä muutama viikko sitten minua lähestyttiin sähköpostilla, jossa sitä kehuttiin ja johon oheistettiin striimi nyt jo ilmestyneestä Tuleville sukupolville -albumista. Kuunneltuani levyä nyt jo aika monta kertaa pidän siitä koko ajan enemmän: kokonaisuutena se on vielä selvästi vahvempi kuin edeltäjänsä ja mahdollisesti paras ensimmäisellä vuosineljänneksellä ilmestynyt suomalainen albumi.
Mutta eihän sitä tietenkään ole mediassa pahemmin noteerattu, joten koen suoranaiseksi velvollisuudekseni kirjoittaa siitä edes jotain.
Mustalla Valolla ja sen laulaja-biisintekijä Lauri-Matti Parppeilla on rohkeutta käsitellä mahdollisimman suuria aiheita, joten ei ole yllättävää, että Tuleville sukupolville -levyn väljänä taustakehikkona häälyy ilmastokriisi ja ehkä nimenomaan sen epäoikeudenmukainen sukupolviulottuvuus. Tämä alkaa avautua levyn kolmantena kuultavassa Saariston lapset -kappaleessa, joka on aivan häkellyttävän upea post punk -tykitys ja yltää sietämättömän pakahduttavalle draaman tasolle kasvattaessaan kahta ulkopuolista nuorta kuvaavan mustavalkoisen viivapiirroksen romanttis-lohduttomaksi apokalypsiksi: lopussa katsellaan ikkunasta, kuinka meret nousee, ja se on pysäyttävä, tyhjentävä ja avoin loppu, jonka kuulija voi viimeistellä vain yhdellä tapaa.
Niin kuin parhaassa goottirockissakin yksityinen ja yleinen ahdistus ja paatos sekoittuvat tummaksi maisemamatoksi, jossa yhtä ei voi erottaa toisesta.
Mutta Parppei vaihtaa näkökulmaa biisistä riippuen. Kaikki mun ystävät on vähän samanlainen musiikillisesti jämäkkä aloitusmanifesti kuin Laterna Magica edellislevyllä, mutta pakotetun itsevarmuuden ja selviytymisuhman lomasta tihkuu verta haavoitetusta sydämestä. Kaikki mun ystävät on tulossa tänään / Ja ehkä pian en ajattele sua enää. Ehkä niin, mutta todennäköisemmin kertoja tanssii polvensa sohjoksi yksin, ja mieli kestää murtumatta niin kauan kuin kestää. Musiikillisesti biisi on kuin Sisters Of Mercyn soittamaa post punk -funkia tai väreistä luopunutta Japan-yhtyettä.
Bileet mielikuvitusystävien kanssa ovat näiden nopeasti eskaloituneiden koronaviikkojen aikana saaneet uusia sivumerkityksiä, ja on vähän aavemaistakin, miten merkittävät osat Tuleville sukupolville -albumia sopivat juuri tämän hetken taustamusiikiksi, vaikka eivät voi sitä tietoisesti olla. Ilmeinen "hittikappale" Musta Valo soittaa mun talossani järjestää yksityiset bileet kertojansa päässä, ja marssitetaanpa niiden estradille muitakin esiintyjiä - anteeksi, naapurit! Samastun apologiaan, sillä olen tainnut kuunnella itsekin viime aikoina kotona musiikkia aika paljon ja aika kovalla. Muun muassa Tuleville sukupolville -levyä, jonka paatos hyötyy volyyminappulan holtittomasta käsittelystä enemmän kuin moni näennäisesti rokkaavampi teos. Mitä kovemmalla tätä kuuntelee, sitä tehokkaammin musiikin musta matto kääriytyy kuulijan ympärille ja kaikki sanottu alkaa tuntua todelta.
Tälläkin kertaa päätöskappaleella on erityinen painoarvonsa, eikä vain siksi, että Kaksoisolento kestää yli kahdeksan minuuttia. Unenomainen bilekohtaaminen keriytyy auki kertojan dialogiksi itsensä kanssa, ja kertosäkeessä sanotaan se levyn olennaisin: Vanhempiemme sukupolvi vihas niin paljon lapsia / että ne päättivät tuhota meiltä koko planeetan.
Useat levyn kappaleet viittaavat näennäisesti bileisiin, mutta mitään bileitä ei koskaan tule. Tai ne menivät jo. Tanssi raunioilla on romanttinen käsite, mutta sopii huonosti todellisuuteen, jossa apokalypsi ei tule tanssien. Senkin on nykyinen kulkutauti meille viimeistään osoittanut.
Tämä on kevään 2020 tärkeintä musiikkia ja luultavasti tärkeämpää kuin mikään koronan innoittama tulevaisuuden musiikki voi olla, koska tämä on tässä ja nyt eikä selittele jälkikäteen. Ja mitä ilmastokriisiin tulee, siitähän me emme voi edes tehdä jälkiviisaita taideteoksia, emme nyt emmekä ehkä koskaan.
Tuleville sukupolville Spotifyssa
Saariston lapset -lyriikkavideo Youtubessa
Mutta eihän sitä tietenkään ole mediassa pahemmin noteerattu, joten koen suoranaiseksi velvollisuudekseni kirjoittaa siitä edes jotain.
Mustalla Valolla ja sen laulaja-biisintekijä Lauri-Matti Parppeilla on rohkeutta käsitellä mahdollisimman suuria aiheita, joten ei ole yllättävää, että Tuleville sukupolville -levyn väljänä taustakehikkona häälyy ilmastokriisi ja ehkä nimenomaan sen epäoikeudenmukainen sukupolviulottuvuus. Tämä alkaa avautua levyn kolmantena kuultavassa Saariston lapset -kappaleessa, joka on aivan häkellyttävän upea post punk -tykitys ja yltää sietämättömän pakahduttavalle draaman tasolle kasvattaessaan kahta ulkopuolista nuorta kuvaavan mustavalkoisen viivapiirroksen romanttis-lohduttomaksi apokalypsiksi: lopussa katsellaan ikkunasta, kuinka meret nousee, ja se on pysäyttävä, tyhjentävä ja avoin loppu, jonka kuulija voi viimeistellä vain yhdellä tapaa.
Niin kuin parhaassa goottirockissakin yksityinen ja yleinen ahdistus ja paatos sekoittuvat tummaksi maisemamatoksi, jossa yhtä ei voi erottaa toisesta.
Mutta Parppei vaihtaa näkökulmaa biisistä riippuen. Kaikki mun ystävät on vähän samanlainen musiikillisesti jämäkkä aloitusmanifesti kuin Laterna Magica edellislevyllä, mutta pakotetun itsevarmuuden ja selviytymisuhman lomasta tihkuu verta haavoitetusta sydämestä. Kaikki mun ystävät on tulossa tänään / Ja ehkä pian en ajattele sua enää. Ehkä niin, mutta todennäköisemmin kertoja tanssii polvensa sohjoksi yksin, ja mieli kestää murtumatta niin kauan kuin kestää. Musiikillisesti biisi on kuin Sisters Of Mercyn soittamaa post punk -funkia tai väreistä luopunutta Japan-yhtyettä.
Bileet mielikuvitusystävien kanssa ovat näiden nopeasti eskaloituneiden koronaviikkojen aikana saaneet uusia sivumerkityksiä, ja on vähän aavemaistakin, miten merkittävät osat Tuleville sukupolville -albumia sopivat juuri tämän hetken taustamusiikiksi, vaikka eivät voi sitä tietoisesti olla. Ilmeinen "hittikappale" Musta Valo soittaa mun talossani järjestää yksityiset bileet kertojansa päässä, ja marssitetaanpa niiden estradille muitakin esiintyjiä - anteeksi, naapurit! Samastun apologiaan, sillä olen tainnut kuunnella itsekin viime aikoina kotona musiikkia aika paljon ja aika kovalla. Muun muassa Tuleville sukupolville -levyä, jonka paatos hyötyy volyyminappulan holtittomasta käsittelystä enemmän kuin moni näennäisesti rokkaavampi teos. Mitä kovemmalla tätä kuuntelee, sitä tehokkaammin musiikin musta matto kääriytyy kuulijan ympärille ja kaikki sanottu alkaa tuntua todelta.
Tälläkin kertaa päätöskappaleella on erityinen painoarvonsa, eikä vain siksi, että Kaksoisolento kestää yli kahdeksan minuuttia. Unenomainen bilekohtaaminen keriytyy auki kertojan dialogiksi itsensä kanssa, ja kertosäkeessä sanotaan se levyn olennaisin: Vanhempiemme sukupolvi vihas niin paljon lapsia / että ne päättivät tuhota meiltä koko planeetan.
Useat levyn kappaleet viittaavat näennäisesti bileisiin, mutta mitään bileitä ei koskaan tule. Tai ne menivät jo. Tanssi raunioilla on romanttinen käsite, mutta sopii huonosti todellisuuteen, jossa apokalypsi ei tule tanssien. Senkin on nykyinen kulkutauti meille viimeistään osoittanut.
Tämä on kevään 2020 tärkeintä musiikkia ja luultavasti tärkeämpää kuin mikään koronan innoittama tulevaisuuden musiikki voi olla, koska tämä on tässä ja nyt eikä selittele jälkikäteen. Ja mitä ilmastokriisiin tulee, siitähän me emme voi edes tehdä jälkiviisaita taideteoksia, emme nyt emmekä ehkä koskaan.
Tuleville sukupolville Spotifyssa
Saariston lapset -lyriikkavideo Youtubessa
maanantai 30. joulukuuta 2019
Salamaisema-palkinto vuoden parhaalle kotimaiselle albumille
Salamaiseman osalta vuosi on lopullisesti hoidettu parhaan kotimaisen albumin palkitsemisen myötä. Tämän teen jo kuudetta kertaa, alla lista aiemmista voittajista:
2014 Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015 Janne Westerlund: Marshland
2016 Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 Poikkeuksellisesti neljän levyn kesken jaettu palkinto, jotka olivat Joose Keskitalon Julius Caesarin anatomia, Lau Naun Poseidon, Mikko Joensuun Amen 2 ja Riitaojan Täytettyjä lintuja
2018 Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
Vuoden 2019 Salamaisema-palkinnon saa Chisun Momentum 123 -kokonaisuus. Digitaalisesti se julkaistiin kolmessa osassa, mutta fyysisesti yhtenä äänilevynä, ja lisäksi Chisu esitti sitä temaattisilla keikoilla, joten sen luokittumisesta perinteiseksi albumiksi ei ole kysymystä. Ja juuri niitä Salamaisema-palkinnolla on tarkoitus palkita.
Valinta ei ole sinänsä itsestäänselvä, sillä tänäkin vuonna ilmestyi paljon erittäin hyviä kotimaisia levyjä, ja vaiheilinkin päätöksen kanssa aikani. Esimerkiksi Antti Aution Pihalla tuulee taas, Viitasen Piian Meidän jälkeemme hiljaisuus ja viime metreillä kisaan ilmoittautunut Liila Jokelinin Kaamos on huono esileikki olivat vahvoilla.
Lopulta mieleni teki kuitenkin palkita jompikumpi niistä kahdesta artistista, jotka olivat hyvin lähellä tunnustusta vuonna 2015, ja joista jompikumpi olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt silloin valita. Sillä kyllähän Chisun Polaris ja Pekko Käpin & K.H:H:L:n Sanguis meus, mama! ovat soineet vuosien mittaan enemmän kuin Westerlundin toki erinomainen Marshland.
Vuonna 2019 Käppi ja Chisu loistivat jälleen. Ensin mainitun Väärä laulu sisältää ehkä parhaan yksittäisen tänä vuonna kuulemani kappaleen, Ikonin. Koko levykin on loistava. Tämän pelin ratkaisi Chisun eduksi kuitenkin kurkottaminen aivan uusille taiteellisen ilmaisun alueille siinä missä Käppi enemmänkin hyödynsi vanhoja vahvuuksiaan.
Chisu on rikkonut suomalaisen nykypopin totunnaisuuksia nyt jo ainakin kahdella albumilla peräkkäin - oma, erottuva linjansa hänellä toki oli jo ennen Polarista. Tuolla levyllä hän otti nähdäkseni itsevarmoja sivuaskeleita omaan fantasiamaailmaansa, ja vaikka Polariksen tähtipölypopissa ei ole mitään kovin vaikeaa, tarkoittivat nämä linjanvedot myös muutamaakin askelta striimauslistojen keskiöstä syrjään. Tuolloinen vaikutelmani oli, että Chisu erkanee banaalista ja arkipäiväisestä tarkoituksella. Hänen tulokulmansa oli ajaton.
Tähän nähden onkin mielenkiintoista, että Momentum-kokonaisuudella hän ikään kuin palaa "tähän päivään", mutta takavasemmalta, oltuaan viimeksi Suomen suosituimpien artistien joukossa noin seitsemän vuotta sitten. Hän tekee sen täysin itsevarmasti ja ikään kuin näyttää, mitä kaikkea popmusiikki vuonna 2019 voi olla joutumatta silti tinkimään tarttumapinnastaan. Monet niistä moderneista ideoista, joita tämän päivän parikymppiset hyödyntävät automaattisesti ja joita striimauspoppia kirjoittavat ja tuottavat ammattimusiikintekijät hamuilevat epätoivoisesti, taipuvat Chisun ilmaisuun kuin itsestään, vaikkeivät ne voi olla hänen muotokielelleen sisäsyntyisiä. Voisin kuvitella prosessin vaatineen yrityksiä ja erehdyksiä, mistä pidemmänpuoleinen julkaisutaukokin kielii, mutta lopputuloksessa tätä ei kuule: Momentum on musiikkia, joka kuulostaa tällaiseksi syntyneeltä.
"Tällaisella" tarkoitan perinteisen draamankaaren ja laulurakenteen rikkomista, samoin kuin teatteripuheesta tutun neljännen seinän, joka erottaa kuulijaa ja esiintyjää. Vain Chisun melodiavaistolla varustettu säveltäjä on voinut toteuttaa tällaisen projektin näin vetovoimaisesti - Momentum-trilogia on täynnä korvamatoja, jotka eivät välttämättä ole kokonaisia biisejä, vaan yksittäisiä kohtia niissä. Silti sellaiset kappaleet kuin Chisu kuka? tai Tipping point ovat aidosti radikaalia suomalaista popmusiikkia, jollaista ei olla aiemmin kuultu. Ehkä viime vuoden hypejuttu Ruusut pääsisi lähemmäksi, mutta se on minun korviini epämääräisempää ja pyrkimyksiltään ambivalentimpaa musiikkia kuin Momentum, joka ei kaikesta huolimatta myöskään väistä kuulijaa, vaan pitää korttinsa ns. avoimesti esillä.
Niinpä kuulijan ei tarvitse arvailla trilogian teemoja: niin ykkösosaa hallitseva eron ja elämänmuutoksen aiheisto, kakkososan itsekriittinen tähteystutkielma kuin kolmososan summaus näistä, maustettuna vielä ilmastokriisin syövereihin ajautuvan ihmiskunnan tilan ruotimisella, välittyvät lopulta mutkattomasti, mikä on aina ollut Chisun vahvuuksia sanoittajana. Hän ei pelkää isoja aiheita, eikä ole syytäkään, sillä hänellä on oma kielensä niiden käsittelemiseen.
Niinpä kun hän laulaa Tipping pointissa lauseita, kuten "jäätiköt sulaa mun colaan", "mä tein paljon virheitä" ja "rakas, tuleeks hyvät ajat vielä takas?", sulautuu yksityinen yleiseen poikkeuksellisen luontevasti ja samalla todistusvoimaisemmin kuin olisi mahdollista vain saarnaamalla tai vain ruikuttamalla.
60-luvun iskulause oli, että henkilökohtainen on poliittista, mutta nykyään sen voisi korvata nimenomaan sanomalla: yksityinen on yleistä.
Tämä ei ole ainoa mahdollinen tapa tarkastella kumpaakaan näistä elämän perusosa-alueista, mutta ainakin Momentumin näkemyksellisen elektropopin siivittämänä se tuntui tänä vuonna itselleni henkilökohtaisesti kaikkein vetoavimmalta.
Tipping point Youtubessa
Momentum 1 Spotifyssa
Momentum 2 Spotifyssa
Momentum 3 Spotifyssa
2014 Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015 Janne Westerlund: Marshland
2016 Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 Poikkeuksellisesti neljän levyn kesken jaettu palkinto, jotka olivat Joose Keskitalon Julius Caesarin anatomia, Lau Naun Poseidon, Mikko Joensuun Amen 2 ja Riitaojan Täytettyjä lintuja
2018 Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
Vuoden 2019 Salamaisema-palkinnon saa Chisun Momentum 123 -kokonaisuus. Digitaalisesti se julkaistiin kolmessa osassa, mutta fyysisesti yhtenä äänilevynä, ja lisäksi Chisu esitti sitä temaattisilla keikoilla, joten sen luokittumisesta perinteiseksi albumiksi ei ole kysymystä. Ja juuri niitä Salamaisema-palkinnolla on tarkoitus palkita.
Valinta ei ole sinänsä itsestäänselvä, sillä tänäkin vuonna ilmestyi paljon erittäin hyviä kotimaisia levyjä, ja vaiheilinkin päätöksen kanssa aikani. Esimerkiksi Antti Aution Pihalla tuulee taas, Viitasen Piian Meidän jälkeemme hiljaisuus ja viime metreillä kisaan ilmoittautunut Liila Jokelinin Kaamos on huono esileikki olivat vahvoilla.
Lopulta mieleni teki kuitenkin palkita jompikumpi niistä kahdesta artistista, jotka olivat hyvin lähellä tunnustusta vuonna 2015, ja joista jompikumpi olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt silloin valita. Sillä kyllähän Chisun Polaris ja Pekko Käpin & K.H:H:L:n Sanguis meus, mama! ovat soineet vuosien mittaan enemmän kuin Westerlundin toki erinomainen Marshland.
Vuonna 2019 Käppi ja Chisu loistivat jälleen. Ensin mainitun Väärä laulu sisältää ehkä parhaan yksittäisen tänä vuonna kuulemani kappaleen, Ikonin. Koko levykin on loistava. Tämän pelin ratkaisi Chisun eduksi kuitenkin kurkottaminen aivan uusille taiteellisen ilmaisun alueille siinä missä Käppi enemmänkin hyödynsi vanhoja vahvuuksiaan.
Chisu on rikkonut suomalaisen nykypopin totunnaisuuksia nyt jo ainakin kahdella albumilla peräkkäin - oma, erottuva linjansa hänellä toki oli jo ennen Polarista. Tuolla levyllä hän otti nähdäkseni itsevarmoja sivuaskeleita omaan fantasiamaailmaansa, ja vaikka Polariksen tähtipölypopissa ei ole mitään kovin vaikeaa, tarkoittivat nämä linjanvedot myös muutamaakin askelta striimauslistojen keskiöstä syrjään. Tuolloinen vaikutelmani oli, että Chisu erkanee banaalista ja arkipäiväisestä tarkoituksella. Hänen tulokulmansa oli ajaton.
Tähän nähden onkin mielenkiintoista, että Momentum-kokonaisuudella hän ikään kuin palaa "tähän päivään", mutta takavasemmalta, oltuaan viimeksi Suomen suosituimpien artistien joukossa noin seitsemän vuotta sitten. Hän tekee sen täysin itsevarmasti ja ikään kuin näyttää, mitä kaikkea popmusiikki vuonna 2019 voi olla joutumatta silti tinkimään tarttumapinnastaan. Monet niistä moderneista ideoista, joita tämän päivän parikymppiset hyödyntävät automaattisesti ja joita striimauspoppia kirjoittavat ja tuottavat ammattimusiikintekijät hamuilevat epätoivoisesti, taipuvat Chisun ilmaisuun kuin itsestään, vaikkeivät ne voi olla hänen muotokielelleen sisäsyntyisiä. Voisin kuvitella prosessin vaatineen yrityksiä ja erehdyksiä, mistä pidemmänpuoleinen julkaisutaukokin kielii, mutta lopputuloksessa tätä ei kuule: Momentum on musiikkia, joka kuulostaa tällaiseksi syntyneeltä.
"Tällaisella" tarkoitan perinteisen draamankaaren ja laulurakenteen rikkomista, samoin kuin teatteripuheesta tutun neljännen seinän, joka erottaa kuulijaa ja esiintyjää. Vain Chisun melodiavaistolla varustettu säveltäjä on voinut toteuttaa tällaisen projektin näin vetovoimaisesti - Momentum-trilogia on täynnä korvamatoja, jotka eivät välttämättä ole kokonaisia biisejä, vaan yksittäisiä kohtia niissä. Silti sellaiset kappaleet kuin Chisu kuka? tai Tipping point ovat aidosti radikaalia suomalaista popmusiikkia, jollaista ei olla aiemmin kuultu. Ehkä viime vuoden hypejuttu Ruusut pääsisi lähemmäksi, mutta se on minun korviini epämääräisempää ja pyrkimyksiltään ambivalentimpaa musiikkia kuin Momentum, joka ei kaikesta huolimatta myöskään väistä kuulijaa, vaan pitää korttinsa ns. avoimesti esillä.
Niinpä kuulijan ei tarvitse arvailla trilogian teemoja: niin ykkösosaa hallitseva eron ja elämänmuutoksen aiheisto, kakkososan itsekriittinen tähteystutkielma kuin kolmososan summaus näistä, maustettuna vielä ilmastokriisin syövereihin ajautuvan ihmiskunnan tilan ruotimisella, välittyvät lopulta mutkattomasti, mikä on aina ollut Chisun vahvuuksia sanoittajana. Hän ei pelkää isoja aiheita, eikä ole syytäkään, sillä hänellä on oma kielensä niiden käsittelemiseen.
Niinpä kun hän laulaa Tipping pointissa lauseita, kuten "jäätiköt sulaa mun colaan", "mä tein paljon virheitä" ja "rakas, tuleeks hyvät ajat vielä takas?", sulautuu yksityinen yleiseen poikkeuksellisen luontevasti ja samalla todistusvoimaisemmin kuin olisi mahdollista vain saarnaamalla tai vain ruikuttamalla.
60-luvun iskulause oli, että henkilökohtainen on poliittista, mutta nykyään sen voisi korvata nimenomaan sanomalla: yksityinen on yleistä.
Tämä ei ole ainoa mahdollinen tapa tarkastella kumpaakaan näistä elämän perusosa-alueista, mutta ainakin Momentumin näkemyksellisen elektropopin siivittämänä se tuntui tänä vuonna itselleni henkilökohtaisesti kaikkein vetoavimmalta.
Tipping point Youtubessa
Momentum 1 Spotifyssa
Momentum 2 Spotifyssa
Momentum 3 Spotifyssa
sunnuntai 29. joulukuuta 2019
Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2019 huonoimmalle suomalaiselle popbiisille
Lanseerasin tässä blogissa viime vuonna Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle. Nimensä palkinto sai ensimmäisenä kruunatusta kappaleesta: Nikke Ankaran hitissä tuntuivat esiintyvän tiivistetyssä muodossa kaikki ne viat, joita tämän ajanhetken suomipopissa yleensä kuulee. Eiköhän se kelpaa paskuuden mittatikuksi jatkossakin.
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosien päästä Youtubessa
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosien päästä Youtubessa
torstai 14. marraskuuta 2019
Salamaiseman erityinen ja ekslusiivinen palkinto 2010-luvun parhaalle suomalaiselle albumille ja albumikokonaisuudelle
Vuosikymmen alkaa olla jo niinkin lähellä loppuaan, että voin määritellä sen kaikkein parhaat musiikkiteokset. Jos joku marras-joulukuussa ilmestyvä suomalainen albumi osoittautuu tässä esiteltyjä paremmaksi, lupaan huomioida sen aikanaan 2020-luvun parasta palkitessani.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli tietysti palkita vain yksi vuosikymmenen paras albumi, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni se osoittautui mahdottomaksi. Niinpä palkitsen yhden albumin ja yhden laajemman kokonaisuuden.
Salamaiseman paras 2010-luvun suomalainen albumi on Scandinavian Music Groupin Terminal 2 (2014). Myönsin levylle aikanaan ensimmäisen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaana kotimaisena levynä, ja vaikka ensi-innostukset toki aina laantuvat, on tämä vedonnut ja inspiroinut kaikkien näiden vuosien ajan aina, kun levyn on laittanut soimaan.
Vuonna 2014 olin kovalla maailmanlopputripillä ja kumarsin Terminal 2:n äärellä siitäkin syystä. Nyt viisi vuotta myöhemmin maailmanloppu tuntuu valitettavasti paljon enemmän todellisuudelta kuin vain tripiltä. Tämä kehitys on vain alleviivannut Terminal 2:n todistusvoimaa, vaikka samalla olen viime aikoina levyä kuunnellessani kysynyt itseltäni, ylitulkitsinko sitä aikanaan. On herännyt vaivihkainen ajatus, että tässä kolutaan sellaisia viimeisiä romantiikan jättömaita, joiden ehkä alitajuisestikin ymmärtää jäävän pian myrskytulvien alle. Terminal 2 on psyyken ja ihmissuhteiden haikeaa apokalypsia, mutta toisaalta se, miten me elämäämme elämme, on myös sidoksissa maailmaan ympärillämme. Puhuttiin sitten ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen tai yhteiskuntamallin suhteesta ympäröivään maailmaan, on tunnistettavissa halu jättää jälkeensä legenda hyvästä voittajasta. Paino sanalla legenda, paniikki sanojen välissä.
Musiikillisesti Terminal 2 on seesteisen ja ajattoman-modernin popmusiikin juhlaa. Levy on Suomen Rumours tai On Every Street tai Division Bell. Se kuuluu edelleen väistämättä ja kyselemättä tyhjien kauppakeskusten äänimaisemaksi tai laskuhumalaisille aamuyön tunneille. Scandinavian Music Group ei ole julkaissut albumia neljään vuoteen, ja toivon koko sydämestäni tämän johtuvan siitä, että tulossa on jotakin yhtä suurta.
2010-luvun paras suomalainen laajempi kokonaisuus on sitten Mikko Joensuun Amen-trilogia (2016-17). Olisi vaikeaa nostaa esiin yhtäkään näistä erilaisista ja samaa ydinmehua välittävistä teoksista mainitsematta muita. Herkkä ykkönen, tähtiä tavoitteleva kakkonen ja tähdenlentona maan päälle laskeutuva kolmonen muodostavat niin saumattoman trilogian, että vaikka sitä voi ja tuleekin kuunnella mielentilan mukaan levy kerrallaan, ei tunnu oikealta arvostella sitä niin. Joensuun kokonaisnäkemys on kirkkaasti säkenöivin tässä maassa tänä ajanjaksona. Mitään aivan tällaista ei kukaan muu Suomessa ole koskaan tehnyt. Suurta kuin musta taivas yllämme ja haavoittuvaa kuin marraskuinen kulkija ilman heijastinta.
Terminal 2 Spotifyssa
Amen 1 Spotifyssa
Alkuperäinen tarkoitukseni oli tietysti palkita vain yksi vuosikymmenen paras albumi, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni se osoittautui mahdottomaksi. Niinpä palkitsen yhden albumin ja yhden laajemman kokonaisuuden.
Salamaiseman paras 2010-luvun suomalainen albumi on Scandinavian Music Groupin Terminal 2 (2014). Myönsin levylle aikanaan ensimmäisen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaana kotimaisena levynä, ja vaikka ensi-innostukset toki aina laantuvat, on tämä vedonnut ja inspiroinut kaikkien näiden vuosien ajan aina, kun levyn on laittanut soimaan.
Vuonna 2014 olin kovalla maailmanlopputripillä ja kumarsin Terminal 2:n äärellä siitäkin syystä. Nyt viisi vuotta myöhemmin maailmanloppu tuntuu valitettavasti paljon enemmän todellisuudelta kuin vain tripiltä. Tämä kehitys on vain alleviivannut Terminal 2:n todistusvoimaa, vaikka samalla olen viime aikoina levyä kuunnellessani kysynyt itseltäni, ylitulkitsinko sitä aikanaan. On herännyt vaivihkainen ajatus, että tässä kolutaan sellaisia viimeisiä romantiikan jättömaita, joiden ehkä alitajuisestikin ymmärtää jäävän pian myrskytulvien alle. Terminal 2 on psyyken ja ihmissuhteiden haikeaa apokalypsia, mutta toisaalta se, miten me elämäämme elämme, on myös sidoksissa maailmaan ympärillämme. Puhuttiin sitten ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen tai yhteiskuntamallin suhteesta ympäröivään maailmaan, on tunnistettavissa halu jättää jälkeensä legenda hyvästä voittajasta. Paino sanalla legenda, paniikki sanojen välissä.
Musiikillisesti Terminal 2 on seesteisen ja ajattoman-modernin popmusiikin juhlaa. Levy on Suomen Rumours tai On Every Street tai Division Bell. Se kuuluu edelleen väistämättä ja kyselemättä tyhjien kauppakeskusten äänimaisemaksi tai laskuhumalaisille aamuyön tunneille. Scandinavian Music Group ei ole julkaissut albumia neljään vuoteen, ja toivon koko sydämestäni tämän johtuvan siitä, että tulossa on jotakin yhtä suurta.
2010-luvun paras suomalainen laajempi kokonaisuus on sitten Mikko Joensuun Amen-trilogia (2016-17). Olisi vaikeaa nostaa esiin yhtäkään näistä erilaisista ja samaa ydinmehua välittävistä teoksista mainitsematta muita. Herkkä ykkönen, tähtiä tavoitteleva kakkonen ja tähdenlentona maan päälle laskeutuva kolmonen muodostavat niin saumattoman trilogian, että vaikka sitä voi ja tuleekin kuunnella mielentilan mukaan levy kerrallaan, ei tunnu oikealta arvostella sitä niin. Joensuun kokonaisnäkemys on kirkkaasti säkenöivin tässä maassa tänä ajanjaksona. Mitään aivan tällaista ei kukaan muu Suomessa ole koskaan tehnyt. Suurta kuin musta taivas yllämme ja haavoittuvaa kuin marraskuinen kulkija ilman heijastinta.
Terminal 2 Spotifyssa
Amen 1 Spotifyssa
keskiviikko 6. marraskuuta 2019
Salamaiseman erityinen ja ekslusiivinen Rikkinäinen prinsessa -palkinto koko 2010-luvun huonoimmalle suomalaiselle popbiisille
Vuosi sitten lanseerasin tässä blogissa vuoden paskimmalle suomalaiselle pophitille myöntämäni Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Kuinka ollakaan, ensimmäisen sellaisen sai Nikke Ankaran kappale Rikkinäinen prinsessa. Se on niin huono ja vastenmielinen, että tuntui aivan perustellulta nimetä koko palkinto sen mukaan.
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Jossu Youtubessa
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Jossu Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)